Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Федор Достоевский, Dostoyevsky Fyodor, Fyodor Dostoevsky - Страница 11

Tuskin olin astunut Vosnesenskin likaiselle, märälle käytävälle, kun samassa kohtasin erään ohikulkijan, joka astui kiireesti, kunijohonkin kiiruhtaen; hän astui pää kumarruksissa, nähtävästi olihän syvissä mietteissä. Suurimmaksi kummakseni huomasin, että seoli Ichmenev-ukko. Tämäpä ilta vasta oli täynnä odottamattomuuksia.Olin kuullut, että vanhus oli ollut, joku kolmisen päivää sitten, hyvin sairaana, ja nyt äkkiarvaamatta kohtaan hänet mokomalla säälläulkona. Sitä paitsi ei hän ennenkään lähtenyt ulos iltasilla, jasiitä saakka, kun Natasha poistui kotoa, oli ukko aina melkeinyksinomaan kotona. Minut huomattuansa näytti hän tulevan erittäiniloiseksi, niinkuin tavallisesti tulee se, joka kohtaa semmoisenystävänsä, jolle voi ilmaista ajatuksensa; hän tarttui käteeni, puristi sitä vahvasti ja, kysymättä ollenkaan minne olin matkalla, veti hän minua muassaan. Jostain syystä oli hän rauhaton, hätäilevä,kiihkoisa. "Missäpä hän lieneekään käynyt?" mietin itsekseni. Turhaolisi ollut ruveta häneltä kyselemään, sillä viime aikoina oli hänhirveän epäluuloinen ja toisinaan aivan tavallisessa kysymyksessä taihuomautuksessa oli hän huomaavinaan loukkausta, solvaamista.

Tarkastelin häntä sivulta: kasvonsa ilmaisivat sairautta; hän oliviime aikoina kovasti laihtunut; partansa oli ollut viikon päivätajamatta.

Kokonansa harmaantuneet hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessämurjotun hatun alta, pitkinä tupsuina valuivat ne vanhan, kuluneennutun kaulukselle. Jo usein ennen olin huomannut, että hän toisinaanikäänkuin unohti ympäristönsä; hän, esimerkiksi, ei huomannut, etteihän ollut yksin huoneessa, vaan puheli yksinään, viittaeli käsillään.Vaikeata oli nähdä häntä silloin.

– No, mitä, Vanja, mitä? alkoi hän puhelun. – Missä kävit?

Veliseni, minäkin läksin ulos; on asiaa. Oletko terve?

– Oletteko te terve? kysäsin minä. – Ei kauvan vielä, kun olittesairas ja nyt jo läksitte ulos.

Vanhus ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi puhettani kuullutkaan.

– Onko Anna Andrejevna terveenä?

– Terve on, terve… Hiukkasen, toisekseen, hänkin sairastelee.Suree hän jotain … sinua muisteli, miksi et käy meillä. Lähdetkösinä nyt meille, vai et? Minä, kenties, häiritsen sinua, pidätänsinua jostain asiasta? kysäsi hän äkkiä, katsahtaen minuun hiukanepäilevästi.

Epäilevä vanhus oli tullut niin herkäksi ja ärtyisäksi, että jos minäolisin nyt vastannut hänelle, etten ollut heille menossa, olisi hänvarmaan kovin pahastunut ja kylmästi eronnut minusta. Kiiruhdin senvuoksi vastaamaan myöntyvästi, että juuri olinkin menossa katsomaanAnna Andrejevnaa, vaikka tiesin myöhästyväni Natashan luo menemästä,tai ehkäpä en pääse sinne ollenkaan.

– No, sepä hyvä, sanoi ukko, vastauksestani kokonaan rauhoittuneena.

– Sepä hyvä…

Äkkiä hän taas vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin olisi jotainaikonut sanoa, mutta jätti kumminkin sen sanomatta.

– Niin, se on hyvä! sanoi hän kotvan kuluttua konemaisesti,ikäänkuin havahtuen pitkällisestä mietiskelemisestä. – Hm!.. Näes,Vanja, sinä olet aina ollut meille niin kuin oma poika: Jumala eisiunannut meitä Anna Andrejevnan kanssa … pojalla … mutta lähettimeille sinut; niin minä aina olen ajatellut. Samoin muorikin …niin! Ja sinä olet osottannutkin meille aina kunnioitusta, hellyyttä,kuni kiitollinen oma poika konsanaan. Jumala sinua sen vuoksisiunatkoon, hyvä Vanja, niinkuin me kumpikin vanhus sinua siunaammeja rakastamme … niin!

Hänen äänensä alkoi vapista, hän vaikeni hetkiseksi.

– Niin … mutta, kuinka on laitasi? Oletko ollut sairas? Miksikänäin kauan olet ollut meillä käymättä?

Kerroin hänelle Smithin jutun alusta loppuun, pyytäen anteeksi, ettätuo juttu oli estänyt minua heillä käymästä, ja sen lisäksi olin jotulemaisillani sairaaksi, sekä että kaikkien noiden puuhien vuoksien voinut päästä niin kauvas, Hirvisaarelle, jossa he nyt asuivat.Olinpa jo vähältä huomaamattani sanomaisillani, että olin kuitenkintällä välillä saanut tilaisuuden käydä Natashan luona, mutta muistinkuitenkin olla siitä virkkamatta mitään.

Smithin juttu herätti vanhuksen huomiota. Hän tuli tarkkaavammaksi.Kuultuaan, että uusi asuntoni on kostea ja, kenties vielä huonompientistä, mutta kuitenkin maksaa kuusi ruplaa kuukaudelta, hänoikein suuttui. Yleensä oli hän muuttunut erittäin kärtyisäksi jaäkkipikaiseksi. Anna Andrejevna yksin osasi olla hänelle tällaisinahetkinä mieliksi, eikä hänkään aina osannut ukkoa tyynnyttää.

– Hm!.. kaikkeen tähän on syynä sinun kirjallisuutesi, Vanja!huudahti hän milt'ei vihoissansa. – Se sinut saattoi vinnille, saattaa se sinut vielä hautaankin! Puhuinhan minä sinulle silloin, ennustin tällaista!.. Mutta vieläkös B. yhä kritiikkiä kirjoittaa?

– Johan hän on kuollut, keuhkotautiin kuoli. Minä, muistaakseni, olen siitä jo puhunut teille.

– Kuoli, hm!.. kuoli! No, niinhän oli käyväkin. Mitä, jättikö hänmitään vaimolleen ja lapsilleen? Puhuithan sinä, että hänellä oli, muka, vaimo… Ja miksikähän tuollaiset ihmiset naivatkaan?

– Ei hän jättänyt mitään, vastasin ukolle.

– Kyllähän sen arvasin! huudahti hän semmoisella innolla, ikäänkuinasia olisi koskenut häntä hyvinkin likeisesti, ja niinkuin B.vainaja olisi ollut hänen oma veljensä. – Ei mitään! Sepäs, eimitään! Mutta tiedätkös, Vanja, minäpä sen jo edeltä aavistin, että semmoinen on hänen loppunsa oleva, aavistin niin jo silloin, muistatko, kun sinä häntä minulle yhä kehuskelit. Helppo sanoa: eijättänyt mitään! Hm!.. mainetta saavutti. Olkoon, että hän ehkäsaavuttikin kuolemattoman maineen, mutta eihän maine ole ravintoa.Minä, veliseni, silloin sinustakin oikein kaikki ennustin. Vai on B.kuollut? Ja eiköstä kuolisi vähemmästäkin! Mokoma, muka, hyvä elo …hyvä paikka, sanos muuta!

Ja samassa hän tahdottomalla käden liikkeellä osotti minullesumuista katua, jota kosteassa ilmassa heikosti tuikkivat lyhtytuletvalaisivat, osotti likaisia taloja, kosteudesta kiilteleviä käytäviä,juroja, vihasen näköisiä ja märkiä jalanastujoita, osotti kaikkeatätä kuvaa, jonka kattoi musta, kuni hiilellä maalattu pietarilainentaivas. Olimme joutuneet jo senaatintorille; edessämme tuonnempanahäämöitti pimeässä muistopatsas, jonka alinta osaa kaasutuletvalaisivat, ja muistopatsaan takana kohosi tumma, jättiläismäinenIsakinkirkko, hämärästi eroten taivaan synkästä pohjaväristä.

– Puhuithan sinä, Vanja, että hän oli hyvä ihminen, jalomielinen, miellyttävä, tuntehikas ja hyväsydämminen. No niin, semmoisia ovatkaikki sinun hyväsydämmiset, sympaatilliset ihmisesi! Osaavathanvain orpoja lisätä! Hm!.. Luullakseni oli kuoleminenkin hänelleiloista! Oh, mokomaa. Olisi matkustanut täältä jonnekin, vaikkapaSiperiaan!.. Mitä sinä tahdot, pikku tyttö? kysäsi hän äkkiä,huomattuaan käytävällä almua pyytävän lapsen.

Tämä oli pieni, laiha, noin seitsemän- tai kahdeksanvuotinen, likaisiin ryysyihin puettu tyttö; pikkusissa jaloissaan olipaljaaltaan rikkinäiset kengät. Hän koetti verhota vilusta värisevääruumistansa jonkinlaisella päällysnuttupahasella, joka nyt jo olijäänyt hänelle kovin pieneksi. Laihat, kalpeat ja sairaloisetkasvonsa oli hän kääntänyt meihin; arasti ja ääneti katsoi hän meihinja ikäänkuin peläten saavansa kieltävän vastauksen, ojensi hän meitäkohden värisevän kätösensä. Tytön nähtyään alkoi vanhus kovastivapista ja kääntyi niin äkkiä tytön puoleen, että tämä säikähti aikalailla. Tyttö vavahti ja astahti meistä poispäin.

– Mitä, mitä sinä tahdot, tyttö? kyseli vanhus. – Mitä? Pyydätköalmua? Niinkö? Tuossa, tuossa sinulle … ota, tuossa!

Ja kiirehtien sekä väristen alkoi hän etsiä taskustaan ja veti sieltäpari kolme hopearahaa. Mutta se näytti mielestään vähältä; hän ottikukkaronsa ja otettuaan sieltä paperiruplan – kaiken, mitä sielläoli – pisti hän rahan pikku kerjääjän kouraan.

– Kristus sinua suojelkoon, pikkuseni … minun pikku lapseni!

Jumalan enkeli olkoon sinun kanssasi!

Hän teki vapisevalla kädellään muutamia kertoja ristinmerkintyttöparan yli; mutta huomattuaan, että minäkin olen siinä sekäkatson häneen, rypisti hän kulmiansa ja läksi kiireisin askelinastumaan etemmäksi.

– Minä kun, näes, Vanja, alkoi hän jotenkin pitkän ajan vaitioltuaan, – en voi nähdä, kuinka nuo pienet, viattomat olennotkadulla vilusta värisevät … kirottujen äitien ja isien tähden.Mutta, toisekseen, kuka muu äiti lähettäisikään mokomaa pikkuistatällaiseen säähän, kuin vain kaikkein onnettomin!.. Varmaankin onkotona nurkassa vielä muita orpoja, ja tämä on vanhin; äiti itseon sairas; ja … hm! Eivät ole ruhtinaanlapsia! Paljon, Vanja, onmaailmassa … jotka eivät ole ruhtinaanlapsia! Hm!

Hän vaikeni hetkisen ikäänkuin olisi ollut jotain vaikeatasanottavanaan.

– Minä, näes, Vanja, lupasin Anna Andrejevnalle, alkoi hän taaspuhua tavoitellen ja sekaantuen, – lupasin hänelle … se tahtoosanoa, minä ja Anna Andrejevna suostuimme ottamaan jonkun orvonkasvatettavaksemme … niin, jonkun köyhän, se tahtoo sanoa, pienen, ottaakseemme sen kotiimme, ijäkseen; ymmärräthän? On muuten ikävämeillä vanhuksilla, hm … mutta katsos, Anna Andrejevna on jostainsyystä alkanut panna sitä vastaan. Otappas sinä puhuaksesi siitähänelle, noin, ymmärräthän, ei minun puolestani, mutta niinkuinitsestäsi … koetas taivuttaa häntä … ymmärräthän? Jo kauvanaikaa ajattelin sinua pyytää … että sinä kehottaisit häntä siihen; minun, näes, itseni ei oikein sovi … mutta – ei maksa vaivaatyhjästä puhua! Miksikä minulle tyttöä? Eihän tuota tarvita; niinvaan, huvin vuoksi … jotta kuulisin jonkun lapsen ääntä … jamuuten, totta sanoen, muoria vartenhan minä tekisin; olisihan hänellerattosampi, kuin vain yksistään minun seurassani. Mutta lorua tuokaikki on! Tiedäppäs, Vanja, tällä tavoin emme me kohtakaan perilletule, otetaan ajuri; matka on vielä pitkä, ja Anna Andrejevna meitäikävällä odottaa…

Kello oli puoli kahdeksan, kun jouduimme heille.