Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Федор Достоевский, Dostoyevsky Fyodor, Fyodor Dostoevsky - Страница 13

Ukko astui sisään. Uteliaana ja ikäänkuin jotain häveten katsoi hänmeihin, synkistyi ja meni pöydän luo.

– Missäs teekeittiö, kysäsi hän, – eikö sitä vieläkään voidapöydälle tuoda?

– Tuodaan, isäseni, tuodaan; kas niin, siinä se jo on, sanoihätäisenä Anna Andrejevna.

Heti, kun Matrena oli nähnyt Nikolai Sergeitshin, heti hän ilmestyiteekeittiö muassaan, aivan kuin olisi odottanutkin isännän tuloa.Hän oli vanha, koeteltu ja uskollinen palvelija, mutta kaikistamailmassa löytyvistä palvelijoista omatapaisin äkäilijä, luonteeltaanjärkähtämättömän itsepintainen. Nikolai Sergeitshiä hän pelkäsija hillitsi kielensä hänen läsnä ollessaan. Mutta sen sijaan ottihän täyden korvauksen siitä Anna Andrejevnalta, oli raaka jokaaskeleella ja osotti ilmeistä halua pitää emäntäänsä kurissa, vaikkasamalla mitä vilpittömimmin rakastikin sekä emäntäänsä, kuin myöskinNatashaa. Tämän Matrenan minä opin jo Ichmenevkassa tuntemaan.

– Hm!.. ei ole hauska olla märkänä, mutta tässä ei tahdota antaaminulle edes teetäkään, purpatti ukko puoliääneen.

Anna Andrejevna iski minulle silmää. Ukko ei voinut sietää tuollaisiasalaperäisiä viittauksia, ja vaikka hän ei juuri nyt meihinkatsonutkaan, niin saattoi kasvoistaan huomata hänen hyvin tietävän, että Anna Andrejevna minulle tuon salaisen merkin teki.

– Kävin asioilla, Vanja, sanoi hän samassa. – Huono juttu onkäsissä. Puhuinko siitä sinulle? Minua syytetään kokonansa.Todistuksia, näes, ei ole; tarpeellisia papereita ei ole, tiedustukset ovat epäluotettavia… Hm!..

Hän tarkoitti omaa riita-asiaansa ruhtinaan kanssa; tuo asia oliyhä vielä ratkaisematta ja alkoi kääntyä Nikolai Sergeitshillemitä pahimmaksi. Minä pysyin vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Hänkatsahti minuun epäilevästi.

– Ja mitäs sitten! lausui hän äkkiä, niinkuin olisi ärtynyt meidänäänettömyydestämme, – mitä pikemmin, sen parempi. Konnaksi minuaeivät voi saada, vaikka tuomitsevatkin minun maksamaan. Minullaon puhdas omatuntoni, he saavat päättää miten vain haluttaa.Onhan silloin kumminkin asia päättynyt, joskin tuottavat minulleaineellisen häviön… Jätän kaikki ja muutan Siperiaan.

– Herra varjelkoon, mihin aikoo! Miksikä niin kauas! ei Anna

Andrejevna voinut olla sanomatta.

– Minkäs lähellä täällä on? kysäsi ukko jyrkästi, ikäänkuin olisiilostunut vastaansanomisesta.

– No, kumminkin … ihmisiä on lähellä … alkoi Anna Andrejevna jakatsahti minuun surullisena.

– Ketä ihmisiä! ärjäsi ukko, siirtäen katseensa minusta takaisinvaimoonsa. – Millaisia ihmisiä? Ryöväreitä, valehtelijoita, pettureitako? Semmoisia on kaikkialla paljon; älä ole milläsikään, niitä löydämme Siperiassakin. Ja jos sinä et halua lähteä kanssani, niin jää tänne, en minä väkisin pakota.

– Isäseni, Nikolai Sergeitsh! Kenenkä luo sinusta jäisin! hätääntyiAnna Andrejevna parka. – Eihän minulla, paitsi sinua, ole muutaket…

Hän keskeytti sanansa, vaikeni ja loi minuun säikähtyneen katseen,ikäänkuin pyytäen puolustusta ja apua. Ukko oli ärtyisä, tarttuikiinni joka sanaan; ei sopinut häntä ensinkään vastustaa.

– Rauhoittukaa, Anna Andrejevna, sanoin minä, – ei Siperiassaolekaan niin huono olla, kuin meistä näyttää. Jos käy onnettomastija teidän täytyy myödä Ichmenevka, niin on Nikolai Sergeitshintuuma oikein hyvä. Siperiassa voi saada hyvän yksityisen toimen, jasilloin…

– Kas niin, hyvä, että edes sinä, Ivan, puhut asiaa. Niin minä olenajatellut. Jätän kaikki ja matkustan sinne.

– No, sitä minä en osannut odottaa! huudahti Anna Andrejevna jalöi käsiään yhteen. – Ja sinäkin, Vanja, puhut samaa! Sinulta IvanPetrovitsh, minä en osannut sitä odottaa… Muistaakseni, ette tesaaneet meiltä kokea milloinkaan muuta, kuin hyvää, ja nyt…

– Ha, ha, haa! Mitäs sinä odotit? Milläpäs me käymme elämään, ajatteleppas! Rahat ovat menneet, viimeinen kopekka on menossa!Etköhän vain käske menemään ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin luopyytämään häneltä armoa?

Kuultuansa ruhtinasta mainittavan, alkoi mummo pelosta vavista.

Kädessään oleva teelusikka alkoi helistä teelautasta vasten.

– Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseäänvihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, – kuinka sinä luulet,Vanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie, että minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani;Anna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilönluo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat,ja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidänylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda, anna leipäpala, – vaimo, pienet lapset!.. Niinhän, Anna Andrejevna?Sitäkö sinä haluat?

– Isäseni … minä en halua mitään! Niin vaan, ymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitinsinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.

Olen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerintatuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma, että häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän eivoinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, muttaheikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään, viehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan javihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä,toista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät sitenaivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset, esimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi, sorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljonmiehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehetole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista.Ichmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itseenimmin kärsi.

Muistan, että samassa tuli mieleeni ajatus: eikös ukko sittenkinole tehnyt tämän edellä jotain semmoista, jota Anna Andrejevnahänestä epäili! Entäpäs jos Herra taivuttikin hänen mielensä jahän kävi Natashan luona, paluumatkalla katui päätöstänsä, taikkaei liene jokin asia onnistunut, lie mennyt joku aikomuksensamyttyyn, – niinkuin hyvin sopi odottaakin, – ja nyt hän palasikotiin suuttuneena, masennuksissa, häveten äskeisiä toiveitansaja tunteitansa, etsien, kehenkä voisi kohdistaa vihansa omanheikkoutensa tähden ja valiten vihansa esineeksi juuri ne, joitaenimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpähän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvittelivaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä,tietysti, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.

Mutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikuttiukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisenajaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomattahäneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinkatahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon sehinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoonvaikka kirouksen.

– Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, – minua säälittää, minä entahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuodakaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuinrehellisen ihmisen tuleekin tehdä … ymmärrätkö, Vanja? Oleniloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoakovasti, niin, että toisetkin sen kuulisivat, että koko tämäjoutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuudenvaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkäkivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enääkoskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoinja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puolivuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! – ja minä puhun siitä niinpeittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millääntavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luodenminuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsasäikähtynyttä katsetta. – Sanon vielä kerran: se on hullutusta; minä en huoli!.. Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuinhupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jollavälttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet …luulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi… Joutavia! Minäheitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei olemuistoja entisyydestä … niin! niin! niin! ja niin!..

Hän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupithelisivät.

– Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa!Katsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enääpidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Muttaminä vain kaasin öljyä tuleen.

– En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, – en sääli, sillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissanitehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotontaelämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen jarangaistuksen!..

– Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!.. Tee muuta mitä vaintahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.

– Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, – sillä minulta, sorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotunluo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minuapiinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä,huokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minutheltymään… Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevallakädellään povitaskustansa papereita, – tässä ovat otteet meidänriita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olenvalehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!.. Minulta on vietykunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso, katso!..

Ja hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisiapapereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niidenjoukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsäpaperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi häntaskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä – jokin raskas jahelähtävä putosi pöydälle… Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli sekadonnut metaljonki.

Minä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasihänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteenliittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoillasäteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukonneuvottomuus meidän edessämme … niin, hän ei ollut erehtynyt, hännyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!

Hän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuostalöydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisenapiilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossainyksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katselilempilapsensa armaita kasvoja, – katseli, eikä kyllästynyt taasuudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin, sulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa, miettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashanoletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa, tuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili jasuuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa jasiunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana olikiroavinansa.

– Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti AnnaAndrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, jokamuutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.

Mutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassamieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin, iski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitäjalallansa.

– Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.

– Ikuisesti, ikuisesti!

– Jumalani! huudahti äiti, – hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko!Hänen kasvojansa … polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton, kovasydämminen ylpeilijä!

Kuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyikauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hänlattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta, astuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsilläänedessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.

Hän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivathänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä senkappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi.Oi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitäkumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidännähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken olijaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikkirakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nytkiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaallapurkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.

– Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna, kumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. – Palauta hänetvanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellätuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!..

– Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneellaäänellä.

– En koskaan! En koskaan!