Читать книгу Kuningattaren kaulanauha - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 13

Tuskin oli herra de Calonne ehtinyt mennä pylväskäytävän kautta palatakseen ministeristöönsä, kun kuningattaren huoneen ovelta kuului hiljainen naputus, ja sisään astui Jeanne.

– Madame, – sanoi hän, – hän on täällä.

– Kardinaaliko? – kysyi kuningatar hieman ihmetellen tuota sanaa "hän", joka naisen suussa merkitsee niin moninaista.

Mutta hän ei ehtinyt muuta sanoa. Jeanne oli jo saattanut sisään kardinaali de Rohanin ja jättänyt hyvästi, salavihkaa puristaen suojellun suojelijansa kättä.

Prinssi oli nyt kahden kesken kuningattaren kanssa, kolmen askeleen päässä, ja suoritti asianmukaiset kumarrukset erinomaisen kunnioittavasti. Kuningatarta liikutti tämä tahdikas pidättyväisyys, ja hän ojensi kätensä kardinaalille, joka ei vielä ollut kohottanut häneen katsettaan.

– Monsieur, – sanoi hän, – minulle on teistä kerrottu muuan piirre, joka sovittaa monta vääryyttä.

– Sallikaa minun, – vastasi prinssi vavisten mielenliikutuksesta, joka ei ollut teennäinen, – sallikaa minun, madame, vakuuttaa, että teidän majesteettinne mainitsemat vääryydet supistuisivat melkoisesti, jos saisin vähänkin selittää.

– En kiellä teitä puolustamasta itseänne, – sanoi kuningatar arvokkaasti, – mutta se, mitä minulle sanoisitte, heittäisi varjon siihen rakkauteen ja kunnioitukseen, joka minussa on isänmaatani ja perhettäni kohtaan. Ette voi syyttömyyttänne muuten todistaa kuin pahoittamalla minun mieltäni, herra kardinaali. Mutta älkäämme kajotko sammuneeseen tuleen; se voisi vielä kyteä ja polttaa teidän sormenne tai minun. Se, että saan teidät nähdä uudessa valossa, joka on minulle paljastettu, kunnioittavana, alttiina…

– Alttiina kuolemaan saakka, – keskeytti kardinaali.

– Kernaasti minun puolestani. Mutta, – sanoi Marie-Antoinette hymyillen, – tähän asti ei ole ollut muusta puhe kuin taloudellisesta perikadosta. Te, herra kardinaali, olisitte minun hyväkseni valmis saattamaan itsenne häviöön, eikö niin? Se on kaunista, erinomaisen kaunista. Onneksi voin sen asian järjestää. Saatte elää, joutumatta häviöön, ellette vain, kuten kerrotaan, itse hävitä omaisuuttanne.

– Madame…

– Se on oma asianne. Kuitenkin tahdon ystävänä, koska nyt olemme ystäviä, antaa teille neuvon: säästäkää, se on papillinen hyve; kuninkaalle olette paremmin mieleen säästäväisenä kuin tuhlaavana.

– Rupean saidaksi miellyttääkseni teidän majesteettianne.

– Kuningas, – huomautti kuningatar hienosti vihjaisten, – ei myöskään suosi saitureita.

– Rupean miksi hyvänsä teidän majesteettinne tahtoo, – vakuutti kardinaali voimatta kyllin salata intohimoaan.

– Tarkoitin siis, – keskeytti kuningatar jyrkästi, – ettei teidän tarvitse minun tähteni hävittää itseänne. Te olette mennyt minun puolestani takuuseen, ja siitä kiitän teitä, mutta minun sopii täyttää sitoumukseni. Älkää siis enää välittäkö siitä asiasta, joka ensimäisestä maksusta lähtien koskee vain minua.

– Asian päättämiseksi, madame, – sanoi kardinaali kumartaen, – ei siis tarvitse muuta kuin että jätän kaulanauhan teidän majesteettinne haltuun.

Ja samassa hän otti taskustaan lippaan, jonka antoi kuningattarelle. Tämä ei sitä edes tarkastanut, mikä viittasi hänessä olevan hyvän halun sitä katsella, vaan laski sen riemusta vavisten eräälle hyllylle hyvin likelle itseään. Kardinaali lausui muutamia kohteliaisuuksia, jotka otettiin varsin armollisesti vastaan, ja palasi sitten siihen, mitä kuningatar oli maininnut vanhan riidan sovittamisesta. Mutta kun kuningatar oli päättänyt olla kardinaalin läsnäollessa katselematta timantteja ja kiihkeästi halusi niitä nähdä, kuunteli hän vain hajamielisesti.

Hajamielisenä hän myös ojensi kätensä kardinaalille, joka sitä hurmaantuneena suuteli. Sitten kardinaali jätti hyvästi luullen olevansa vaivaksi, ja se lisäsi hänen iloaan, siliä pelkkä ystävä ei vaivaa, saatikka se, josta ei vähääkään välitetä.

Tällainen oli se kohtaus, joka paransi kardinaalin sydänhaavat. Hän poistui kuningattaren luota ihastuneena, toiveista huumaantuneena ja valmiina rouva de la Mottelle osoittamaan rajatonta kiitollisuutta välityksestä, joka oli toimitettu niin hyvään päätökseen. Jeanne odotti häntä hänen vaunuissaan sadan askeleen päässä tullin takana ja sai häneltä hehkuvia vakuutuksia ystävyydestä.

– Sanokaapa nyt, – virkkoi hän, kun kiitollisuuden ensi purkaus oli tapahtunut, – tuleeko teistä Richelieu vai Mazarin? Onko itävaltalainen suu rohkaissut teissä kunnianhimoa vai hellyyttä? Oletteko antautunut politiikkaan vai salaiseen suhteeseen?

– Älkää naurako, rakas kreivitär, – vastasi prinssi. – Minä olen onnesta ihan hullu.

– Joko nyt?

– Avustakaa minua, ja kolmen viikon päästä näette minut ministerinä.

– Pahus! Kolme viikkoa on pitkä aika; ensimäinen erä lankeaa maksettavaksi jo kahden viikon päästä.

– Kaikki hyvä tulee yhtaikaa; kuningattarella on rahaa, hän kyllä maksaa. Minulle jää vain se ansio, että olin aikonut uhrata. Siinä on kuitenkin liian vähän, kreivitär; kunniani kautta, se ansio on liian pieni. Niin mielelläni olisin tästä sovinnosta maksanut viisisataa tuhatta livreä.

– Olkaa rauhassa, – sanoi kreivitär hymyillen. – Sen ansion kyllä saatte muiden lisäksi. Onko se teistä tärkeätä?

– Myönnän, että se olisi enemmän mieleeni. Jos kuningatar olisi velalliseni…

– Monseigneur, minussa on jokin aavistus, että saatte senkin ilon.

Oletteko siihen valmis?

– Olen myynyt viimeisetkin maatilani ja pantannut kaikki ensivuotiset tuloni.

– Ja siten saitte irti viisisataa tuhatta livreä?

– Niin, ne rahat minulla on; mutta jos joudun ne suorittamaan, en enää tiedä, kuinka hankkisin lisää.

– Sillä maksulla, – huudahti Jeanne, – saamme kolme kuukautta rauhaa. Kuinka paljon voikaan tapahtua kolmessa kuukaudessa.

– Se, on totta. Mutta kuningas ei kuulu suvaitsevan, että enää teen velkaa.

– Kahden kuukauden olo ministerinä toimittaa asianne taas hyvään kuntoon.

– Voi, kreivitär…

– Älkää suuttuko. Ellette itse niin tee, tekevät sen serkkunne.

– Te olette aina oikeassa. Minne nyt aiotte?

– Takaisin kuningattaren luo katsomaan, mitä käyntinne vaikutti.

– Hyvä! – Minä palaan Pariisiin.

– Miksi? Teidän pitäisi illalla saapua pelipöydän ääreen. Se olisi hyvää taktiikkaa; älkää jättäkö taistelutannerta.

– Mutta kovaksi onneksi minun täytyy olla kotona tapaamassa erästä henkilöä, joka on ilmoittanut tulevansa.

– Mikä kohtaus se on?

– Hyvinkin vakavaa laatua päättäen siitä kirjeestä, joka minulle saapui. Kas tässä, lukekaa itse…

– Miehen käsialaa! – sanoi kreivitär ja luki:

'Monseigneur, eräs henkilö haluaa teitä tavata melkoisen rahasumman takaisin maksamista koskevassa asiassa ja saapuu hotelliinne Pariisiin tänä iltana saadakseen kunnian päästä puheillenne.'

– Nimetön… jokin kerjäläinen.

– Ei, kreivitär, ei kukaan tule omin ehdoin väkeni piestäväksi, jos on minusta tehnyt pilaa.

– Mitä siis arvelette?

– En tiedä oikein, mistä johtuu, mutta tuo käsiala näyttää tutulta.

– No ottakaa hänet vastaan, monseigneur; sitäpaitsi ei ole suurta vaaraa niistä, jotka lupaavat rahaa. Pahinta olisi se, etteivät ne voisikaan maksaa. Hyvästi nyt, monseigneur!

– Hyvästi, kreivitär, kunnes taas saan onnen teitä tavata.

– Kuulkaapa vielä, monseigneur, pari pikku asiaa!

– No mitä?

– Jos sattumalta tulisi jokin suuri rahasumma…

– Entä sitten?

– Sellainen, jonka luulitte jo menneen hukkaan, jokin löytö, aarre…

– Ymmärrän, veitikka, puolet kummallekin, vai mitä?

– Juuri niin, monseigneur.

– Te tuotte minulle onnea. Tottahan siis pidän teitä kiitollisessa muistissa. Jaetaan summa kahtia. Mikä oli toinen asianne?

– Se kuuluu näin: Pitäkää ne viisisataa tuhatta koskematta.

– Älkää niistä olko huolissanne.

Ja niin he erosivat. Kardinaali palasi Pariisiin taivaallisen onnen elähyttämänä.

Pari tuntia sitten oli elämä todellakin ruvennut hänestä näyttämään toiselta. Jos hän oli vain rakastunut, oli kuningatar hänelle antanut enemmän kuin hän oli rohjennut toivoa; jos hänessä oli kunnianhimoa, antoi kuningatar hänen toivoa vielä enemmän.

Puolisonsa taitavasti johtamana tulisi kuningas välikappaleeksi onneen, jota vastedes ei mikään voisi ehkäistä. Prinssi Ludvig tunsi olevansa täynnä aatteita; hänellä oli yhtä paljon poliittista älyä kuin kellään kilpailijallaan, hän käsitti uudistuskysymykset, hänen kauttaan liittyisi papisto kansaan vankaksi enemmistöksi, joka voi pysyä kauvan vallassa voimansa ja oikeutensa nojalla.

Panna tämän uudistusliikkeen etupäähän kuningatar, jota hän ihaili ja jonka yhä yltyvän epäsuosion hän muuttaisi verrattomaksi kansanrakkaudeksi – se oli tämän kirkkoruhtinaan haave, joka voi toteutua Marie-Antoinetten yhdestä ainoasta hellästä sanasta. Silloin kevytmielinen mies luopuisi helpoista voitoistaan, maailmallisesta tulisi filosofi, joutilaasta uupumaton raataja. Väkevien luonteiden on helppo vaihtaa irstailujen kalpeus uutteran työn väsymykseen. Rohanin prinssi menisi pitkälle, kun tulisena kiihoittimena olivat rakkaus ja kunnianhimo.

Heti Pariisiin palattuaan hänestä tuntui, että piti ryhtyä työhön. Hän poltti kohta kirstullisen rakkaudenkirjeitä, kutsutti luokseen taloudenhoitajansa antaakseen uusia ohjeita, käski sihteerinsä veistää valmiiksi kyniä tehdäkseen muistiinpanoja Englannin politiikasta, jonka hän perinpohjin tunsi, ja vasta tunnin aikaa työskenneltyään alkoi olla tavallisessa mielentilassaan, kun soittokello ilmoitti, että oli tullut tärkeä vieras. Huoneeseen astui muuan lakeija.

– Kuka siellä on? – kysyi kardinaali.

– Se henkilö, joka aamulla lähetti kirjeen monseigneurille.

– Sanomatta nimeään?

– Niin, monseigneur.

– Mutta sillä henkilöllä on nimi. Kysykää häneltä. Lakeija palasi hetkisen päästä ja ilmoitti:

– Kreivi de Cagliostro.

Prinssi hätkähti.

– Antakaa hänen tulla.

Kreivi astui sisään, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

– Mitä ihmettä näen? – huudahti kardinaali.

– Eikö totta, monseigneur, – sanoi; Cagliostro hymyillen, – että olen tuskin ollenkaan muuttunut?

– Onko mahdollista…? – mutisi Rohanin prinssi. – Josef Balsamo elossa, vaikka kerrottiin tulipalossa saaneen surmansa. Josef Balsamo…

– Niinkuin Fenix, ihkaelävänä, niin juuri, monseigneur, entistä elävämpänä.

– Mutta te esiinnytte nyt toisennimisenä… Miksi ette ole pitänyt entistä nimeänne?

– Juuri siksi, että se on entinen ja palauttaa minulle ja muillekin liian surullisia tai kiusallisia muistoja. Viittaan vain teihin, monseigneur; sanokaapa, ettekö olisi kieltänyt päästämästä luoksenne Josef Balsamoa?

– Minäkö? En suinkaan, monsieur.

Ja kardinaali oli vielä niin hämillään, ettei pyytänyt vierastaan istumaan.

– Siinä tapauksessa, – jatkoi tämä, – teidän korkea-arvoisuudellanne on enemmän muistia ja rehellisyyttä kuin kaikilla muilla ihmisillä yhteensä.

– Monsieur, te teitte minulle muinoin sellaisen palveluksen…

– Onko totta, – keskeytti Balsamo, – etten näytä vanhentuneen ja että mielestänne olen hyvä näyte elämänveteni tehosta?

– Sen myönnän, mutta tehän olette poikkeus muista ihmisistä, te kun niin anteliaasti jakelette kaikille kultaa ja terveyttä.

– Terveyttä… sitä en kiellä, monseigneur; mutta kultaa… en suinkaan.

– Ettekö siis enää tee kultaa?

– En, monseigneur.

– Mutta miksi ette?

– Minulta on hukkunut viimeinenkin jäännös erästä välttämätöntä ainesta, jota mestarini, viisas Althotas, oli minulle lahjoittanut palattuaan Egyptistä. Sen ainoan reseptin perille en ole koskaan päässyt.

– Ja sen hän on pitänyt itse?

– Ei… tai oikeammin, hän on sen pitänyt tai vienyt mukaansa hautaan.

– Hän on siis kuollut?

– On, hänet olen menettänyt.

– Miksi ette jatkanut hänen elämäänsä, kun hän oli niin välttämättömän reseptin ainoa tallettaja, vaikka itse olette säilynyt nuorena ja pirteänä halki vuosisatojen, kuten vakuutatte?

– Siksi, että pystyn torjumaan taudit ja haavat, mutta en tapaturmia, kun ne vievät hengen eikä minua kutsuta.

– Tapaturmassako Althotas sai surmansa?

– Varmaan olette siitä kuullut, koska tiesitte minun kuolleen.

– Onko puhe siitä tulipalosta Saint-Clauden kadun varrella, jossa teidän sanottiin hukkuneen?

– Se surmasi vain Althotaan, tai oikeammin, hän oli elämään väsynyt ja tahtoi kuolla.

– Merkillistä!

– Ei, vaan luonnollista. Itsekin olen monta kertaa aikonut lopettaa päiväni.

– Tähän asti olette kuitenkin kestänyt.

– Olen valinnut nuoruudentilan, jossa hyvä terveys, intohimot ja ruumiilliset nautinnot vielä toimittavat jotakin huvia, mutta Althotas oli valinnut vanhuuden.

– Althotaan olisi pitänyt menetellä teidän tavallanne.

– Eipä niinkään. Hän oli syvämietteinen, muita etevämpi mies; tämän maailman asioista hän tavoitteli vain tiedettä. Kiihkeä nuoruudenveri, intohimot, nautinnot olisivat vieroittaneet hänet ainaisesta mietiskelystä. Täytyy aina olla kuumeesta vapaa; voidakseen hyvin ajatella täytyy antautua häiriintymättömään lepoon. Vanhus miettii syvemmin kuin nuori mies; mutta jos hänet valtaa murhe, ei sitä vastaan ole lääkettä. Althotas kuoli tieteenrakkautensa uhrina. Minä taas maailmanmiehenä hukkaan aikani enkä saa mitään toimeen. Olen kuin taimi… en uskalla sanoa itseäni kukaksi; en elä, hengitän vain.

– Kuolleista nousseen miehen mukana herää myös entinen ihmettelyni, – sanoi kardinaali. – Te palautatte minut siihen aikaan, jolloin taikasananne, ihmetyönne enensivät kaikkia kykyjäni ja kohottivat silmissäni erään olennon arvoa. Te muistutatte mieleeni nuoruuteni molemmat haaveet. Tiedättekö… nyt on jo kymmenen vuotta siitä, kun teidät ensin tapasin!

– Aivan niin, ja molemmat olemme siitä ajasta paljon muuttuneet, monseigneur. Minä en ole enää taikuri, vaan tiedemies. Te ette enää ole kaunis nuori mies, vaan kaunis prinssi. Muistatteko sitä päivää, jolloin työhuoneessani lupasin teille rakkautta eräältä naiselta, jonka heleänvärisestä suortuvasta tietäjättäreni oli ennustanut?

Kardinaali kalpeni, mutta punastui kohta. Pelästys ja ihastus ehkäisivät sydämen tykytystä vuorotellen.

– Muistan kyllä, – vastasi hän, – mutta sekavasti…

– Katsotaanpa, – jatkoi Cagliostro leikillisesti, – voisinko vielä kerran taikoa. Antakaa minun hetkeksi syventyä tähän ajatukseen.

Hän mietiskeli.

– Tämä lemmenhaaveittenne vaaleaverinen lapsi, – lausui hän oltuaan vähän aikaa vaiti, – missä hän nyt on, mitä hän puuhaa? No totisesti, nytpä jo näen hänet! Niin… olettehan te itsekin hänet tänään nähnyt… vieläpä olette juuri äsken tullut hänen luotaan.

Kardinaali painoi jääkylmää kättään jyskyttävää sydäntänsä vastaan.

– Monsieur, – sanoi hän niin hiljaa, että Cagliostro tuskin kuuli, – säästäkää minua…

– Tahdotteko, että puhumme jostakin muusta? – kysyi taikuri kohteliaasti. – Olen teidän nöyrin palvelijanne, monseigneur. Olkaa niin hyvä ja käskekää.

Ja hän istuutui huolettomasti sohvalle, jota kardinaali ei ollut tämän mielenkiintoisen keskustelun alusta saakka muistanut hänelle tarjota.