Читать книгу Kuningattaren kaulanauha - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 2

Kreivi de Cagliostro saapui yksin siihen Saint-Clauden kadun vanhaan taloon, jota lukijamme eivät liene kokonaan unohtaneet. Oli jo tulossa yö, kun hän pysähtyi portin eteen, eikä bulevardilla enää näkynyt kuin muutamia harvoja kävelijöitä. Saint-Louisin kadulta kuului kavioiden töminää, jokin akkuna pantiin kiinni ruosteisten hakojen pitäessä aika melua, viereisen talon jykevä ajoportti suljettiin rautatankojen rämistessä, kun isäntä oli palannut kotia, – siinä kaikki ne elonmerkit, mitä tässä korttelissa voi havaita nyt puheenaolevana hetkenä.

Luostarin pienessä aitauksessa haukkui tai pikemmin ulvoi koira, ja haalea tuulenleyhkä kuljetti Saint-Clauden kadulle saakka kolme surunvoittoista helähdystä Saint-Paulin tornista. Kello löi kolme neljännestä yli kahdeksan.

Kuten sanottu, kreivi pysähtyi ajoportin eteen, otti viittansa alta ison avaimen ja tunki sen lukkoon, murskaten monivuotiset roskat, joita tuuli oli sen sisään kasannut.

Kuiva oljenkorsi, joka oli pujahtanut lukonsisukseen, pieni siemen, josta olisi voinut tulla orvokki tai katinnauris, mutta joka olikin äkkiä joutunut vangiksi tähän pimeään kätköön, naapuritalosta lentänyt kivensiru, kymmenen vuoden kuluessa tähän rautavankilaan ahtautuneet kärpäset, joiden raadoista lukko lopulta täyttyi – kaikki tämä narskui ja meni jauhoksi, kun avainta väännettiin. Ja kun avain oli suorittanut määräkierroksensa, piti portin aueta.

Mutta aika oli tehnyt työtään. Puu oli turvonnut liitoksissa; ruoste oli syönyt saranoita. Ruoho oli versonut esille kivityksen saumoista ja kosteilla huuruillaan värjännyt vihreäksi portin alaosan. Kaikkialla oli pääskysten pesien kaltainen tahdas tilkinnyt raot umpeen, ja eräänlaisten korallien rehevä kasvullisuus oli luonut holvikaarejaan päällekkäin ja kätkenyt puun pinnan tuoreiden sirkkalehtiensä alle.

Cagliostro tunsi portin tekevän vastusta; hän sysäsi siis nyrkillään, sitten kyynärpäillään ja vihdoin hartiavoimalla ja sai murretuksi kaikki nuo sulut, jotka pahasti rätisten kuin vasten tahtoaan väistyivät.

Portin auettua tuli piha Cagliostron näkyviin autiona, sammaltaneena kuin hautuumaa. Hän sulki portin jälkeensä, ja hänen askeleensa painuivat ärhentelevään, tiheään juolavehnään, joka oli vallannut kivetyn pihankin. Kukaan ei ollut nähnyt hänen tulevan, kukaan ei nähnyt häntä näiden kookasten muurien kehässä. Hän saattoi hetkeksi pysähtyä ja vähin erin palata entiseen elämäänsä, niinkuin oli taloonsakin palannut. Edellinen oli lohduton ja tyhjä, jälkimäinen hävitetty ja autio.

Ulkoportaiden kahdestatoista askeleesta oli enää kolme eheänä, muut olivat sadevesien ja rikkaruohojen jäytäminä höltyneet ja lopulta romahtaneet kauvas kiinnikkeistään. Tällöin olivat kivet murskaantuneet, ja raunioille oli ruoho kuin hävityksen merkki lipuksi ylpeästi kohottanut töyhtömäiset tähkänsä.

Cagliostro astui notkuvia portaita ylös ja joutui toisen avaimen avulla valtavan suureen eteiseen. Vasta täällä hän sytytti mukaan ottamansa lyhdyn, mutta kuinka varovasti hän pitelikin tulta, puhalsi talon kolea viima sen kohta sammuksiin. Kuoleman henkäys kävi rajusti elämän kimppuun; pimeys valtasi valon. Cagliostro sytytti lyhtynsä uudestaan ja kulki edelleen. Ruokasalissa olivat tarjoilupöydät nurkissa peittyneet homeella ja melkein menettäneet entisen muotonsa, pysyen tuskin enää pystyssä lattian tahmaisilla kivilevyillä. Kaikki sisäovet olivat auki suoden ajatukselle kuten katseellekin vapaan tilaisuuden tunkea näihin kolkkoihin kamareihin, joissa kuolema oli jo käynyt.

Kreivi tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä, sillä salongin perältä, mistä muinoin alkoivat kiertoportaat, kuului jotakin kahinaa, sellaista, mikä ennen oli ilmoittanut rakkaan henkilön tuloa ja herättänyt talon isännän kaikissa aisteissa elämää, toivoa, autuutta. Nyt se ei merkinnyt mitään, mutta palautti kuitenkin muistiin kaiken entisyyden.

Kulmakarvat rypyssä, hitaasti hengittäen, kädet nihkeinä Cagliostro astui Harpokrateksen kuvapatsasta kohti; tämän vieressä avautui ennen pontimen avulla väliovi, salaperäinen, huomaamaton side, joka yhdisti talon tunnetun osan ja tuntemattoman. Vaivatta hän nytkin vielä sai pontimen toimimaan, vaikka sen madonsyömä päällystys natisi. Mutta kohta kun hän oli astunut salaportaille, kuului outoa kahinaa uudestaan. Cagliostro kurotti lyhtyä eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä piti ääntä, ja näki vain suuren tarhakäärmeen, joka kiemurteli rappusia alas ja pyrstöllään läiskäytteli joka askelmaa. Käärme loi Cagliostroon tyynesti mustan silmänsä, pujahti sitten laudoituksessa olevaan rakoon ja katosi. Epäilemättä se oli tämän aution rakennuksen haltia.

Kreivi astui portaita ylös. Kaikkialla seurasi häntä tällöin jokin muisto tai oikeammin varjo; ja kun valo heitti seinälle liikkuvan varjokuvan, vavahti hän luullen näkevänsä siinä jonkin oudon hahmon, joka oli kuolleista herännyt käydäkseen hänen mukanaan katsomassa tätä salaperäistä olinpaikkaa.

Näin vaeltaen ja haaveillen hän saapui sen arinan ääreen, joka oli yhdyssiteenä Balsamon asehuoneen ja Lorenza Felicianin hyvätuoksuisen kammion välillä. Seinät olivat paljaat, huoneet tyhjät. Ammottavassa tulisijassa oli jäljellä suunnaton tuhkaläjä, jossa kimalteli muutamia pieniä harkkoja kultaa ja hopeaa. Tämä hieno, valkoinen tuhka oli Lorenzan kalusto, jonka Balsamo oli polttanut viimeistä kappaletta myöten; siinä olivat kilpikonnanluiset kaapit, klaveri ja ruusupuinen kori, kaunis, Sèvres-porsliinilla kirjavoitu vuode, jonka kiillemäinen tuhka oli marmorijauhon kaltaista, korureunukset ja metallikoristeet sulaneina kovassa, umpisulkuisessa kuumuudessa, silkillä kirjaillut verhot ja matot, aloe- ja santelipuiset lippaat, joiden voimakas tuoksu oli tulipalon aikana noustessaan savupiippujen kautta levittänyt hyvää hajua niin laajalti Pariisiin kuin savu oli ulottunut, niin että ohikulkijat olivat parina päivänä ihmetellen nuuskineet näitä oudon ihania lemuja pariisilaisilman seasta ja hallien läheiset puotilaiset ja Saint Honorén korttelin ompelijatytöt huumaantuneet vahvatuoksuisista, palavista hiukkasista, ikäänkuin heihin olisi puhaltanut tuuli Libanonin rinteiltä tai Syrian lakeuksilta. Nämä hyvät hajut olivat vielä tallella tässä autiossa ja kylmässä huoneessa. Cagliostro kumartui, otti hyppysellisen tuhkaa ja hengitti sisäänsä sen tuoksua hurjan kiihkeästi.

– Näin siis saan, – mutisi hän, – imeä sisääni hivenen sitä sielua, joka muinoin oli tekemisissä tämän tomun kanssa.

Sitten hän näki jälleen rautaristikot, viereisen aution pihan ja portaita noustuaan ne syvät halkeamat, jotka tulipalo oli tässä sisärakennuksessa aikaansaanut tuhotessaan yläkerroksen. Kaamean ihana näky! Althotaan huone oli hävinnyt; seinistä oli jäljellä vain seitsemän tai kahdeksan pykälää mustuneina liekin kuluttavista kielistä.

Kenen tahansa, joka ei tuntenut Balsamon ja Lorenzan surullista tarinaa, olisi käynyt sääliksi tätä hävitystä. Kaikesta huokui tässä talossa sortunut suuruus, himmennyt loisto, kadonnut onni.

Cagliostro ahmi näitä haaveellisia muistoja. Mies laskeutui filosofiansa huipuilta elähyttääkseen mielessään jälleen sitä lempeän ihmisyyden hiukkasta, jota sanotaan sydämen tunteiksi ja joka ei ole pelkkää järkeilyä.

Loihdittuaan esille yksinäisyyden suloiset utukuvat ja näille hetkisen uhrattuaan hän luuli jo päässeensä eroon inhimillisestä heikkoudesta, kun hänen katseensa osui esineeseen, joka yhä loisti keskellä tätä tuhoa ja kurjuutta. Hän kumartui ja näki lattian uurteessa puoleksi tomuun peittyneenä pienen hopeavasaman, joka näytti äsken pudonneen naisen tukasta. Se oli italialainen hiusneula, jollaisia naiset siihen aikaan mieluimmin käyttivät pidättämään palmikoita, nämä kun puuteroituina olivat raskaita. Filosofi, tiedemies, ennustaja, ihmiskunnan halveksija, joka tahtoi, että itse taivaskin ottaisi hänet lukuun, tämä mies, joka oli omassa mielessään tukehuttanut niin monta tuskaa ja raadellut niin monen muun sydäntä, Cagliostro, jumalankieltäjä, silmäinkääntäjä, ivallinen pilkkaaja, otti lattialta tuon neulan, painoi sitä huulilleen ja varmana, ettei kukaan ollut näkemässä, päästi silmästään kyyneleen mutisten:

– Lorenza!

Mutta siinä olikin kaikki. Tässä miehessä oli jotakin paholaisen tapaista. Hän haki taistelua, ja sitä hän nautinnokseen piti yllä omassa itsessään. Hellästi suudeltuaan tätä pyhitettyä muistoesinettä hän aukaisi akkunan, pisti kätensä rautatankojen välitse ja viskasi kevyen metallipalasen viereisen luostarin alueelle, jonne se oksien väliin katosi. Näin hän itseään rankaisi siitä, että oli sydäntään kuunnellut.

– Hyvästi! – sanoi hän tunteettomalle kappaleelle, joka meni ehkä iäksi hukkaan. – Hyvästi, muisto, joka varmaankin olit lähetetty minua hellyttämään, heikentämään! Tästedes ajattelen vain maallisia asioita.

– Niin, tämä talo tulee häväistäväksi. Mitä sanonkaan? Sehän on jo häväisty. Olen jälleen avannut sen ovet, valaissut sen seiniä, katsahtanut haudan sisään, penkonut kuoleman tuhkaa. Häväisty siis tämä jo nyt on ja niin olkoonkin täydessä mitassa, joksikin eduksi! Uudestaan saa nainen kävellä tällä pihalla, polkea jalallaan näitä rappusia ja kenties laulella näiden seinien sisällä, missä Lorenzan viimeinen huokaus vielä väreilee. Olkoon niin! Mutta kaikki tämä pyhyyden loukkaus tähdätköön tiettyyn päämäärään, ajakoon minun asiaani. Jos Jumala siinä menettääkin, pääsee sensijaan Saatana voitolle.

Hän laski lyhdyn portaille.

– Koko tämä porrashuone, – sanoi hän, – on hävitettävä. Tämä sisärakennus on myös poistettava. Salaperäisyys saa hälvetä; talo jää kätköpaikaksi, lakaten olemasta pyhättö.

Hän otti muistikirjastaan lehden, johon kirjoitti joutuin seuraavat rivit:

'Arkkitehdilleni, herra Lenoirille.

Piha ja eteiset siistittävät; vajat ja tallit uudistettavat; sisäosasto purettava; hotelli muunnettava kaksikerroksiseksi; aikaa: viikko.'

– Katsokaamme nyt, – mutisi hän, – voiko täältä hyvin nähdä pikku kreivittären akkunan.

Hän astui toisessa kerroksessa erään akkunan ääreen. Sieltä oli ajoportin päällitse vapaa näköala Saint-Clauden kadun vastapäistä julkisivua kohti. Suoraan edessä, enintään kuudenkymmeneen askeleen päässä, oli Jeanne de la Motten vuokraama huoneusto.

– Molemmat naiset joutuvat varmasti näkemään toisensa, – tuumi Cagliostro. – Hyvä on.

Nyt hän otti lyhdyn taas käteensä ja astui portaita alas. Noin tuntia myöhemmin hän oli jälleen kotonaan ja lähetti kirjelippunsa arkkitehdille.

Seuraavana päivänä oli autio talo viidenkymmenen työmiehen vallassa. Kaikkialta kuului vasarain, sahojen ja muiden työkalujen ääntä; suuriksi kasoiksi koottu ruoho paloi savuten pihan nurkassa. Kun naapurit illalla palasivat kotia ja tapansa mukaan uteliaina tähystivät, näkivät he pihalla suuren rotan ripustettuna käpälästään vanteeseen keskellä muurareita ja apureita, jotka tekivät pilaa sen harmahtavista kuonokarvoista ja suuremmoisesta lihavuudesta. Tämä hotellin hiljainen asukas oli joutunut umpisulkuun, kun sen koloon oli pudonnut kivi. Ja kun nostolaitos korjasi kiven pois, saivat miehet puolikuolleen rotan hännästä kiinni, ja silloin se uhrattiin laastia sekoittavien nuorten auvergnelaisten huvitukseksi; hengen siltä vei joko häpeäntunto tai tukehtuminen. Muuan ohikulkija piti sille seuraavan ruumispuheen:

– Siinä on edes yksi, joka on nauttinut onnea kymmenen vuotta!

Sic transit gloria mundi. [Niin menee maailman kunnia. Suom.]

Viikon kuluttua talo oli uudessa kunnossa Cagliostron määräysten mukaan.