Читать книгу Kuningattaren kaulanauha - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 7

Kuningatar odotti rouva de Miseryn tuomaa vastausta, mutta ei tohtoria. Tämä astui sisään tuttavallisesti, niinkuin ainakin.

– Madame – sanoi hän kovaa, – se potilas, josta kuningas ja teidän majesteettinne huolehtivat, jaksaa niin hyvin kuin kuumeessa on tapana.

Kuningatar tunsi tohtorin ja tiesi, kuinka tämä kammoi ihmisiä, jotka muka oikein kiljuivat, jos pikkuisenkin voivat pahoin. Hän luuli herra de Charnyn hieman liioitelleen tuskaansa. Väkevät naiset ovat taipuvaisia pitämään väkeviä miehiä heikkoina.

– Sairaan haava on siis vain leikinasia, – sanoi hän.

– Hm, hm! – vastasi tohtori.

– Jokin naarmu…

– Ei juuri niin, madame. Mutta sama se, naarmuko vai haava… ainakin on nyt kuumetta.

– Poika parka! Onko oikein kova kuume?

– Kamala kuume.

– Ooh, – sanoi kuningatar kauhistuen, – en olisi luullut, että tuolla tapaa… yhtäkkiä… kuume…?

Tohtori silmäili kuningatarta hetkisen.

– Kuumetta on eri lajia, – selitti hän.

– Kuulkaapa nyt, hyvä Louis, te ihan säikytätte. Tavallisesti puhutte niin rauhoittavasti, mutta mikä teihin on tänä iltana tullut?

– Ei mitään erinomaista.

– Vai ei mitään! Tehän käännytte puolelta toiselle, katsotte oikealle ja vasemmalle ja näytätte ihan siltä, kuin teillä olisi kerrottavana minulle jokin salaisuus.

– Kuka tietää, vaikka olisikin!

– No enkö arvannut? Jokin salaisuus tuon kuumeen johdosta?

– Aivan niin.

– Herra de Charnyn kuumeen vuoksi?

– Aivan niin.

– Ja siitä puhumaan tulitte tänne?

– Aivan niin.

– Pian asiaan! Tiedättehän minut uteliaaksi. Alkakaa ihan alusta.

– Niinkuin kertoisin sadun, niinkö?

– Niin juuri, hyvä tohtori.

– No olkoon menneeksi, madame.

– Ja minä odotan, tohtori.

– Ei, vaan minä odotan.

– Mitä?

– Että kyselette minulta, madame. Minä olen huono kertomaan, mutta jos minulta kysytään, vastaan kuin kirja.

– Olenhan teiltä jo kysynyt, kuinka on herra de Charnyn kuumeen laita.

– Ei se ollut hyvä alku. Kysykää ensin, minkä vuoksi herra de Charny on joutunut minun luokseni, toiseen pieneen huoneeseeni, vaikka olisi voinut jäädä vahtiupseerien huoneeseen.

– Niin, mistä se johtuu? Se onkin omituista.

– Asian laita on niin, etten tahtonut jättää herra de Charnyta upseerien luo, kuten teistä olisi luonnollista, sillä hän ei ole tavallinen kuumesairas.

Kuningatar näytti hämmästyvän.

– Mitä tarkoitatte?

– Heti kun herra de Charny joutuu kuumeen valtaan, alkaa hän houria.

– Voi, voi! – sanoi kuningatar pannen kätensä ristiin.

– Ja kun se miesparka hourii, – jatkoi tohtori astuen likemmäksi kuningatarta, – puhuu hän koko joukon semmoista, mitä ei ole lainkaan hyvä antaa kuninkaan henkivartijain tai kenenkään muun kuulla.

– Tohtori!

– Ei olisi tarvinnut kysyä, ellei teidän majesteettinne tahdo, että vastaan.

– Puhukaa vain, hyvä tohtori.

Ja kuningatar tarttui kelpo tiedemiehen käteen.

– Tämä nuori mies on ehkä jumalankieltäjä, eikö niin, ja houraillessaan herjaa Jumalaa?

– Ei sinnepäinkään. Päinvastoin hänessä on harras uskonto.

– No sitten lienee hänen aatteissaan jotakin liiallista intoilua.

– Intoilua, sitä juuri hänessä on.

Kuningatar otti kasvoilleen tyynen ilmeen, teeskennellen ylvästä kylmäverisyyttä, joka liittyy ruhtinasten kaikkiin toimiin, he kun ovat tottuneet saamaan muilta kunnioitusta ja pitämään itseään arvossa, kuten maan valtiasten täytyykin käyttäytyä hallitakseen ja ollakseen kavaltamatta tunteitaan.

– Herra de Charnyta on minulle suositeltu, – sanoi hän. Sankarimme, herra de Suffren, on hänen enonsa. Hän on minulle tehnyt palveluksia, ja häneen nähden tahdon olla kuin sukulainen, kuin ystävä. Sanokaa minulle siis totuus, minun on saatava se kuulla.

– Mutta minäpä en voikaan sitä sanoa, – vastasi tohtori Louis, – ja koska teidän majesteettinne niin hartaasti haluaa sitä kuulla, niin tiedän siihen vain yhden keinon. Teidän majesteettinne saa kuulla sen hänen omasta suustaan. Jos nuori mies silloin puhuu tyhmyyksiä, ei kuningatar voine olla pahoillaan sille, joka on ehkä ollut liian varomaton ottaessaan salaisuuden korviinsa tai liian tyhmä koettaessaan sitä peitellä.

– Teidän ystävyyttänne pidän arvossa, – vakuutti kuningatar, – ja uskon jo alusta, että herra de Charnylla on joitakin merkillisiä houreita…

– Sellaisia, joita teidän majesteettinne on välttämättä kuultava voidaksenne niitä arvostella, – sanoi kunnon tohtori.

Ja hän tarttui hiljaa kuningattaren levottomaan käteen.

– Mutta aluksi muistakaa, että olette varuillanne, – sanoi kuningatar, – sillä minä en pääse askeltakaan, ellei joku hyväntahtoinen urkkija ole takanani.

– Tänä iltana, madame, ei kukaan muu ole läsnä kuin minä. Tarvitsee vain kulkea minun käytäväni lävitse, jonka kummassakin päässä on ovi. Sen oven, josta menemme sisään, panen perästämme lukkoon, eikä silloin kukaan pääse likelle.

– Luotan hyvään tohtoriini, – vastasi kuningatar.

Ja nojaten tohtori Louisin käsivarteen hän pujahti huoneistostaan uteliaisuuden kiihoittamana. Tohtori piti lupauksensa. Koskaan ei ote taisteluun tai tiedusteluretkelle lähtevällä kuninkaalla taikka seikkailevalla kuningattarella ollut varovampaa opastusta kaartinkapteenin tai hovivirkamiehen puolelta. Tohtori väänsi ensimäisen oven lukkoon, lähestyi seuraavaa ovea ja painoi sille korvansa.

– Sielläkö teidän sairaanne on? – kysyi kuningatar.

– Ei, madame, ei hän ole näin likellä, vaan vasta toisessa huoneessa. Jos hän olisi tämän oven takana, olisimme kuulleet hänen äänensä käytävän toiseen päähän saakka. Kuunnelkaa sitten tältä kohtaa, madame.

Nyt kuului todella epäselvää mutinaa ja valitusta.

– Hänellä on tuskia, hän voivottaa.

– Ei, madame, ei hän voivota, vaan puhuu hyvinkin selvästi. Nyt avaan tämän oven.

– Mutta minä en tahdo mennä hänen luokseen, – huudahti kuningatar peräytyen.

– Sitä en ehdotakaan teidän majesteetillenne, – vastasi tohtori. – Pyydän vain jäämään tähän ensimäiseen huoneeseen; tästä voitte kuulla sairaan kaikki sanat, eikä tarvitse pelätä, että kukaan näkisi tai mitään näkyisi.

– Kaikki nämä salaperäisyydet ja valmistukset pelottavat minua, – mutisi kuningatar.

– Entä sitten, kun olette kuullut? – vastasi tohtori.

Ja hän astui yksin herra de Charnyn makuuhuoneeseen. Siellä lepäsi Charny, jalassa sotilaan polvihousut, joiden soljet kelpo tohtori oli päästänyt auki, jäntevät, notkeat sääret sini- ja valkoraitaisten silkkisukkien peitossa, käsivarret kuin elottomina levällään rypistyneissä paidanhihoissa. Hän koki patjalta kohottaa lyijynraskasta päätään. Polttava hiki helmeili hänen otsallaan ja takerrutti hajanaisia suortuvia. Voimatonna, masennettuna, tylsänä hän oli enää vain jokin ajatus, tunnelma, heijastus; hänen ruumistaan elähytti enää vain se liekki, joka yhä leimahti uudestaan ja kiihoitti itseään hänen aivoissaan niinkuin vahasydämen pätkä alabasterilampussa. Tämä vertaus onkin paikallaan, sillä ainoa Charnytä vireillä pitävä liekki valaisi haavemaisesti ja laimenneena eräitä yksityiskohtia, joita ei muisti sinänsä olisi pukenut runolliseen asuun. Hän oli juuri kertomassa itselleen, kuinka oli vaunuissa kulkenut kohtaamansa saksalaisen naisen kanssa Pariisista Versaillesiin.

– Saksalainen, saksalainen, – toisti hän monet kerrat.

– Niin, saksalainen, sen tiedämme, – sanoi tohtori, – ja matkalla Versaillesiin.

– Ranskan kuningatar, – huudahti hän äkkiä.

– Vai niin, – sanoi tohtori katsahtaen etuhuoneeseen, jossa oli kuningatar. – Se se joltakin kuuluu! Mitä arvelette, madame?

– Hirveätä on, – mutisi Charny, – rakastaa enkeliä, naista, rakastaa hurjasti, uhrata henkensä hänen puolestaan, ja kun pääsee hänen eteensä, kun astuu likelle, ei siinä ole muuta kuin kuningatar, samettia ja kultaa, metallia tai vaatetta, mutta sydäntä vailla!

– Jopa nyt ihme! – sanoi tohtori ollen nauravinaan. Charny ei välittänyt toisen huomautuksesta, vaan jatkoi:

– Rakastan vaimoa, rakastan niin vimmatusti, että unohdan kaiken muun. Olkoon… mutta minä tahdon hänelle sanoa: meille jää vielä muutama ihana päivä maan päällä; mitä ovat niiden rinnalla muut päivät rakkauden toisella puolen! Tule siis, lemmittyni; niin kauvan kuin sinä rakastat minua ja minä sinua, saamme elää valikoitujen elämää. Ja sitten… sama se… sitten on kuolema, ja kuoleman kaltaistahan elämämme on nytkin. Nautitaan siis, mitä rakkaus meille suo.

– Eipä ole niinkään huonosti harkittua kuumesairaan kannalta, – mutisi tohtori, – vaikka tuo siveysoppi on jokseenkin löyhä.

– Mutta hänen lapsensa! – huudahti Charny raivoissaan. – Lapsistaan hän ei ikänä luovu.

– Siinä se este on, hic nodus [siinä solmu. Suom.], – sanoi tohtori pyyhkien hikeä Charnyn otsalta leikillisen hellästi.

– Ah, – jatkoi nuori mies mistään välittämättä, – pari lasta voi kai viedä mukanaan vaikka matkaviitan poimussa!.. Kuuleppas nyt, Charny, kun kerran jaksat sylissäsi kantaa äidin… kevyemmän kuin lehtokerttusen höyhen… kun voit hänet nostaa tuntematta muuta kuin rakkauden huumausta, niin ettei se taakkana paina, etkö jaksaisi viedä Marien lapsiakin… Aah! Hän päästi vihlaisevan huudon.

– Mutta kuninkaan lapset ovat niin painavia, että niiden jälestä tuntuisi tyhjältä puoli maailmaa.

Louis jätti nyt potilaansa ja meni toiseen huoneeseen kuningattaren luo. Tämän hän tapasi seisomassa vapisevana, kuin viluissaan; hän tarttui käteen ja tunsi siinä puistatusta.

– Te olitte oikeassa, – sanoi kuningatar. – Se on muuta kuin hourailua; nuori mies joutuisi ilmeiseen vaaraan, jos joku kuulisi hänen puhettaan.

– Kuulkaa, kuulkaa, – pyysi tohtori.

– En enää sanaakaan.

– Hän tyyntyy. Kuulkaa, nyt hän rukoilee.

Charny olikin noussut istualle ja pannut kätensä ristiin silmien tuijottaessa selkoselällään avaruuteen ja luultuun äärettömyyteen.

– Marie, – sanoi hän väräjävällä, heleällä äänellä, – Marie, olen kyllä huomannut, että rakastatte minua. En minä siitä kellekään hiisku. Jalkanne osui minun jalkaani vaunuissa, ja silloin olin ihastuksesta kuolla. Kätenne on nojannut minun käteeni… tuohon noin… en minä siitä kellekään puhu… se pysyy elämäni salaisuutena. Vertani saa vuotaa haavasta kuinka paljon hyvänsä, Marie, mutta salaisuus ei sen mukana minusta pääse. Viholliseni on kastanut miekkansa vereeni, mutta jos hän vähän aavistaakin minun salaisuuttani, ei hän teidän salaisuuttanne tunne. Älkää siis pelätkö, Marie, älkää edes sanoko, että rakastatte minua; se on suotta; kun punastutte, ei teidän tarvitse enää mitään ilmoittaa.

– Kas, kas, – sanoi tohtori, – nyt ei ole enää pelkkää kuumetta; näettekö, kuinka tyyni hän on. Se on…

– Se on… mitä? – kysyi kuningatar levottomana.

– Se on hurmausta, madame, ja hurmaus on muistin kaltaista. Siinä tuntuu, kuin sielu muistaisi taivaan.

– Olen kuullut kylliksi, – mutisi kuningatar ylen hämmästyneenä ja yritti kiirehtiä pois.

Mutta tohtori esti tarttumalla hänen käteensä.

– Madame, madame, – sanoi hän, – mitä aiotte?

– En mitään, tohtori, en mitään.

– Mutta jos kuningas haluaa nähdä suojattiaan.

– Se olisi onnetonta.

– Mitä on silloin vastattava?

– Tohtori, ei minulla nyt ole mitään ajatusta, en keksi mitään. Tämä kauhea kohtaus on raadellut sydäntäni. – Ja olette saanut kuumeen tuolta hullaantuneelta, – sanoi tohtori hiljaa.

– Suonenne tykyttää ainakin sata kertaa minuutissa. Kuningatar ei vastannut, vaan irroitti kätensä ja katosi.