Читать книгу Kuningattaren kaulanauha - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 3

Kardinaali de Rohan sai kaksi päivää sen jälkeen, kun oli käynyt Böhmerin luona, näin kuuluvan kirjelipun:

'Hänen korkea-arvoisuutensa, herra kardinaali de Rohan tietänee,

missä hän tänään syö illallista.'

– Pikku kreivittäreltä, – tuumi hän haistellen paperia. – Menenpä sinne.

Syy, miksi rouva de la Motte kutsui kardinaalia luokseen, oli seuraava. Niiden lakeijain joukossa, jotka hänen korkea-arvoisuutensa oli toimittanut hänen palvelukseensa, hän oli pannut merkille erään mustatukkaisen ja ruskeasilmäisen, jonka verevä iho ilmaisi pirteän ja kiivaan luonteen sekoitusta, niin että tarkka vaisto saattoi huomata miehen toimeliaaksi, rohkeaksi ja itsepintaiseksi. Tämän hän kutsui luokseen, ja neljännestunnin päästä oli miehen kuuliaisuus ja ripeys tehnyt hänelle sen palveluksen, jota hän silloin tarvitsi. Lakeija oli vakoillut kardinaalia ja ilmoitti nähneensä tämän kahtena päivänä perätysten käyvän herrain Böhmer ja Bossangen liikkeessä. Nyt Jeanne tiesi kylliksi. Sellainen mies kuin kardinaali de Rohan ei tingi, eivätkä Böhmerin kaltaiset taitavat liikemiehet päästä ostajaa suotta luotansa. Kaulanauha oli siis varmaankin myyty.

Böhmer siis myynyt, kardinaali ostanut, mutta tämä jälkimäinen ei ollut sanaakaan maininnut uskotulleen, rakastajattarelleen! Se oli paha oire; Jeanne rypisti otsaansa, puri yhteen ohuita huuliaan ja kirjoitti kardinaalille äsken mainitun kutsun.

Illalla kardinaali tuli. Edeltäpäin hän oli lähettänyt korillisen Tokay-viiniä ja joukon harvinaisia herkkuja, aivan kuin olisi menossa illalliselle rouva Guinardin tai neiti Dangevillen luo. Tämä vivahdus ei jäänyt Jeannelta huomaamatta, kuten eivät monet muutkaan pikkupiirteet aikaisemmin. Hän ei ollut haluavinaan tarjoilla mitään siitä, mitä kardinaali oli lähettänyt, ja kun he olivat kahden kesken, aloitti hän keskustelun hellällä äänensävyllä.

– Mieltäni surettaa, monsieur, – sanoi hän, – eräs asia aika lailla.

– Mikä se on, kreivitär? – kysyi kardinaali ilmaisten huolestusta sillä tapaa, mikä ei aina ole todellisen huolestumisen merkki.

– Minua niin harmittaa, monseigneur, ei se, ettei teissä ole rakkautta minuun eikä ole koskaan ollutkaan…

– Mitä ihmettä te nyt puhutte?

– Ei teidän tarvitse puolustella itseänne; se veisi vain suotta aikaa.

– Minulta, – sanoi kardinaali kohteliaasti.

– Ei, vaan minulta, – vastasi rouva de la Motte lyhyesti. – Muuten…

– Voi, kreivitär… keskeytti kardinaali.

– Älkää valitelko, monseigneur. Minua ei se lainkaan liikuta.

– Sekö ei liikuta, rakastanko teitä vai en?

– Se juuri.

– Ja miksi se ei teitä liikuta?

– Siksi, etten minäkään teitä rakasta.

– Kreivitär, tiedättekö, ettei se, mitä nyt puhutte, ole lainkaan ystävällistä?

– Totta on, ettei keskustelumme ala mairitellen; voimme siis pitää selvitettynä erään tosiasian.

– Mikä tosiasia se on?

– Etten ole teitä rakastanut, monseigneur, niinkuin ette tekään minua.

– Mitä minuun tulee, ei sovi niin sanoa, – väitti prinssi melkein sillä äänenpainolla, kuin puhuisi totta. – Minussa on ollut teihin paljon mieltymystä, kreivitär. Älkää siis minua mitatko itsenne mukaan.

– Kuulkaapa, monseigneur, kunnioittakaamme toisiamme niin paljon, että puhumme keskenämme totta.

– Ja miltä kuuluu totuus?

– Meidän välillämme on rakkautta paljoa vahvempi side.

– Mikä side?

– Oma etu.

– Oma etu? Hyi, kreivitär!

– Monseigneur, voin teille sanoa, niinkuin normandilainen talonpoika sanoi pojalleen: Jos kammot hirsipuuta, älä silti pakota toisia sitä kammomaan. Te, monseigneur, sanotte omasta edusta: hyi! Sepä on kumma!

– No vaikka olisikin niin, että harrastamme omaa etua, niin kysyn: kuinka voin edistää teidän etuanne ja te minun?

– Ensiksikin, ennenkuin muusta puhutaan, tekee mieleni teitä nuhdella.

– Olkaa niin hyvä.

– Te ette osota minulle kylliksi luottamusta, toisin sanoen kunnioitusta.

– Minäkö? Missä suhteessa, kreivitär?

– Kiellättekö, että kun olitte taitavasti urkkinut minulta kaikki yksityisseikat, joita niin halukkaasti teille kerroin…

– Mistä asiasta?

– Erään ylhäisen naisen mielihalusta erästä esinettä kohtaan, niin te ryhdyitte toimiin tyydyttääksenne tuon halun ettekä minulle puhunut siitä sanaakaan.

– Urkkinut… erään naisen mielihalun… tyydyttänyt sen halun… kreivitär, te olette suorastaan arvoitus, sfinksi! Vai niin, olen kyllä nähnyt naisen pään ja kaulan, mutta en vielä jalopeuran kynsiä. Nähtävästi aiotte ne nyt näyttää… sama se.

– Ei suinkaan, monseigneur, teille en näytä mitään, koska ette enää haluakaan mitään nähdä. Annan teille vain arvoituksen selityksen: Yksityisseikat ovat ne, jotka tulivat esille Versaillesissa; eräs ylhäinen nainen on kuningatar, ja hänen mielihalunsa tyydyttäminen merkitsee sitä, että te eilen ostitte hänelle Böhmer ja Bossangelta kuuluisan kaulanauhan.

– Kreivitär! – mutisi kardinaali kalpeana ja neuvotonna. Jeanne loi häneen kirkkaimman katseensa.

– Kuulkaapa, – sanoi hän, – miksi te minuun katsotte niin hämmentyneenä? Vai ettekö eilen päättänyt kauppaa jalokiviseppien kanssa Ecolen rantakadun varrella?

Mies, jolla on Rohanin nimi, ei valehtele naisellekaan. Kardinaali oli siis vaiti. Ja kun hän alkoi punastua, jollaista kiusaa mies ei anna anteeksi naiselle, joka siihen on syynä, tarttui Jeanne kiireesti hänen käteensä.

– Anteeksi, hyvä prinssi, – sanoi hän, – minusta oli niin tärkeätä huomauttaa teille, missä kohden olette minusta erehtynyt. Olette luullut minua tyhmäksi ja häijyksi.

– No, no, kreivitär…

– Mutta…

– Ei enää sanaakaan! Antakaa minun vuorostani puhua. Ehkä saan teidät uskomaan, sillä nyt näen selvästi, kenen kanssa olen asioissa. Odotin tapaavani teissä kauniin, henkevän naisen, viehättävän rakastajattaren, mutta teissä on enemmän. Kuunnelkaa.

Jeanne siirtyi likemmäksi pitäen yhä kättään kardinaalin kädessä.

– Te olette suostunut lemmitykseni, ystäväkseni, vaikkette minua rakasta, – jatkoi kardinaali. – Niin sanoitte itse.

– Ja sen toistan, – myönsi rouva de la Motte.

– Teillä oli siis jokin päämäärä?

– Tietysti.

– Mikä se oli, kreivitär?

– Tarvitseeko minun todellakin selittää?

– Ei, onhan se ilmeinen. Te tahdotte edistää onneani, ja kun kerran minun onneni on saavutettu, niin ensi huolenani on turvata teidän onnenne. Eikö niin ole, vai olisinko erehtynyt?

– Ei, ette ole erehtynyt, monseigneur; juuri niin on asian laita. Mutta uskokaa ilman korupuheita, että tätä päämäärää tavoitellessani en ole tuntenut vastenmielisyyttä tai vastahakoisuutta, yritys on ollut mieluinen.

– Te olette rakastettava nainen, ja teidän kanssanne on hauska puhua asioista. Oikein olitte tekin arvannut, kreivitär. Tiedätte siis, että eräälle taholle päin minussa on kunnioittavaa ihailua.

– Sen kyllä huomasin oopperanaamiaisissa.

– Tämä sydämeni alttius ei koskaan saa myötätuntoa, ja Jumala minua varjelkoon sitä luulemasta!

– Nainen ei aina pysy kuningattarena, – huomautti Jeanne, – ja minun käsittääkseni te olette ainakin Mazarinin vertainen.

– Hän olikin varsin kaunis mies, – vastasi kardinaali nauraen.

– Ja erinomainen pääministeri – lisäsi kreivitär tyynesti.

– Kreivitär, teidän seurassanne on tarpeetonta ajatella ja monin verroin tarpeettomampaa teille puhua, te kun ajattelette ja puhutte ystävienne puolesta. Niin, minä pyrin pääministeriksi. Siihen minua yllyttää kaikki: syntyperäni, tottumus asioihin, ulkomaisten hovien minulle osoittama suosio ja melkoinen määrä myötätuntoa Ranskan kansan puolelta.

– Tosiaan kaikki, – sanoi Jeanne, – paitsi eräs seikka.

– Paitsi eräs vastenmielisyys, sitäkö tarkoitatte?

– Niin, kuningattaren puolelta, ja tämä vastenmielisyys onkin vakava este. Mikä kuningatarta miellyttää, siihen täytyy kuninkaankin lopulta suostua, ja mitä kuningatar vihaa, sitä kuningas jo ennakolta kammoo.

– Ja hän vihaa minua?

– Ooh!

– Puhutaan suoraan. Minusta emme enää voi pysähtyä, kun olemme niin kauniilla alulla, kreivitär.

– No niin, kuningatar ei rakasta teitä.

– Silloin olen hukassa. Mikään kaulanauha ei siinä auta.

– Mutta juuri siinä voitte erehtyä, hyvä prinssi.

– Kaulanauha on kuitenkin ostettu.

– Kuningatar saa ainakin nähdä teidän rakastavan, vaikkei itse rakastakaan.

– No no, kreivitär!

– Olemmehan siitä sopineet, että asiat mainitaan oikealta nimeltään.

– Myönnetään. Ette siis ole aivan toivoton siinä suhteessa, että saatte kerran nähdä minut pääministerinä?

– Siitä olen varma.

– Minua oikein harmittaa, kun en ole tullut kysyneeksi, mitä te itsellenne toivotte.

– Omat toiveeni ilmoitan teille sitten, kun pystytte ne täyttämään.

– Niin sitä pitää puhua! Odotan sitä päivää, jolloin ilmoitatte.

– Kiitos! Käykäämme nyt illalliselle Kardinaali tarttui Jeannen käteen ja puristi sitä niin, kuin Jeanne oli joku päivä sitten hartaasti halunnut sitä puristettavan. Mutta se aika oli jo mennyt. Hän veti kätensä takaisin.

– Mitä nyt, kreivitär?

– Syödään illallista, sanon uudestaan, monseigneur.

– Mutta minun ei ole enää nälkä.

– Puhelkaamme siis.

– Mutta minulla ei enää ole mitään sanottavaa.

– Erotkaamme siis.

– Vai sellainen meidän liittomme onkin teidän mielestänne? Käskette minun mennä!

– Voidaksemme oikein kuulua yhteen, monseigneur – vastasi Jeanne, – olkaamme kumpikin oma itsemme.

– Oikeassa olette, kreivitär. Anteeksi, että teihin nähden vielä kerran erehdyin, mutta vannon, että tämä on viimeinen kerta.

Samalla hän tarttui rouva de la Motten käteen ja suuteli sitä niin kunnioittavasti, ettei huomannut kreivittären ivallista, pirullista hymähdystä, joka kohdistui hänen sanoihinsa: "Vannon, että tämä on viimeinen kerta."

Jeanne nousi seisaalle ja saattoi prinssiä eteiseen asti. Siellä jälkimäinen pysähtyi ja kuiskasi:

– Entä jatko, kreivitär?

– Perin yksinkertainen.

– Mitä minun on tehtävä?

– Ei mitään. Odottakaa minua.

– Ja te menette…

– Versaillesiin.

– Milloin?

– Huomenna.

– Ja vastauksenne saan…

– Viipymättä.

– Hyvä on, minä antaudun suojelijattareni käsiin.

– Antakaa vain minun toimia.

Tämän sanottuaan Jeanne palasi sisähuoneisiin, pani maata ja mutisi luoden hajamielisen katseen marmoriseen, ihanaan Endymioniin, joka näytti odottavan Dianaa:

– Vapaus on sittenkin parempi.