Читать книгу Kuningattaren kaulanauha - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 8

Tohtori jäi mietteissään katselemaan kuningattaren poistumista.

Ravistaen päätään hän mutisi itsekseen:

– Tässä linnassa on salaisuuksia, jotka eivät kuulu tieteen alalle. Toisia vastaan käytän aseenani lansettia ja parannan suoneniskulla; toisia taas ahdistan nuhteilla ja puhkaisen sydämen, mutta parannanko?

Kun hourimisen puuska nyt oli päättynyt, painoi hän Charnyn yhä tuijottamaan jääneet silmät kiinni, hautoi ohimoita vedellä ja etikalla ja osoitti kaikkea sitä huolenpitoa, joka muuttaa sairasta polttavan ilmapiirin riemujen paratiisiksi. Nähdessään levon palaavan sairaan piirteisiin, parahdusten vaihtuvan hiljakseen huokauksiksi ja riehuvien sanojen sijaan huulilta tulevan vain katkonaisia tavuja hän sanoi:

– Niinpä niin, ei se ollut ainoastaan myötätuntoa, vaan myös vaikutusta; niin, ihmisruumiin atomit liihottelevat kuin kasvikunnassa hedelmöittävät pölyhiukkaset: niin, ajatuksilla on näkymättömät kulkuyhteytensä, sydämillä salaiset suhteensa.

Äkkiä hän hätkähti, kääntyi puolittain ja kuunteli yhtaikaa korvin ja silmin.

– Kuka siellä taas on? – mutisi hän.

Hän oli käytävän toisesta päästä kuullut jotakin mutinaa ja hameenkahinaa.

– Ei suinkaan se voi olla kuningatar, – tuumi hän. – Hän ei tule takaisin, kun päätös arvatenkin oli jyrkkä. Mutta katsotaan.

Hän meni hiljaa avaamaan erään toisen oven, josta myös pääsi käytävään, ja pistäen päänsä varovasti esille näki kymmenkunnan askeleen päässä naisen, joka seisten pitkän hameensa liikkumattomissa poimuissa näytti epätoivon kylmältä, tunteettomalta patsaalta. Oli pimeä, eikä lampusta leviävä heikko valo voinut valaista käytävää toisesta päästä toiseen. Mutta eräästä akkunasta pilkistävä kuunsäde osui häneen ja teki hänet näkyväksi, kunnes hänen ja säteen välille tuli pilvi.

Tohtori vetäytyi hiljaa takaisin, siirtyi toisen oven kohdalle, jonka takana nainen seisoi piilossa, ja aukaisi sen ääneti, mutta kiireesti. Nainen huudahti, ojensi kätensä ja tapasi tohtori Louisin kädet.

– Kuka siellä? – kysyi tohtori enemmän säälivästi kuin uhaten, sillä tuon hahmon jäykkyydestä hän arvasi, että oven takana oli kuunneltu enemmän sydämellä kuin korvalla.

– Minä se olen, tohtori, – vastasi lempeä ja surullinen ääni.

Vaikkei tämä ääni ollut tohtorille tuntematon, herätti se hänessä vain hämärän, kaukaisen muiston.

– Minä, Andrée de Taverney, herra tohtori.

– Voi, taivas, mikä nyt on tullut? – huudahti tohtori. – Voiko hän pahoin?

– Hän! – toisti Andrée hätkähtäen. – Kuka hän? Tohtori huomasi olleensa varomaton.

– Anteeksi, mutta äsken näin erään naisen poistuvan täältä päin.

Ehkä juuri teidät?

– Vai niin! sanoi Andrée. – Täällä on siis ennen minua käynyt joku nainen!

Ja Andréen näissä sanoissa ilmeni kiihkeää uteliaisuutta, joka ei jättänyt tohtoria epätietoiseksi, minkä tunteen vuoksi ne oli lausuttu. —

– Rakas lapsukaiseni, – sanoi tohtori, – minusta tuntuu, kuin leikkisimme puolinaisilla lauseilla, Kenestä te puhutte? Mitä haluatte? Selittäkää asianne.

– Tohtori, – puhui nyt Andrée niin murheellisella äänellä, että se tunki kunnon tiedemiehen sydämeen, – hyvä tohtori, älkää yrittäkö minua eksyttää, kun aina ennen olette puhunut minulle pelkkää totta. Tunnustakaa, että täällä on äsken käynyt eräs nainen; myöntäkää suoraan, sillä minäkin näin hänet.

– No kuka on väittänyt, ettei täällä ketään ollut?

– Mutta joku nainen, tohtori, nainen!

– Tietysti hän oli nainen, ellette ole sillä kannalla, että naista ei pidetä kauvemmin naisena kuin neljänkymmenen vanhaksi.

– Täällä kävijä oli siis neljänkymmenen vanha! – sanoi Andrée huokaisten helpotuksesta.

– Mainitessani neljäkymmentä ikävuotta, en laske hänelle viaksi viittä tai kuutta vuotta, mitkä sen yli menevät, sillä naisystäviä kohtaan täytyy olla kohtelias, ja rouva de Misery on ystäviäni, vieläpä parhaita.

– Rouva de Misery?

– Juuri hän.

– No hänkö täällä kävi?

– Minkä hiton vuoksi salaisin, jos se olisi ollut joku muu?

– Katsokaas, asia on se, että…

– Naiset ovat todellakin aina samanlaisia, selittämättömiä; luulin kuitenkin teidät tuntevani, erityisesti teidät. Mutta olkoon… teitä en tunne paremmin kuin muitakaan. Se on kerrassaan harmillista.

– Hyvä tohtori!

– Riittää. Ja nyt esille asianne!

Andrée silmäili häntä levottomana.

– Voiko hän nyt huonommin? – kysyi tohtori.

– Kuka?

– Kuningatar tietenkin.

– Kuningatar!

– Niin juuri, kuningatar, jonka puolesta rouva de Misery juuri kävi täällä, kuningatar, jolla taas on hengenahdistuksensa ja tykytyksensä. Surkea tauti, hyvä neiti, parantumaton! Kertokaa nyt pian, kuinka hän jaksaa, jos tulette hänen puolestaan, ja mennään sitten hänen luokseen.

Ja tohtori Louis näytti lähtevän liikkeelle. Mutta Andrée pidätti häntä lempeästi ja hengitti nyt entistä helpommin.

– Ei, rakas tohtori, – sanoi hän, – en nyt tule kuningattaren luota. En edes tiennyt, että hän voi pahoin. Kuningatar parka, jospa olisin sen tiennyt… Suokaa anteeksi, tohtori, mutta nyt en enää tiedä, mitä puhun.

– Sen kyllä huomaan.

– En ymmärrä lainkaan, mitä tämä kaikki on.

– Minä taas tiedän, kuinka on asiain laita: te voitte pahoin.

Andrée olikin hellittänyt tohtorin käsivarren, hänen kylmä kätensä vaipui hervotonna suoraksi hänen sivulleen, ja hän kumartui kalpeana. Tohtori nosti hänet jälleen pystyyn ja koki häntä elähyttää ja rohkaista. Andrée teki rajun ponnistuksen. Tämä tarmokas sielu, joka ei ollut koskaan sortunut ruumiilliseen tai sielulliseen tuskaan, jännitti taas teräksistä ponttaan.

– Tohtori, – sanoi hän, – te tiedätte, että olen hermostunut ja että pimeä herättää minussa kauhua. Olen eksynyt pimeässä, ja siitä johtuu se outo tila, missä nyt olen.

– Mutta minkä lemmon vuoksi menette pimeään? Kuka siihen pakottaa?

Eihän kukaan teitä lähettänyt, eikä mitään asiaa ollut.

– En tarkoittanut, ettei mitään asiaa ollut, tohtori. Sanoin vain, ettei minua lähettänyt kukaan.

– Kas, kas, kuinka saivartelette, rakas potilas! Mutta tässä ei ole oikea paikka sitä pulmaa selvittää. Mennään muualle, varsinkin jos juttunne venyy pitkäksi.

– En pyydä enempää kuin kymmenen minuuttia.

– Olkoon siis kymmenen minuuttia, mutta ei seisten. Minun jalkani panevat vastalauseen. Mennään siis istumaan.

– Minne?

– Tuonne käytävän penkille, jos suvaitsette.

– Luuletteko, ettei siellä kukaan meitä kuule, tohtori? – kysyi Andrée kauhistuen.

– Ei kukaan.

– Eikö sekään, joka haavoitettuna makaa tuolla? – jatkoi Andrée samalla äänensävyllä viitaten heikon, sinertävän kajastuksen valaisemaan huoneeseen, jonne hänen katseensa tunki.

– Ei, – vastasi tohtori, – ei edes se poika parka, ja siihen voin lisätä, että jos joku kuulee, ei ainakaan hän.

– Voi, Jumalani, onko hän niin sairas? – sanoi Andrée pannen kätensä ristiin.

– Varmaa on, että hänen tilansa ei ole hyvä. Mutta puhutaan siitä, minkä vuoksi tulitte. Pian nyt, lapsukaiseni; tiedättehän kuningattaren odottavan minua.

– Niin juuri, tohtori, – sanoi Andrée huoaten. – Siitähän nyt puhumme.

– Mitä? Koskeeko asia herra de Charnyta?

– Koskee; minä tulinkin kuulemaan, kuinka hän voi. Vaikka tohtori Louisin piti odottaa tätä kysymystä, pysyi hän kuitenkin jäätävän äänettömänä. Tällä hetkellä hän liitti mielessään yhteen kuningattaren ja Andréen menettelyn; hän näki molemmissa naisissa saman tunteen, ja oireista päättäen se oli kiihkeää rakkautta. Andrée ei tiennyt kuningattaren käyneen täällä eikä voinut tohtorissa nähdä kaikkea sitä surunvoittoista suopeutta ja hellää surkuttelua, mitä hänessä oli, vaan luuli hänen vaitiolonsa merkitsevän nuhdetta, kenties liiaksi ankarassa muodossa, ja kävi tapansa mukaan rohkeammaksi tästä painostuksesta, niin sanatonta kuin se olikin.

– Luulisin teidän voivan suoda anteeksi, tohtori, että olen tullut, – sanoi hän, – sillä herra de Charny sairastaa kaksintaistelussa saamansa haavan vuoksi, ja sen hän sai veljeltäni.

– Teidän veljeltänne! – ihmetteli tohtori Louis. – Herra de Charnyta on siis haavoittanut herra Filip de Taverney?

– Niin juuri.

– Siitä ei minulla ollut tietoa.

– Mutta kun nyt sen kuulette, niin pidätte kai luonnollisena, että minun tulee ottaa selvää, kuinka sairas jaksaa.

– Tietysti, lapsukaiseni, – vastasi kelpo tohtori ihastuneena siitä, että sopi olla lempeä. – Minä en tiennyt enkä osannut aavistaa todellista syytä.

Ja hän painosti näitä viime sanoja näyttääkseen Andréelle, ettei hän aivan ehdottomasti pitänyt mainittua vaikutinta riittävänä.

– Kuulkaapa, tohtori – sanoi Andrée nojaten molemmin käsin hänen käsivarteensa, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin, – sanokaa nyt, mitä oikeastaan luulette.

– Olenhan jo sanonut. Miksi esittäisin asian vain puoleksi?

– Kaksintaistelu aatelismiesten kesken on hyvin jokapäiväinen tapaus, eikö niin?

– On kyllä, eikä siihen voisi erityistä arvoa panna muuten, kuin jos nämä nuoret herrat olisivat tapelleet naisen tähden.

– Naisen tähden, tohtori!

– Niin. Esimerkiksi teidän tähtenne.

– Minunko? – Andrée huokaisi syvään. – Ei, tohtori, ei herra de Charny ole taistellut minun tähteni.

Tohtori näytti tyytyvän tähän huomautukseen, mutta tahtoi kuitenkin päästä tavalla tai toisella selville tuosta huokauksesta ja sanoi:

– No sitten lienee veljenne lähettänyt teidät saamaan täsmälliset tiedot sairaan voinnista.

– Niin, juuri veljeni minut lähetti, – yhtyi siihen Andrée kiireesti.

Nyt oli tohtorin vuoro katsella kasvoihin.

– Kyllä minä otan selville, mitä sinulla on sydämessä, taipumaton sielu, – tuumi hän itsekseen. – No niin, – lisäsi hän sitten ääneen, – voinpa siis sanoa koko totuuden, niinkuin tuleekin puhua henkilölle, jolle on tärkeätä se kuulla. Ilmoittakaa veljellenne, että hänen sopii ryhtyä tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin… Tottahan ymmärrätte.

– En, tohtori, sillä turhaan arvaisin, mitä tarkoitatte sanoilla: tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin.

– Asian laita on näin. Kaksintaistelu on nykyäänkin kuninkaalle vastenmielinen. Tosin hän ei ankarasti sovita määräyksiä, mutta jos kaksintaistelu herättää pahaa hälinää, ajaa hänen majesteettinsa maanpakoon tai pistää tyrmään.

– Se on totta, tohtori.

– Ja jos kovaksi onneksi toinen tappelijoista kuolee, silloin kuningas ei sääli. Neuvokaa siis veljeänne pysymään jonkun aikaa piilossa.

– Tohtori, – huudahti Andrée, – onko herra de Charny siis pahasti sairaana?

– Kuulkaa, hyvä neiti, olen luvannut puhua teille totta. Tietäkää siis, että jos se poika parka, joka tuossa toisessa huoneessa nukkuu tai oikeammin korisee…

– Jos… mitä? – keskeytti Andrée tukehtuneella äänellä.

– Jos hän huomenna tähän aikaan ei ole pelastunut, jollei näännyttävä kuume lakkaa, niin herra de Charny on huomisiltana vainaja.

Andrée tunsi olevansa vähällä kirkaista, ja edes hieman hillitäkseen ruumiillisella kivulla sitä tuskaa, joka sydäntä raateli, puristi hän kurkkuaan ja likisti kynsiään lihaan asti. Louis ei voinut hänen kasvoistaan nähdä sitä hirveätä kärsimystä, mitä tämä kamppailu tuotti. Andrée käyttäytyi kuin spartalaisnainen.

– Veljeni ei karkaa, – sanoi hän. – Hän on rehellisesti voittanut herra de Charnyn, ja kun hän kovaksi onneksi on iskenyt haavan, tapahtui se puolustuksessa. Jos hän on surmannut, on hän Jumalan tuomittavana.

– Hän ei olekaan tullut veljensä vuoksi, – ajatteli tohtori. – Arvatenkin siis kuningattaren puolesta. Saadaanpa nähdä, onko kuningatar ollut näin varomaton.

– Mitä kuningatar ajattelee tästä kaksintaistelusta? – kysyi hän.

– Kuningatar? Sitä en tiedä, – vastasi Andrée. – Mitä hän siitä välittää?

– Mutta luullakseni hän suosii herra de Taverneytä.

– Onhan herra de Taverney jäänyt terveeksi. Toivokaamme siis, että myös kuningatar puolustaa veljeäni, jos ruvettaisiin syyttämään.

Kun tohtorin molemmat olettamukset näin oli nolattu, antoi hän asian raueta.

– Minä en ole fysioloogi, – ajatteli hän, – vaan ainoastaan lääkäri. Mitä hittoa viitsinkään, kun tunnen niin hyvin lihasten ja hermojen eleet, sekaantua naisten oikkuihin ja intohimoihin?

– Hyvä neiti, – lausui hän ääneen, – nyt olette kuullut, mitä halusitte. Toimittakaa tai olkaa toimittamatta, että herra de Taverney poistuu; se on teidän asianne. Minun taas pitää koettaa pelastaa haavoitetun henki… vielä tänä yönä, sillä muuten kuolema, joka tyynesti tekee työtään, riistäisi hänet minulta ennen vuorokauden loppua. Hyvästi!

Ja hän sulki jälkeensä oven hiljaa, mutta epäröimättä.

Andrée painoi suonenvetoisesti vapisevan kätensä otsalleen jäätyään yksin tähän kammottavaan todellisuuteen. Hänestä se kuolema, josta tohtori niin kylmästi puhui, näytti jo laskeutuvan tähän huoneeseen ja valkeissa kääreliinoissaan leijailevan pitkin pimeätä käytävää. Kaamean näyn viima jäähdytti hänen jäseniään; hän pakeni asuntoonsa, sulkeutui sinne lukitun oven taakse ja heittäytyi polvilleen vuoteensa matolle.

– Voi Jumalani, – huudahti hän hurjan kiihkeänä, polttavien kyynelten vieriessä, – Jumalani, sinä et ole nurja, et järjetön etkä julma! Sinä olet kaikkivoipa, sinä et saa antaa tämän nuoren miehen kuolla, joka ei ole pahaa tehnyt ja jota tässä maailmassa rakastetaan. Meikäläiset ihmisparat uskovat vain sinun laupeuteesi, vaikka joka hetki vapisemme vihasi edessä. Mutta minä… minä… joka nyt sinuun turvaudun, olen jo kylliksi kärsinyt tässä maailmassa, minua on kyllin koeteltu, vaikken ole rikosta tehnyt. Koskaan en ole valittanut, en sinullekaan; koskaan en ole sinua epäillyt. Mutta kun sinulta tänään rukoilen, pyydän, vaadin, että säästät nuoren miehen hengen… jos tänään minulta kiellät, niin täytyisi minun sanoa, että käytät väärin valtaasi minua vastaan ja että olet kolkon vihan, oudon koston jumala; sanoisin, että… mutta se olisi herjausta… anteeksi… en tahdo herjata, eikä vihasi minuun satu! Anna anteeksi, sinä olet yhä armon ja laupeuden jumala.

Andrée tunsi mustenevan silmissään ja jäsentensä herpaantuvan; hiukset hajalla hän vaipui selälleen lattialle ja jäi siihen kuin hengetönnä. Kun hän sitten heräsi viluisesta unestaan, ja mieleen palasivat kaikki utukuvat ja tuskalliset haaveet, mutisi hän kolkosti:

– Jumalani, sinä olet ollut minulle säälimätön; sinä olet minua rangaissut. Niin, minä rakastan häntä… eikö se riitä? Ja tahdotko nyt riistää hänet minulta?