Читать книгу Kuningattaren kaulanauha - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 14

Kardinaali katseli vieraansa käytöstä melkein tylsästi.

– No niin, monseigneur, – sanoi Cagliostro, – uudistettuamme tuttavuutta voisimme nyt puhella, jos suvaitsette.

– Aivan oikein, – myönsi kirkkoruhtinas, vähin erin malttaen mieltänsä, – ottakaamme puheeksi se takaisinmaksu, josta… josta…

– Josta tein kirjeessäni viittauksen? Teidän korkea-arvoisuutenne haluaa siis kuulla…

– Se lienee ollut vain tekosyy, eikö niin? Ainakin siltä tuntui.

– Ei ollenkaan, monseigneur, se oli minulla varsinaisena aiheena, vieläpä erittäin tärkeänä, voin teille vakuuttaa. Tämän takaisinmaksun sietäisi todellakin jo tapahtua, sillä tässä on puheena viisisataa tuhatta livreä, ja se on melkoinen summa.

– Juuri sen summan te kerran jalomielisesti lainasitte minulle, – sanoi kardinaali, jonka kasvoille levisi lievä kalpeus.

– Niin, monseigneur, sen summan saitte minulta lainaksi, – myönsi Cagliostro. – Minusta on hauskaa, että teidän arvoisellanne ylimyksellä on niin hyvä muisti.

Kardinaali oli saanut iskun; hän tunsi kylmää hikeä valuvan otsalta poskilleen.

– Olin vähän aikaa siinä luulossa, – sanoi hän koettaen hymyillä, – että yliluonnollinen mies Josef Balsamo oli vienyt saatavansa mukanaan hautaan, samoin kuin oli kuittini heittänyt tuleen.

– Monseigneur, – vastasi kreivi vakavasti, – Josef Balsamon elämä on yhtä tuhoutumaton kuin se paperi, jonka luulitte palaneen tuhaksi. Tuoni ei mahda mitään elämänvedelle, tuli ei pysty kivikuituun.

– En ymmärrä, – sanoi kardinaali, jonka silmissä melkein musteni.

– Pian ymmärrätte, monseigneur; siitä olen varma, – vakuutti Cagliostro.

– Kuinka niin?

– Tuntiessanne allekirjoituksenne.

Ja hän ojensi kokoontaitetun paperin prinssille, joka jo ennen sen avaamista huudahti:

– Kuittini!

– Juuri teidän kuittinne, – vastasi Cagliostro huulillaan hieno hymy, jota kuitenkin lievensi kylmä kumarrus.

– Mutta tehän poltitte sen, monsieur; liekin näin omin silmin.

– Tosin heitin tuon paperin tuleen, – sanoi kreivi, – mutta kuten jo viittasin, te olitte sattumalta kirjoittanut kivikuituiselle ettekä tavalliselle paperille, niin että kuittinne sitten löytyi hiilten seasta ihan vahingoittumatta.

– Monsieur, – lausui nyt kardinaali hieman kopeasti, hänestä kun kuitin esittäminen osoitti epäluottamusta, – saatte uskoa, etten olisi velkaani kieltänyt, vaikkei tätä paperia olisi ollutkaan tallella. Teidän puoleltanne on siis ollut väärin minua pettää.

– Minäkö teitä pettäisin, monseigneur? Vakuutan, ettei minussa ole hetkeksikään ollut sellaista aikomusta.

Kardinaali nyökkäsi ja sanoi:

– Olette ainakin saanut minut siihen luuloon, että kuitti oli hävinnyt.

– Jättääkseni teidät hyvässä rauhassa käyttämään tätä viidensadan tuhannen livren lainaa, – vastasi vuorostaan Balsamo kevyesti kohauttaen hartioitaan.

– Mutta sanokaa nyt vihdoinkin, – jatkoi kardinaali, – kuinka olette kokonaista kymmenen vuotta jättänyt sellaisen summan perimättä?

– Tiesin, monseigneur, kenen hallussa se oli. Eräät tapahtumat, pelit, varkaat, ovat vähin erin vieneet minulta kaikki. Mutta tietäessäni näiden rahojen olevan hyvässä tallessa olen malttanut mieleni äärimmäiseen hetkeen saakka.

– Onko nyt tullut äärimmäinen hetkenne?

– Valitettavasti, monseigneur.

– Ette siis enää voi odottaa?

– Se olisi todellakin mahdotonta, – vastasi Cagliostro.

– Vaaditteko rahanne nyt takaisin?

– Vaadin, monseigneur.

– Tänäänkö jo?

– Jos teidän sopii maksaa.

Kardinaali oli hetkisen vaiti, mieli toivotonna, ja sanoi sitten muuttuneella äänellä:

– Herra kreivi, tämän maailman prinssipoloiset eivät kykene rikkaaksi loihtimaan niin häthätää kuin teikäläiset taikurit, joiden vallassa ovat pimeyden ja valkeuden henget.

– Ah, monseigneur, – vastasi Cagliostro, – älkää luulkokaan, että olisin teiltä vaatinut tätä summaa, ellen ennakolta tietäisi, että se on hallussanne.

– Ettäkö minulla on viisisataa tuhatta livreä? – huudahti kardinaali.

– On kyllä, 30,000 livreä kullassa, 10,000 hopeassa ja loput maksuosoituksissa.

Kardinaali vaaleni.

– Kaikki tuossa kaapissa, – jatkoi Cagliostro.

– Vai tiedätte senkin, monsieur!

– Tiedän myös, monseigneur, mitä teidän on ollut uhrattava saadaksenne tuon summan kokoon. Vieläpä olen kuullut sanottavan, että olette näistä rahoista luovuttanut kaksin verroin omaisuuttanne.

– Se on kyllä totta.

– Mutta…

– Mutta?.. toisti prinssi hädissään.

– Mutta minä, – jatkoi Cagliostro, – olen näinä kymmenenä vuonna ollut ainakin parikymmentä kertaa vähällä nääntyä nälkään tai puutteeseen pidellen tätä paperia, joka minulle on puolen miljoonan arvoinen; sittenkin olen odotellut, jotten teitä vaivaisi. Niinpä minusta tuntuu, että olemme jokseenkin kuitit, monseigneur.

– Kuitit, monsieur! – huudahti prinssi. – Älkää niin sanoko, sillä teidän puolellanne on se etu, että olette niin ylevästi lainannut minulle näin melkoisen summan. Kuitit, sanotte te! Ei läheskään; minä olen ja ijäti pysyn teille velassa. Mutta kysyn teiltä vain, miksi olette ollut vaiti, vaikka olisitte jo kymmenen vuotta sitten voinut vaatia rahanne takaisin. Näinä vuosina minulla olisi niin monesti ollut tilaisuus suorittaa velkani joutumatta pulaan.

– Entä nyt? – kysyi Cagliostro.

– Nyt sitävastoin en tahdo salata, – selitti kardinaali, – että tämä velanmaksu, jota vaaditte… sillä sehän on vaatimuksenne, eikö niin?

– Ikävä kyllä, täytyy vaatia.

– Nyt se tuottaa minulle hirveätä pulaa.

Cagliostro teki päällään ja hartioillaan liikahduksen, joka saattoi merkitä: Mitä on tehtävä, kun asiaa ei voi auttaa?

– Mutta kun teillä on kaikki selvillä, – huudahti prinssi, – kun osaatte kurkistaa sydämeen, vieläpä kaapinkin pohjaan, mikä toisinaan on paljoa pahempaa, ei teille tarvitse selittää, miksi minulle on niin perin tärkeätä saada pitää tuo summa ja mihin salaiseen ja pyhään tarkoitukseen se on aiottu.

– Nyt erehdytte, monseigneur, – vastasi Cagliostro jääkylmästi. – Sitä en aavistakaan, ja omat salaisuuteni ovat tuottaneet niin kylliksi harmia, pettymystä ja kurjuutta, etten välitä muiden salaisuuksista, ellei minun tarvitse niistä välittää. Minun oli vain tiedettävä, onko teillä rahaa vai eikö, koska minulla on teiltä saamista. Mutta kun kerran tiesin teillä olevan tämän summan, ei minua liikuttanut, mihin aioitte sen käyttää. Muuten, monseigneur, jos tällä hetkellä tietäisin, mikä pula teitä uhkaa, näyttäisi se minusta kenties niin vakavalta, huomioon otettavalta, että heikkoudessani ehkä suostuisin lykkäykseen, ja siitä olisi, sen toistan vieläkin, nykyoloissa mitä suurinta haittaa. Parempi siis on, etten mitään tiedä.

– Älkää ainakaan arvelko, – sanoi kardinaali, jossa oli näistä viime sanoista herännyt närkästynyttä ylpeyttä, – että tahtoisin houkuttaa teitä säälimään yksityistä huoltani. Teillä on tietysti omat etunne, jotka tämä paperi tunnustaa ja turvaa. Tässä on minun allekirjoitukseni, se riittää. Te saatte nuo viisisataa tuhatta livreänne.

Cagliostro kumarsi.

– Tiedän kyllä hyvin, – jatkoi kardinaali tuskissaan, että niin vaivaloisesti hankitut rahat menisivät häneltä tuokiossa hukkaan, – että tämä kuitti on vain velan tunnustus eikä määrää maksuaikaa…

– Teidän korkea-arvoisuutenne suonee anteeksi, – keskeytti kreivi, – mutta minä vetoan kuittiin, jossa lausutaan:

'Tunnustan saaneeni herra Josef Balsamolta 500,000 livren suuruisen summan, jonka sitoudun hänelle vaadittaessa takaisin maksamaan.

Ludvig de Rohan.'

Kardinaalin kaikkia jäseniä hyristi; hän oli unohtanut koko velan ja lisäksi velkakirjansa sanamuodon.

– Näette siis, monseigneur, – jatkoi Balsamo, – etten mahdottomia pyydä. Ellette voi maksaa, niin jääköön. Ikävää vain olisi, jos teiltä unohtuisi, että Josef Balsamo antoi tuon summan vapaaehtoisesti erittäin tärkeänä hetkenä – ja kelle hän antoi? Kardinaali de Rohanille, jota tuskin tunsi. Siinä tulee mielestäni esille ylimyksellinen menettely, jota Rohanin prinssikin, kaikin tavoin todellisena ylimyksenä, voisi takaisin maksaessaan jäljitellä. Mutta te olette asiaa katsonut toiselta kannalta; älkäämme siis enää siitä puhuko. Minä otan kuitin takaisin. Hyvästi, monseigneur.

Ja Cagliostro käänsi paperin tyynesti kokoon ja aikoi pistää sen taskuunsa, mutta kardinaali pidätti häntä.

– Herra kreivi, – sanoi hän, – kellä on Rohanin nimi, hän ei salli kenenkään opettavan itselleen mielen ylevyyttä. Sitäpaitsi olisi tällä kertaa puheena vain rehellisyyden läksy. Olkaa niin hyvä ja antakaa kuitti tänne, että saan maksaa.

Nyt näytti Cagliostro vuorostaan epäröivän. Kardinaalin kalpeat kasvot, turvonneet silmät ja vapiseva käsi näkyivät herättäneen hänessä syvää sääliä. Niin ylpeä kuin kardinaali olikin, käsitti hän, mikä hyvä ajatus oli Cagliostrolla syntynyt, ja oli jo hetkisen siinä toivossa, että tulos myös olisi hyvä. Mutta äkkiä kreivin katse jäykkeni, rypistyneiden kalmakarvojen kohdalle tuli kuin pilvi, ja hän antoi kuitin kardinaalille.

Sydämeen satutettuna kardinaali ei enää hetkistäkään viivytellyt, vaan astui kaapin luo, otti siitä esille tukun metsähallituksen maksuosoituksia ja viittasi sitten useihin hopeapusseihin, vetäen auki erään laatikon, joka oli täynnä kultaa.

– Herra kreivi, – sanoi hän, – tässä on viisisataa tuhatta livreä, mutta lisäksi olen teille velkaa kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä korkoja, olettaen että luovutte vaatimasta korkoa korolle, jolloin summa paisuisi paljoa suuremmaksi. Taloudenhoitajani saa laatia tarkan tilin, ja minä annan teille tässä lisäsaamisestanne vakuuden, pyytäen vain maksuaikaa.

– Monseigneur, – vastasi Cagliostro, – olen lainannut viisisataa tuhatta livreä Rohanin prinssille. Velka on siis viisisataa tuhatta livreä eikä enempää. Jos olisin halunnut korkoja, olisin vaatinut sen merkittäväksi kuittiin. Josef Balsamon valtuutettuna tai perijänä, kuinka vain tahdotte, sillä Josef Balsamo on todellakin kuollut, ei minun sovi vastaanottaa muuta kuin mitä sitoumuksessa mainitaan. Te maksatte, minä otan vastaan ja kiitän teitä pyytäen kunnioittavasti sulkeutua suosioonne. Otan siis haltuuni nämä maksuosoitukset, ja koska vielä tänään tarvitsen koko summan, lähetän nostamaan kullan ja hopean, jotka pyydän varaamaan edustajalleni.

Ja lausuttuaan nämä sanat, joihin kardinaali ei osannut mitään vastata, pisti Cagliostro arvopaperitukun taskuunsa, kumarsi kunnioittavasti prinssille, jonka käteen oli jättänyt kuitin, ja lähti.

– Onnettomuus kohtaa vain minua, – huokasi kardinaali vieraansa poistuttua, – koska kuningatar kykenee maksamaan, eikä ainakaan hänen luokseen voi ilmestyä ketään odottamatonta Josef Balsamoa perimään puolen miljoonan suuruista unohtunutta velkaa.