Читать книгу Kuningattaren kaulanauha - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 5

Siitä onnesta, sanan aineellisessa ja henkisessä merkityksessä, mikä nyt oli Jeanne de Valoisilla hallussaan, saivat aluksi tuntuvimman vaikutelman ne hevoset, jotka toivat hänet takaisin Versaillesista. Jos koskaan hevoset ovat kilpatantereella kiitäneet palkinnon vuoksi, niin oli nyt siihen ponnistukseen pantu nämä vaivaiset kaksi vuokrahevosta. Kreivittären kiihoittamana ajuri luulotteli niille, että ne olivat Elis-maakunnan keveimpiä nelijalkaisia ja että nyt tarjottiin palkinnoksi kaksi talenttia kultaa isännälle ja kolminkertainen annos ohrajyviä niille itselleen.

Kardinaali ei ollut vielä lähtenyt kaupungille, kun rouva de la Motte saapui hänen yksityishotelliinsa, missä hänen ympärillään oli paljon väkeä. Jeanne ilmoitti tulostaan juhlallisemmin kuin saapuessaan kuningattaren luo.

– Tulette Versaillesista? – sanoi kardinaali.

– Tulen, monseigneur.

Kardinaali katseli häntä, mutta ei pystynyt mitään arvaamaan. Jeanne näki toisen vapisevan, tuskailevan, pelkäävän, mutta ei säälinyt.

– No kuinka kävi?

– Kuinkako kävi? Mitä oikein haluatte tietää, monseigneur? Puhukaa vähän, jottei minun tarvitse nuhdella itseäni liian paljon.

– Voi, kreivitär, tuon te sanotte sen näköisenä kuin…

– Olisi tulossa jotakin ikävää, niinkö?

– Jotakin murhaavaa.

– Halusittehan, että kävisin kuningattaren puheilla.

– Tietysti.

– Minä olenkin hänet tavannut. Te halusitte, että hän antaisi minun puhua teistä, vaikka hän on monta kertaa näyttänyt vieroksuvansa teitä ja ollut harmissaan, jos vain nimennekin on hänen kuultensa mainittu.

– Jos se halu on minussa ollut, niin huomaan nyt, että toteuttamisesta ei ole toivoa.

– Onpa kyllä, sillä kuningatar on minulle puhunut teistä.

– Tai oikeammin, te olitte niin hyvä, että puhuitte minusta.

– Se on totta.

– Ja hänen majesteettinsa kuunteli?

– Se kaipaa selitystä.

– Älkää puhuko sanaakaan lisää, kreivitär; minä kyllä aavistan, kuinka vastenmielistä hänen majesteetilleen…

– Eipä niinkään… Puhuin kaulanauhasta.

– Uskalsitte sanoa, että olen aikonut…

– Ostaa sen hänelle… juuri niin.

– Suuremmoista, kreivitär! Ja hän suvaitsi kuunnella?

– Tietysti.

– Sanoitteko, että tarjoon hänelle ne timantit?

– Siihen hän ei suostunut.

– Silloin olen hukassa.

– Hän ei suostunut ottamaan lahjaksi, vaan lainaksi…

– Lainaksi!.. Osasitte kääntää asian niin hienosti toisin päin!

– Niin hienosti, että hän hyväksyi.

– Minä siis lainaan kuningattarelle! Kreivitär, onko se mahdollista?

– Se on edullisempaa kuin jos lahjoittaisitte, eikö niin?

– Tuhannesti.

– Niin minäkin arvelin. Kaikissa tapauksissa on hänen majesteettinsa suostunut.

Kardinaali nousi, mutta istuutui kohta uudestaan. Lopulta hän astui Jeannen eteen, tarttui tämän molempiin käsiin ja sanoi:

– Älkää minua eksyttäkö; muistakaa, että yhdellä sanalla voitte minusta tehdä onnettomimman ihmisen.

– Intohimoja ei pidetä leikkikaluina, monseigneur, sensijaan kyllä naurettavaisuuksia. Kun miehellä on teidän arvonne ja ansionne, niin ei voi käydä naurettavaksi.

– Se on totta. Mitä siis sanoitte…

– Se on puhdasta totta.

– Minun ja kuningattaren kesken on salaisuus!

– Perin tärkeä salaisuus.

Kardinaali astui taas kreivittären luo ja puristi hänen kättään hellästi.

– Tuollainen kädenpuristus on mieleeni, – sanoi Jeanne. – Se on kuin miesten kesken.

– Sillä tavoin onnellinen mies puristaa suojelusenkelin kättä.

– Monseigneur, älkää liioitelko.

– Iloni voi olla liioiteltu, mutta ei koskaan kiitollisuuteni…

– Te liioittelette kumpaakin. Ettekö muuta halunnut kuin lainata kuningattarelle puolitoista miljoonaa?

Kardinaali huokasi.

– Buckingham osasi pyytää Anna Itävaltalaiselta enemmän, kun kuninkaallinen lattia oli siroiteltu täyteen hänen helmiään.

– Mitä Buckingham sai, sitä en tahdo unissakaan toivoa.

– Siitä saatte puhella kuningattaren kanssa, sillä hän käski minun ilmoittaa teille, että olette tervetullut hänen luokseen Versaillesiin.

Heti kun nämä sanat oli varomatta lausuttu, kalpeni kardinaali kuin nuorukainen saadessaan ensi lemmensuudelman. Kuin juopuneena haparoiden hän tarttui nojatuoliin, joka oli lähinnä.

– Kas, kas, – tuumi Jeanne, – asia onkin vakavampi kuin luulin; olin kuvitellut herttuaa, pääriä ja sadan tuhannen korkotuloja, mutta nyt voinkin korottaa toiveeni ruhtinaaseen ja puoleen miljoonaan asti, sillä tuo kardinaali ei ponnistelekaan kunnianhimon tai ahneuden vuoksi, vaan rakkaudesta!

Kardinaali de Rohan tyyntyi pian. Riemu ei ole pitkällinen tauti, ja järkevänä miehenä hän katsoi paraaksi puhella nyt Jeannen kanssa varsinaisista asioista, jotta tämä unohtaisi hänen äsken puhuneen rakkaudesta. Jeanne ei häntä häirinnyt.

– Ystäväiseni, – sanoi hän, puristaen Jeannea sylissään, – kuinka kuningatar oikein aikoo järjestää sen lainan, johon hänet suostutitte?

– Kysytte kai siksi, että kuningattaren luullaan olevan rahapulassa?

– Aivan oikein.

– Hän tahtoo maksaa teille, niinkuin olisi maksanut Böhmerille. Ero on vain se, että jos hän olisi ostanut Böhmeriltä, tietäisi sen koko Pariisi, mikä taas ei käy päinsä, kun oli tullut lausutuksi kuuluisat sanat sotalaivasta, ja jos hän saattaisi kuninkaan huonolle tuulelle, ärsyttäisi se koko Ranskaa. Kuningatar tahtoo saada timantit vähittäin omikseen ja maksaa myös vähin erin. Te toimitatte hänelle siihen tilaisuuden; olette hänen vaiteliaana valittajanaan, joka pystyy hänen puolestaan maksamaan, jos hän sattuisi pulaan, siinä kaikki. Hän on onnellinen ja maksaa; enempää älkää vaatiko.

– Hän maksaa… millä tavalla?

– Kuningatar, perin järkevä nainen, käsittää tietysti, että teillä on velkoja, monseigneur. Ja lisäksi hän on ylpeä, ei sellainen ystävä, joka ottaa vastaan lahjoja… Kun sanoin hänelle, että olitte jo suorittanut alkumaksuna kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä…

– Sanoitteko sen hänelle?

– Miksi en olisi sanonut?

– Sillä tapaa asia kävi hänelle jo alussa mahdottomaksi.

– Ei, vaan siitä sain keinon, jonkin syyn, miksi hän voi suostua. Ei mitään ilmaiseksi – niinhän kuningatar ajattelee.

– Voi, hyvä Jumala!

Jeanne otti nyt tyynesti taskustaan esille kuningattaren lompakon.

– Mikä se on? – kysyi kardinaali.

– Lompakko, jossa on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.

– Todellakin!

– Niin, ja kuningatar lähettää ne teille suurin kiitoksin.

– Oo!

– Summa on oikea. Olen laskenut.

– Sitä en epäilekään.

– Mutta mitä te niin katselette?

– Katselen tätä lompakkoa, jota en ole teillä ennen huomannut.

– Pidättekö siitä? Eikä se kuitenkaan ole kaunis eikä kallisarvoinen.

– Se miellyttää sittenkin, ties miksi.

– Teillä on hyvä maku.

– Laskette leikkiä. Missä suhteessa minulla muka on hyvä maku?

– Tietysti siinä, että teidän makunne on sama kuin kuningattaren.

– Tämä lompakko siis…

– Oli kuningattaren, monseigneur…

– Pidättekö siitä?

– Pidän hyvin paljon.

Kardinaali de Rohan huokasi ja sanoi:

– Onhan se luonnollista.

– Mutta jos teidän tekee mielenne… sanoi kreivitär huulillaan sellainen hymy, joka viettelee pyhimyksenkin.

– Sitä ette voine epäillä, mutta en kehtaa sitä teiltä riistää.

– Ottakaa se!

– Kreivitär! – huudahti kardinaali riemun valtaamana, – te olette kallehin ystävä, kaikkein älykkäin, kaikkein…

– Niin, niin.

– Ja liitto pysyy meidän kesken…

– Ikuisesti, kuten aina sanotaan. Ei, minulla on vain yksi ansio.

– Mikä se, on?

– Se, että olen toimittanut asioitanne jollakin menestyksellä ja suurella innolla.

– Jos teillä olisi vain se ansio, rakas ystävä, niin sanoisin olevani melkein teidän vertaisenne, – sillä minä olen myös, sillaikaa kun olitte Versaillesissa, puhunut teidän hyväksenne.

Jeanne silmäili kardinaalia hämmästyneenä.

– Tosin se oli vain mitätön asia, – selitti kardinaali. – Pankkiirini kävi tarjoomassa osakkeita, en tiedä missä yhtiössä, jonka tarkoituksena on kuivattaa ja viljellä soita.

– Ahaa!

– Siinä oli varma voitto, ja minä suostuin.

– Ja oikein teittekin.

– Malttakaa, niin saatte nähdä, että ajatuksissani aina panen teidät ensi sijalle.

– Toiselle, ja sekin on enemmän kuin ansaitsen. Mutta jatkakaa.

– Pankkiirini jätti minulle kaksisataa osaketta, ja niistä otin teitä varten neljäsosan, viimeiset.

– Niinkö, monseigneur?

– Kuulkaa nyt jatko. Pari tuntia sen jälkeen hän tuli takaisin. Jo samana päivänä oli osakkeiden arvo juuri siksi, että tämä määrä oli saatu myydyksi, noussut sata prosenttia, ja hän antoi käteeni sata tuhatta livreä.

– Se kauppa onnistui!

– Ja tässä on teidän voitto-osanne, rakas kreivitär, aioin sanoa, rakas ystävä.

Ja siitä setelitukusta, jonka Jeanne oli hänelle tuonut kuningattarelta, erotti hän viisikolmatta tuhatta livreä ja pisti ne sievästi Jeannen käteen.

– Hyvä on, monseigneur, lahjat ja vastalahjat kuuluvat yhteen.

Enimmin on mieleeni se, että muistitte minua.

– Teitä pidän aina muistissa, – vastasi kardinaali ja suuteli hänen kättään.

– Samoin minä teitä, – sanoi Jeanne. – Monseigneur, näkemiin! Pian tavataan Versaillesissa!

Ja Jeanne poistui annettuaan kardinaalille luettelon kuningattaren maksuajoista, joista lähin oli merkitty seuraavaksi kuukaudeksi määrän ollessa viisisataa tuhatta livreä.