Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 1

Kaikki kokoontuivat sitten linnassa yhteiselle aterialle ja laittausivat senjälkeen hovipukuun. Tavallisuuden mukaan asetuttiin pöytään kello viideltä. Jos varaamme päivällisiin tunnin ja pukeutumiseen kaksi tuntia, oli siis jokainen valmiina kello kahdeksan tienoissa illalla.

Ja kello kahdeksalta alettiinkin esittäytyä Madamen luona, hänellä kun oli tänä iltana yleinen vastaanotto, kuten sanottu.

Kukaan ei tahtonut jäädä pois Madamen illanvietoista, sillä ne tilaisuudet tarjosivat kaikkea sitä viehätystä, mitä kuningatar – hurskas ja hyväluontoinen prinsessa – ei kyennyt antamaan omille seuranpidoilleen. Kunnollisuuden etuihin valitettavasti liittyy se ominaisuus, että se huvittaa vähemmän kuin häijymielisyys. Eihän Madameakaan suorastaan voinut sanoa pahanilkiseksi. Tähän todelliseen valioluonteeseen sisältyi liian paljon yleviä vaikutelmia ja hienoa tunnetta, jotta sitä olisi voinut määritellä ilkeäksi. Mutta Madamella oli vastustuskykyä, mikä avu usein osoittautuu omistajalleen turmiolliseksi, pakottaen hänet taittumaan, missä toinen olisi taipunut. Siitä seurasi, että iskut eivät tylpistyneet häneen kuten Maria-Teresian pehmoiseen sielunelämään. Henrietten sydän ponnahti joka pistoksesta, ja mikäli se ei turtunut tuskasta se antoi iskun iskusta jokaiselle yltiöpäälle, joka uskaltausi hänen kanssaan otteluun.

Oliko se häijyyttä vai pelkkää pahankurisuutta? Meidän mielestämme rikaslahjaiset ja voimakkaat luonteet muistuttavat tiedon puuta, kantaen aina kukkivalla, aina hedelmiä kypsyttävällä kaksoisoksallaan sekä hyviä että pahoja hedelmiä. Niiden hyvät hedelmät voi eroittaa ja poimia vain se, joka niitä halajaa, mutta hyödyttömät ja loiset kuolevat niiden huonoja hedelmiä syötyään, ja sitä ei tarvitsekaan pahoitella.

Ja Madame, joka vallitsi toisena kuningattarena tai sielultaan varmasti ensimmäisenäkin, niin, Madame teki kotinsa miellyttäväksi keskustelulla, kohtauksilla ja sillä täydellisellä vapaudella, jota kukin sai puheissaan käyttää, kunhan virkkoi jotakin sievää tai hyödyllistä. Sentähden kai haasteltiinkin Madamen illanvietoissa vähemmän kuin muualla. Madame oli karsas lörpöttelijöille ja kosti heille julmasti: hän antoi heidän puhua. Hän vihasi myös itserakasta vaateliaisuutta, sietämättä sitä vikaa edes kuninkaassa. Ja hän oli ottanut perin vaikeaksi tehtäväkseen parantaa tästä taudista Monsieurin, jolla se oli synnynnäinen.

Muuten hän otti vastaan runoilijat, nerot ja kauniit naiset valtiattarena, jota tämän orjat kumarsivat. Hän oli kaikessa kujeilussaan kyllin haaveileva saadakseen runoilijat unelmoimaan; hänen viehätyksensä oli siksi suuri, että hän kykeni loistamaan viehkeimpienkin keskellä, ja hänen henkevyytensä riitti kiinnittämään huomattavimmatkin henkilöt mieltyneiksi kuulijoiksi.

On käsitettävissä, että tällaiset seura-illat siis olivat hyvin puoleensavetäviä. Niinpä tulvikin erityisesti nuorisoa Madamen vastaanottoihin. Ja kun kuningas on nuori, ovat hovissa jokseenkin kaikki nuoria.

Vanhojen rouvien nähtiin kyllä nyrpistävän nenäänsä; he olivat kuninkaan holhousajan tai edellisen hallituskauden jänteviä järjestelijättäriä. Mutta tähän närkästykseen vastattiin nauramalla noille kunnianarvoisille henkilöille, jotka olivat menneet vallanhimossaan niin pitkälle, että he Fronden aikuisissa hovipuolueen ja parlamentin kiistoissa olivat yltyneet johtelemaan sotaväenosastoja, Madamen sanojen mukaan yrittäen siten säilyttää viimeistä vaikutustansa miehiin.

Kellon lyödessä kahdeksan astui hänen kuninkaallinen korkeutensa seuranaisten saattamana suureen saliin, tavaten siellä useita hovimiehiä, jotka jo olivat neljännestunnin verran odotelleet.

Kaikkien näiden ennen määräaikaa saapuneiden joukosta etsi prinsessa sitä, jonka uskoi tulevan ensimmäisenä. Häntä ei näkynyt. Mutta melkein samalla hetkellä, kun hän päätti tämän tarkastelunsa, ilmoitettiin Monsieur.

Prinssi Filip oli komea nähdä. Kaikki kardinaali Mazarinin jalokivet, – ne nimittäin, joita ministeri ei ollut ehtinyt toimittaa syrjäiseen talteen, – kaikki leskikuningattaren helmet, jopa muutamia vaimonsakin hohtokiviä oli Monsieur tänä iltana sälyttänyt asuunsa. Ja kyllä hän loistikin kuin aurinko.

Hänen jäljessään tuli de Guiche hitain askelin ja hyvin esitetty katumuksen sävy kasvoillaan, hopealla ja sinisillä nauhoilla kirjaillussa helmenharmaassa samettipuvussa; tähän kuului lisäksi uhkeita Mechelnin pitsejä, jotka lajissaan kilpailivat Monsieurin hohtokivien kanssa. Hatussa liehui punainen sulka.

Madamella oli useita mielivärejä. Hän rakasti punaista seinäverhoissa, harmaata puvuissa ja sinisiä kukkasia.

Tuossa kunnossa herra de Guiche näytti niin muhkealta, että kukaan ei voinut olla omistamatta hänelle erityistä huomiota. Mielenkiintoinen kalpeus kasvoilla, jonkunlaista raukeutta silmissä, hienot, vaaleat kädet, jotka pistäytyivät esille suurten pitsireunusten alta, surunvoittoinen suu – tarvitsi vain nähdä hänet todetakseen, että Ranskan hovissa harvat kykenivät hänen kanssaan kilpasille ulkonaisessa esiintymisessä.

Tästä johtui, että Monsieur, joka olisi tahtonut himmentää tähdenkin, jos sellainen olisi asetettu hänen rinnalleen, itse päin vastoin kokonaan himmeni kaikkien mielessä. Sellaiset arvostelmat ovat kylläkin aivan äänettömiä tuomareita, mutta silti perin varmoja ja lahjomattomia tuomioissaan.

Madame oli ohimennen vilkaissut de Guicheen, mutta sekin oli riittänyt nostamaan hurmaavan punan hänen otsalleen. Madamesta de Guiche näytti todellakin niin komealta, että hän tuskin enää pahoitteli, vaikka tunsikin kuninkaallisen valloituksensa olevan käsistään luisumassa. Vastustamatta tulvahti siis veri hänen poskiinsa.

Veitikkamaisin ilmein Monsieur läheni häntä. Hän ei ollut huomannut prinsessan punastusta, tai jos olikin sen havainnut, hän ei ollenkaan aavistanut sen oikeata syytä.

"Madame", virkkoi hän suudellen vaimonsa kättä, "täällä on syrjäytetty, onneton maanpakolainen, jota tahtoisin teille suosittaa. Pyydän teitä ottamaan huomioon, että hän on parhaita ystäviäni, ja että hyvyytenne häntä kohtaan suuresti liikuttaisi minua."

"Mikä maanpakolainen? Mikä onneton?" kysyi Madame, katsahtaen ympärilleen ja kiinnittämättä suurempaa huomiota kreiviin kuin muihinkaan.

Nyt oli hetki työntää suojatti esille. Prinssi väistyi sivulle de Guichen tieltä, joka nyrpeänä lähestyi Madamea, tehden hänelle kumarruksensa.

"Mitä!" kysyi Madame muka tavattomasti kummastuneena. "Kreivi de Guicheko on syrjäytetty ja maanpakolainen?"

"Juuri hän!" toisti herttua.

"Oh", virkkoi Madame, "mutta hänethän täällä vain nähdäänkin."

"Ah, madame, te olette kohtuuton", sanoi prinssi.

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Mutta antakaa nyt anteeksi hänelle, poikaparalle."

"Hänelle anteeksi? Mitä sitten? Mitä on minulla herra de Guichelle anteeksiannettavaa?"

"Mutta selitähän nyt, de Guiche. Mitä sinulle pitäisi antaa anteeksi?" kysyi prinssi.

"Voi, hänen kuninkaallinen korkeutensa tietää sen kyllä!" vastasi kreivi teeskennellen.

"No, no, antakaa nyt hänelle kätenne, madame", kehoitti Filip.

"Jos se teitä miellyttää, monsieur."

Ja kuvaamattomalla silmiensä ja olkapäittensä liikkeellä Madame ojensi kauniin kätensä nuorelle miehelle, joka nosti sen huulilleen.

Hän kai painoi siihen huulensa pitkäksi aikaa, eikä Madame vetäissyt sitä liian nopeasti pois, koskapa herttua lisäsi:

"De Guiche ei ole häijy, madame, eikä hän teitä suinkaan pure."

Tämä lause, joka ei kenties pahastikaan kutkuttanut nauruhermoja, kelpasi tekosyyksi ympäristön hillittömään hilpeyteen.

Asema oli tosiaankin merkillinen, eikä se muutamilta kelpo sieluilta jäänyt huomaamatta.

Monsieur nautti vielä sanojensa vaikutuksesta, kun kuninkaan saapuminen ilmoitettiin.

Koettakaamme kuvailla, miltä salissa tällä hetkellä näytti.

Keskellä, kukilla verhotun tulisijan edessä, oli Madame kahdeksi siiveksi järjestyneine seuranaisineen, joiden liepeillä hovin perhoset leijailivat.

Toisia ryhmiä oli ikkunakomeroissa, kuten linnoituksen vahtisotilaat torneissaan, kuunnellen kukin paikaltaan pääseurueesta singahtelevia sanoja.

Eräässä näistä ryhmistä lähinnä tulisijaa nähtiin Manicampin ja de Guichen toimesta uuteen asemaansa korotettu Malicorne. Hänen virkapukunsa oli ollut valmiina jo lähes kaksi kuukautta, ja hänen silmäinsä tuli kilpaili samettitakin hohtelun kanssa, kun hän kultanauhoissaan säteillen katseli Madamen vasemmalla puolella äärimmäisenä seisovaa Montalaisia.

Madame oli jutellut vieruskumppaniensa neiti de Châtillonin ja neiti de Créquin kanssa, samalla omistaen muutamia sanoja Monsieurille, joka vetäytyi heti syrjään, kun ilmoitettiin:

"Kuningas!"

Neiti de la Vallière oli vasemmalla kuten Montalaiskin, viimeisen edellisenä rivissään; hänen oikealle puolelleen oli sijoitettu neiti de Tonnay-Charente. Hän oli siis asetettu kuten heikoiksi epäillyt joukot, jotka on tapana pistää kahden koetellun armeijaosaston väliin. Kahden seikkailutoverinsa siten tukemana la Vallière kätki hiukan punoittavat silmänsä viuhkansa taakse, ollen hyvin tarkkaavaisesti kuuntelevinaan, mitä Montalais ja Athénais vuorotellen kuiskailivat hänen kumpaankin korvaansa. Ehkä häntä vaivasi ikävä Raoulin lähdön johdosta tai kenties häntä vielä rasittivat äskeiset tapaukset, jotka alkoivat saattaa hänet puheenaineeksi hovilaisten piirissä.

Kuninkaan nimen kaikuessa syntyi salissa suurta liikettä.

Talon emäntänä Madame nousi ottamaan vastaan ruhtinaallista vierasta. Mutta noustessaan hän näin tärkeälläkin hetkellä katsahti oikealleen; de Guiche vaateliaasti omisti sen silmäyksen itselleen, mutta kierrettyään kehän se kohdistuikin la Vallièreen, huomaten tämän kasvoilla heleän punan ja levottoman liikutuksen.

Kuningas astui ryhmän keskelle, joka nyt oli muuttunut yhtenäiseksi ääriltä keskustaa kohti luonnollisesti tapahtuneen liikehtimisen johdosta. Kaikki otsat painuivat alas hänen majesteettinsa edessä, ja naiset taipuivat kuin hennot ja uhkeat liljat pohjatuulen puhaltaessa.

Hänen majesteetissaan ei ollut mitään peloittavaa, tuskinpa edes kuninkaallista tänä iltana. Hän oli vain nuori ja komea. Erityinen hilpeän ilon ja hyväntuulisuuden sävy elähdyttää kaikkia mieliä, ja näinpä jokainen nyt odotti itselleen hauskaa iltaa vain nähdessään, kuinka halukas hänen majesteettinsa oli huvittelemaan Madamen luona.

Jos ken saattoi iloisuudessa ja vilkkaudessa vetää vertoja kuninkaalle, niin se oli herra de Saint-Aignan. Ruusunvärisissä pukineissaan ja nauhoissaan hän säihkyi kasvoiltaankin rusoittavana, mutta vielä ruusunhohteisemmat olivat hänen ajatuksensa, – ja tänä iltana oli herra de Saint-Aignanilla paljon aatoksia. Hänen hymyilevässä mielessään itävät mietteet olivat puhjenneet tähän uuteen kukintaan siitä huomiosta, että neiti de Tonnay-Charente esiintyi ruusunpunaisessa puvussa kuten hänkin. Emme kuitenkaan tahtoisi väittää viekkaan hoviherran olleen edeltäpäin tietämätön siitä, että kaunis Athénais pukeutuisi tähän väriin. Hän tiesi varsin hyvin, miten saada vaatturi tai joku kamarineito juttelemaan valtiattarensa suunnitelmista. Nyt hän lähetti yhtä paljon veikeitä silmäniskuja neiti Athénaisille kuin hänellä oli nauharuusukkeita polvihousuissaan ja ihokkaassaan, eli siis aivan huikean määrän.

Kun kuningas oli tervehtinyt Madamea ja kehoittanut häntä istuutumaan, muodostui näiden kahden ympärille heti täydellinen kehä. Ludvig kyseli Monsieurilta kylvystä ja kertoi, samalla katsellen naisia, että runoilijat sepittelivät säkeitä näistä ihanista Valvinsin uimaretkistä; herra Loret muka varsinkin näkyi päässeen jonkun vedenneidon uskotuksi hänen kuvaustensa ilmeisistä tosiseikoista päättäen.

Useat naiset pitivät velvollisuutenaan punastua.

Kuningas käytti tätä hetkeä tähystelläkseen vapaammin ympärilleen. Ainoastaan Montalais ei punastunut siinä määrin, että hän ei olisi saanut tarkatuksi kuningasta, ja hän näki tämän kiihkeästi katselevan la Vallièrea. Tuo rohkea hovineito sai kuninkaan luomaan silmänsä alas ja pelasti täten Louise de la Vallièren siltä myötätunnon tulelta, jonka se katse ehkä olisi suonut. Madame otti Ludvigin hoivaansa, tehden hänelle satoja kysymyksiä, joita kukaan ei ollut mestarillisempi keksimään kuin hän. Mutta kuningas tahtoi yleistää keskustelun; siinä onnistuakseen hän pinnisti kaikkea älyään ja seurustelutottumustaan. Madame taasen tahtoi kuulla sievisteleviä ylistyksiä; hän päätti saada niitä kaikin mokomin.

"Sire", virkkoi hän kuninkaaseen kääntyen, "teidän majesteettinne, joka tietää kaikki, mitä valtakunnassanne tapahtuu, täytyy jo ennakolta tuntea, mitä säkeiden aiheita herra Loret on siltä vedenneidolta kuullut… Suvaitseeko teidän majesteettinne antaa niistä meille jotakin vihiä?"

"Madame", vastasi kuningas hyvin kohteliaasti, "minä en uskalla… Muutamien yksityiskohtien kuunteleminen tuottaisi varmasti teille itsellenne hämmennystä… Mutta de Saint-Aignan on varsin hyvä lausuja ja muistaa pitkiä säejaksoja täydellisesti; jos jotakin unohtuu, tekaisee hän itse. Hän on todella oiva sepittelijä."

Näyttämölle haastettuna de Saint-Aignanin täytyi esiintyä niin edukseen kuin suinkin taisi. Madamen kovaksi onneksi hän ajatteli vain omia asioitaan: laiminlyöden emännän toivomat ylistelyt hän ylvästyi hiukan kehumaan omaa hyvää onneaan.

Luotuaan siis sadannen silmäyksen kauniiseen Athénaisiin, joka kaiken aikaa noudatti eilistä opinkappalettaan, viitsimättä vilkaistakaan ihailijaansa, sanoi de Saint-Aignan:

"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, etten kylliksi muista säkeitä, joilla vedenneito innoitti Loretin. Mutta kun kuningaskin on kaikki unohtanut, niin mitäpä minä poloinen olisin voinut?"

Tällä puolustelulla hovimies ei saavuttanut Madamen suosiota.

"Ah, Madame", lisäsi de Saint-Aignan, "nykyäänhän ei paljon merkitse, mitä suolattoman veden impyet sanovat. Tosiaankin tekisi mieleni uskoa, ettei enää satu mitään mielenkiintoista Vetehisen valtakunnassa. Maakamaralla, Madame, ne suuret asiat tapahtuvat. Niin, maakamaralta, Madame, kuuluu merkillistä…"

"No", innostui Madame, "mitä sitten maakamaralta kuuluu?"

"Sitä on kysyttävä sinipiioilta", vastasi kreivi. "He asustavat metsissä, niinkuin teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää."

"Tiedän lisäksi, että metsänneidot ovat luonnostaan kieleviä, herra de Saint-Aignan."

"Se on totta, Madame; mutta kun he kertovat vain sievää ja hauskaa, olisi sopimatonta syyttää heitä kielittelystä."

"Kertovatko he sitten hauskoja asioita?" kysyi prinsessa välinpitämättömästi. "Kovin te, herra de Saint-Aignan, kiihdytätte uteliaisuuttani, ja jos olisin kuningas, haastaisin teidät meille heti juttelemaan, mitä arvoisat metsänneidot kertoilevat, koskapa te yksinänne täällä näytte ymmärtävän heidän kieltään."

"Oh, mitä siihen tulee, Madame, olen kyllä hänen majesteettinsa käskettävissä", vastasi kreivi vilkkaasti.

"Osaako hän metsänneitojen kieltä?" virkkoi Monsieur. "Onnellinen veitikka, tuo Saint-Aignan!"

"Niinkuin ranskaa, monseigneur."

"Kertokaa siis", kehoitti Madame.

Kuningas oli hämillään; arvatenkin hänen uskottunsa sekoittaisi hänet johonkin hankalaan seikkailuun. Häneltä ei jäänyt huomaamatta Saint-Aignanin esipuheen herättämä yleinen mielenkiinto, jota vielä Madamen erityinen sävy lisäsi. Vakavimmatkin näkyivät heristävän korviansa tarkatakseen jokaista kreivin lausumaa sanaa. Yskittiin, tultiin lähemmäksi, ja katseltiin syrjäsilmäyksin eräitä hovinaisia, jotka paremmin kestääkseen nuo tutkivat ja tungettelevat katseet järjestelivät viuhkojaan ja ottivat vastustajansa tulta väistävän kaksintaistelijan asennon.

Siihen aikaan olivat sukkelat keskustelut ja okaiset kaskut niin muodissa, että mikä nykyaikaisessa seurassa olisi heti tuntunut häväistysjutulta, pahennukselta tai murhenäytelmältä ja peloittanut kaikki vieraat pakoon, se Madamen salongissa sai vieraat vain järjestymään mukaviin asentoihin, jotta eivät menettäisi sanaakaan, elettäkään herra de Saint-Aignanin esittämästä ilveestä, he kun tiesivät, että olivatpa tyyli ja juoni millaiset hyvänsä, hovimiehen hyvä aisti toki johtaisi kaikki soveliaaseen lopputunnelmaan.

Kreivi oli tunnettu hienoksi mieheksi ja oivalliseksi kertojaksi. Hän aloittikin rohkeasti syvän hiljaisuuden vallitessa, joka olisi arastuttanut kaikkia muita esiintyjiä.

"Madame, kuningas sallii, että ensiksi osoitan sanani teidän korkeudellenne, koska väitätte olevanne toisia kuulijoita uteliaampi. Minulla on siis kunnia sanoa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että sinipiiat mieluimmin asustavat ontoissa tammissa. Ja ollen jumalaistaruston ihanimpia olentoja he suosivat hyvin korkeita puita, suurimpia, mitä metsästä löytävät."

Ikäänkuin läpikuultavan harson alta antoi tämä esipuhe aavistaa kuuluisaa Kuninkaan tammen tarinaa, joka oli edellisenä iltana herättänyt niin suurta kohua. Monet sydämet heti sykähtelivätkin ilahduksesta tai levottomuudesta, ja ellei de Saint-Aignanilla olisi ollut kirkas ja kaikuva ääni, olisi sitä pamppailua voinut kuulla.

"Kyllä sitten Fontainebleaussa on sinipiikoja", virkkoi Madame aivan tyynellä äänellä, "sillä minä en ole missään nähnyt komeampia tammia kuin kuninkaallisessa puistossa."

Nämä sanat lausuessaan hän katsahti suoraan de Guicheen, ja nyt ei tälle jäänyt mitään valittamisen syytä kuten saadessaan edellisen silmäyksen, jonka muistamme säilyttäneen rahtusen epämääräisyyttä, mikä on hyvin tuskallista niin rakastavalle sydämelle.

"Aivan oikein, madame, Fontainebleausta minä aioinkin teidän kuninkaalliselle korkeudellenne puhua", selitti de Saint-Aignan, "sillä se metsänneito, jonka tarina kiinnittää mieltämme, asuu hänen majesteettinsa linnan puistossa."

Kaikki oli valmista, toiminta alkoi: ei kuulijoilla enempää kuin kertojallakaan ollut enää peräytymisen varaa.

"Kuunnelkaamme", virkkoi Madame, "sillä kertomuksella ei luullakseni ole ainoastaan kaikkea kansantarinan viehätystä, vaan varsin nykyaikaisen selostuksenkin arvo."