Читать книгу Tarzanin paluu - Edgar Rice Burroughs - Страница 3

Sisällysluettelo

Selkkaus valtameri-laivalla

"Magnifique!" huudahti Couden kreivitär henkeään pidättäen.

"Kuinka?" kysyi kreivi kääntyen nuorta puolisoaan kohti. "Mikä on suurenmoista?" Ja kreivi vilkaisi eri tahoille etsiäkseen hänen ihailunsa esinettä.

"Oh, ei yhtään mikään, rakkaani", vastasi kreivitär heikon hetkellisen punan värittäessä hänen jo hiukan rusoittavaa poskeansa. "Muistelin ihaillen New Yorkin pilvenpiirtäjiä, joiksi niitä nimitetään." Ja kaunis kreivitär sovitti itsensä mukavammin laivatuoliinsa, tarttuen jälleen aikakauslehteen, jonka "ei yhtään mikään" oli saanut hänet pudottamaan helmaansa.

Hänen puolisonsa syventyi uudestaan kirjaansa, mutta kuitenkin lievästi ihmetellen, että hänen kreivittäressään kolme päivää New Yorkista lähdön jälkeen oli äkkiä herännyt ihastusta juuri niitä rakennuksia kohtaan, joita hän aivan hiljakkoin oli pitänyt hirveinä.

Nyt laski kreivi kirjan kädestään. "Aika käy kovin ikäväksi, Olga", sanoi hän. "Ehkäpä menen etsiskelemään muita, joilla saattaa olla yhtä ikävää, nähdäkseni, emmekö saa kyllin monta kokoon korttipeliä varten."

"Etpä ole kovin kohtelias, puolisoni", vastasi nuori nainen hymyillen. "Mutta koska minun on yhtä ikävä, voin antaa anteeksi. Menehän siis nakkelemaan vanhoja väsyttäviä korttejasi, jos se sinua huvittaa."

Kun kreivi oli lähtenyt, salli nuori rouva silmänsä salavihkaa siirtyä nuoreen, kookkaaseen mieheen, joka lojui tuolilla vähän matkan päässä.

"Magnifigue!" huoahti hän vielä kerran. Kreivitär Olga de Coude oli kaksikymmenvuotias. Hänen miehensä oli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Rouva oli hyvin uskollinen aviovaimo, mutta kun hänelle ei ollut suotu mitään sananvaltaa puolisonsa valinnassa, niin on tuskin luultavaa, että hän oli kiihkeästi ja intohimoisesti rakastunut siihen, jonka kohtalo ja hänen ylhäinen venäläinen isänsä olivat hänelle hankkineet. Siitä, että hän hämmästyneenä päästi pienen hyväksyvän ihastuksen huudahduksen komean nuoren muukalaisen nähdessään, ei siis kuitenkaan tule otaksua, että hän ajatuksissaan oli millään tavoin uskoton puolisolleen. Hän vain ihaili, niinkuin olisi ihaillut jokaista erikoisen komeaa loistonäytettä, olipa se mitä lajia tahansa. Ja nuori mies oli kieltämättä uljaan näköinen.

Rouvan salavihkaa silmäillessä näitä kasvoja sivulta päin mies nousi ja lähti kannelta. Couden kreivitär viittasi ohimenevälle tarjoilijalle. "Kuka on tuo herrasmies?" kysyi hän. "Hän on merkitty matkustajaluetteloon monsieur Tarzaniksi Afrikasta, hyvä rouva", vastasi tarjoilija.

— Aika avarat tilukset, — ajatteli nuori nainen, mutta nyt hänen mielenkiintonsa heräsi yhä enemmän.

Kun Tarzan astui verkalleen tupakkahuonetta kohti, tapasi hän odottamatta kaksi miestä innokkaasti kuiskailemassa juuri ulkopuolella. Hän ei olisi viitsinyt kiinnittää heihin edes ohimenevää huomiota, jollei toinen miehistä olisi luonut häntä kohti omituista syyntuntoista katsetta. He muistuttivat Tarzanille hänen Pariisin teattereissa näkemiään melodraamallisia lurjuksia. Molemmat olivat kovin tummaihoiset, mikä olkapäiden kohautusten ja heidän ilmeistä juonittelua todistavien salaperäisten katseittensa ohella teki samanlaisuuden vielä silmäänpistävämmäksi.

Tarzan astui tupakkahuoneeseen ja etsi itselleen tuolin hiukan erillään muista siellä olijoista. Hän ei tuntenut olevansa puhetuulella, ja absinttiansa imeskellessään hän mietti jokseenkin haikeana elämänsä viimeksi kuluneita viikkoja. Tuon tuostakin hän ajatteli, oliko tehnyt viisaasti luovuttaessaan esikoisoikeutensa miehelle, jolle ei ollut mitään velkaa. Oli kyllä totta, että hän piti Claytonista, mutta — ah, eihän siitä ollut puhe. Ei hän William Cecil Claytonin, Greystoken loordin, tähden ollut syntyperäänsä kieltänyt. Hän oli niin tehnyt sen naisen vuoksi, jota sekä hän että Clayton rakastivat ja jonka omituinen kohtalon oikku oli antanut Claytonille eikä hänelle.

Se, että tyttö rakasti häntä itseään, teki asian kaksin verroin vaikeammaksi, mutta hän tiesi, että hän ei olisi voinut tehdä mitään vähempää kuin tuona iltana teki pienellä rautatieasemalla etäisessä Wisconsinin metsäseudussa. Hänestä oli Janen onni kaikkein tärkeintä, ja hänen lyhyt kokemuksensa sivistyksen ja sivistyneiden ihmisten piirissä oli opettanut hänelle, että elämä rahatta ja ilman yhteiskunnallista asemaa oli useimmille heistä sietämätöntä.

Jane Porter oli syntymästään tottunut kumpaankin, ja jos Tarzan olisi ne riistänyt hänen tulevalta puolisoltaan, olisi se epäilemättä syössyt, hänet kurjuuteen ja kärsimyksiinkin. Että tyttö olisi hylännyt Claytonin, sitten kun tämä kerran olisi menettänyt arvonimensä ja tiluksensa, ei juolahtanut Tarzanin mieleenkään, sillä hän uskoi muissa samaan suoraan rehellisyyteen, joka oli niin ominaista hänelle itselleen. Eikä hän tässä tapauksessa ollutkaan erehtynyt. Jos mikään olisi voinut lujemmin sitoa Janen siihen lupaukseen, jonka hän oli Claytonille antanut, niin tuollaisen onnettomuuden kohtaaminen tai jokin muu senlaatuinen seikka olisi sen tehnyt.

Tarzanin ajatukset liitelivät menneisyydestä tulevaisuuteen. Hän koetti mielihyvän tuntein ajatella paluutaan viidakkoon, jossa oli syntynyt ja poikavuotensa viettänyt — julmaan, villiin viidakkoon, jossa hän oli kuluttanut kaksikymmentä kahdestakolmatta ikävuodestaan. Mutta kuka tai mikä kaikesta tuosta äärettömän kirjavasta aarniometsän elämästä olisi hänen paluutaan tervehtimässä? Ei kukaan. Ainoastaan Tantoria, norsua, saattoi nimittää ystäväksi. Muut joko ahdistaisivat häntä tai pakenisivat hänen tieltään, niinkuin niillä oli ennenkin ollut tapana.

Eivät edes hänen oman heimonsa apinat ojentaisi hänelle toveruuden kättä. Jollei sivistys ollut tehnyt mitään muuta Apinain Tarzanille, oli se toki johonkin määrin opettanut hänet kaipaamaan hänen omaan lajiinsa kuuluvien olentojen seuraa ja vilpittömällä riemulla nauttimaan toveruuden viehkeästä lämmöstä. Ja samassa suhteessa se teki muunlaatuisen elämän hänelle vastenmieliseksi. Vaikeata oli kuvitella maailmaa ilman ystävää — ilman elävää olentoa, joka puhui Tarzanille niin rakkaiksi käyneitä outoja, uusia kieliä. Niinpä hän ei tuntenutkaan suurta nautintoa ajatellessaan sitä tulevaisuutta, jonka oli itselleen suunnitellut.

Kun hän siinä mietiskeli savukettaan poltellen, osuivat hänen silmänsä edessä olevaan kuvastimeen, ja siinä hän näki heijastuksen pöydästä, jonka ääressä neljä miestä istui korttia pelaamassa. Samassa yksi heistä nousi lähteäkseen, jolloin eräs toinen lähestyi ja, kuten Tarzan saattoi huomata, tarjoutui kohteliaasti täyttämään tyhjän tuolin, jotta peli ei keskeytyisi. Hän oli pienempi niistä kahdesta, joiden Tarzan oli kuullut kuiskailevan ihan tupakkahuoneen edessä ulkopuolella.

Tämä seikka herättikin Tarzanissa hiukan mielenkiintoa, ja siksipä hän tulevaisuuttansa miettiessään tarkkasi kuvastimesta takanaan pöydän ääressä istuvia pelaajia. Paitsi äsken peliin yhtynyttä tiesi Tarzan vain yhden pelaajan nimen, sen, joka istui vastapäätä uutta tulokasta. Hän oli kreivi Raoul de Coude, jonka ylen huomaavainen ravintolanpitäjä oli maininnut arvokkaimpain matkustajien joukossa, kuvaillen hänet korkeassa asemassa olevaksi, Ranskan sotaministerin viralliseen seurapiiriin kuuluvaksi mieheksi.

Äkkiä kiintyi Tarzanin huomio lasin heijastamaan kuvaan. Toinen tummaverinen vehkeilijä oli astunut sisälle ja seisoi kreivin tuolin takana. Tarzan näki hänen kääntyvän vilkaisemaan ympärilleen, mutta hänen silmänsä eivät viipyneet kyllin kauan kuvastimessa, jotta olisi voinut havaita Tarzanin silmien tarkkaavan ilmeen. Salavihkaa veti mies jotakin taskustaan. Tarzan ei voinut eroittaa, mikä esine se oli, sillä miehen käsi peitti sen.

Verkalleen läheni käsi kreiviä, ja sitten tuo esine sujautettiin hyvin näppärästi kreivin taskuun. Mies jäi yhä seisomaan paikalle, jolta voi nähdä ranskalaisen kortit. Tarzan oli ymmällä, mutta hänen mielenkiintonsa oli nyt täydelleen herännyt eikä häneltä enää jäänyt ainoakaan yksityiskohta huomaamatta.

Peliä jatkui vielä kymmenkunnan minuuttia, kunnes kreivi oli voittanut melkoisen summan äsken tulleelta, ja silloin Tarzan näki kreivin takana seisovan miehen nyökäyttävän päätänsä liittolaiselle. Heti nousi pelaaja ja osoitti kreiviä sormellaan.

"Jos olisin tiennyt että monsieur oli ammatiltaan pelihuijari, en olisi niin kerkeästi yhtynyt mukaan", sanoi hän.

Heti kavahtivat kreivi ja molemmat muut pelaajat seisaalle. De Couden kasvot kalpenivat.

"Mitä te tarkoitatte, herra?" kysyi hän. "Tiedättekö, kelle puhutte?"

"Minä tiedän, että puhun viimeistä kertaa pelipetturille", vastasi mies.

Kreivi kumartui pöydän yli ja antoi hänelle kämmenellään suutillikan, jolloin toiset asettuivat heidän väliinsä.

"Tässä on tapahtunut joku erehdys, hyvä herra", huudahti yksi pelaajista. "Tämähän on Couden kreivi Ranskasta."

"Jos olen erehtynyt", sanoi syyttäjä, "niin pyydän kernaasti anteeksi; mutta ennenkuin sen teen, selittäköön herra kreivi, mitä hän tarkoitti niillä ylimääräisillä korteilla, jotka näin hänen pistävän taskuunsa".

Ja sitten se mies, jonka Tarzan oli nähnyt sujauttavan kortit taskuun, aikoi hiipiä huoneesta, mutta havaitsi kiusakseen kookkaan, harmaasilmäisen muukalaisen tukkivan pääsyn.

"Anteeksi", sanoi mies ynseästi ja yritti livahtaa sivuitse.

"Odottakaa", virkkoi Tarzan.

"Mutta miksi, monsieur?" huudahti toinen kärsimättömästi. "Päästäkää minut, monsieur."

"Odottakaa", toisti Tarzan. "Luullakseni on täällä sattunut selkkaus, jonka te epäilemättä kykenette selvittämään."

Nyt oli mies menettänyt malttinsa, ja törkeästi kiroten hän tarttui Tarzaniin, työntääkseen tämän sivulle. Mutta apinamies vain hymyili kääntäessään kookkaan veijarin ympäri ja laahatessaan hänet takinkauluksesta takaisin pöydän luo, vaikka toinen ponnisteli, kiroili ja huitoi turhaan vastustellen. Nikolas Rokoff sai nyt ensi kertaa tehdä tuttavuutta niiden lihasten kanssa, jotka olivat aikoinaan masentaneet Numan, jalopeuran, ja Terkozin, ison urosapinan.

Se mies, joka oli syyttänyt de Coudea, ja molemmat muut pelaajat seisoivat odottavasti katsellen kreiviä. Useita muita matkustajia oli kerääntynyt riitapaikalle, ja kaikki odottivat ratkaisua.

"Tuo mies on hullu", sanoi kreivi. "Hyvät herrat, minä pyydän, että joku tarkastaa minut."

"Syytös on naurettava", virkkoi muuan pelaajista.

"Teidän on vain pistettävä kätenne kreivin takin taskuun, niin näette, että syytökseni on ihan vakava", tiukkasi syyttäjä. Ja kun muut yhä epäröivät, astahti hän kreivin luo lisäten: "No, minä teen sen itse, jollei kukaan muu tahdo."

"Ei, monsieur", vastasi de Coude. "Minä suostun ainoastaan herrasmiehen tutkittavaksi."

"Kreivin tarkastaminen on tarpeetonta. Kortit ovat hänen taskussaan.

Minä itse näin ne sinne pantavan."

Kaikki kääntyivät hämmästyneinä uutta puhujaa kohti ja näkivät komean, rakenteeltaan sopusuhtaisen nuoren miehen työntävän vangittua heidän luokseen niskasta kiristäen.

"Tässä on salajuoni", huudahti de Coude vihaisesti. "Minulla ei ole mitään kortteja." Näin sanoen hän pisti käden taskuunsa. Sillä välin vallitsi pienessä ryhmässä jännittynyt äänettömyys.

Kreivi kävi kalmankalpeaksi, ja sitten hän veti hyvin hitaasti kätensä taskusta, ja esille tuli kolme korttia. Hän vilkaisi niihin mykkänä kauhusta ja hämmästyksestä, ja suuttumuksen puna väritti hänen kasvonsa. Miehen kunnian menetystä katselevien kasvoilla värähteli säälin ja halveksumisen ilmeitä. "Tässä on salajuoni, monsieur", toisti harmaasilmäinen muukalainen. "Hyvät herrat", jatkoi hän, "kreivi ei tiennyt, että nuo kortit olivat hänen taskussaan. Ne pistettiin sinne pelin aikana hänen aavistamattansa. Istuinpaikaltani tuolta tuolilta näin sen kaiken kuvastimen heijastamana. Tämä mies, jonka juuri pidätin hänen aikoessaan livistää, pani kortit kreivin taskuun."

De Coude oli vilkaissut Tarzanista hänen käsissään sätkyttelevään mieheen.

"Mon Dieu, Nikolas!" huudahti hän. "Tekö?"

Sitten hän kääntyi syyttäjäänsä päin ja katseli tätä tiukasti hetkisen.

"Ja teitä, monsieur, minä en tuntenut noin parrattomana. Olette aivan toisen näköinen, Paulvitsh. Nyt käsitän. Asia on ihan selvä, hyvät herrat."

"Mitä heille teemme, monsieur?" kysyi Tarzan. "Jätämmekö heidät kapteenin haltuun?"

"Emme, hyvä ystävä", riensi kreivi vastaamaan. "Asia on yksityistä laatua, ja pyydän, että jätätte sen sikseen. Riittää, että heidän syytöksensä on vieritetty päältäni. Mitä vähemmän olemme moisten miesten kanssa tekemisissä, sitä parempi. Mutta, monsieur, kuinka voin kiittää teitä minulle osoittamastanne ystävällisyydestä? Sallikaa minun tarjota teille käyntikorttini, ja jos konsaan tulee aika, jolloin voin olla teille avuksi, niin muistakaa, että olen käskettävänänne."

Tarzan oli päästänyt Rokoffin, joka liittolaisensa Paulvitshin kanssa oli kiireesti lähtenyt tupakkahuoneesta. Juuri sieltä poistuessaan kääntyi Rokoff vielä Tarzania puhuttelemaan. "Monsieur saa vielä katkerasti katua sekaantumistaan muiden asioihin", sanoi hän.

Tarzan hymyili ja kumartaen sitten kreiville ojensi hänelle oman korttinsa. Kreivi luki: