Читать книгу Tarzanin paluu - Edgar Rice Burroughs - Страница 7

Sisällysluettelo

Kreivitär selittää

"Pariisinne on vaarallisempi kuin minun villit viidakkoni", lopetti

Tarzan kerrottuaan seikkailuistaan ystävälleen aamulla sen illan

jälkeen, jolloin oli kohdannut roistot ja poliisit Rue Maulella.

"Miksi ne viekoittelivat minut sinne? Oliko niiden nälkä?"

D'Arnot teeskenteli kauhun pöyristystä, mutta naurahti tälle omituiselle vihjaukselle.

"On kai vaikeata kohota viidakkotason yläpuolelle ja keskustella sivistyneiden tapojen mukaisesti, ystäväni?" virkkoi hän ärsytellen.

"Sivistyneiden, totisesti", vastasi Tarzan pilkallisesti. "Viidakkotasolla ei suosita julmuushurjailua. Siellä surmaamme ravinnoksi ja itsepuolustukseksi, siepataksemme itsellemme puolison tai suojellaksemme pienokaisiamme. Kaikki näet tapahtuu jonkin suuren luonnonlain käskystä. Mutta täällä! Uh, sivistyneet ihmiset ovat petoja raaempia. Ne tappavat huvikseen tai, vielä pahempaa, käyttävät täkynään jaloa tunnetta, ihmisen veljeysvaistoa, viekoitellakseen uhrinsa perikatoon. Lähimmäiseni avunhuutoihin vastatakseni minä riensin huoneeseen, jossa murhamiehet minua väijyivät.

"En käsittänyt, en voinut pitkään aikaan jälkeenpäinkään käsittää kenenkään naisen voivan vaipua niin syvälle turmelukseen kuin täytyi olla vaipunut avunpyynnön varjolla houkutellakseen pelastajaksi rientävän surman suuhun. Mutta niin kai oli laita, — Rokoffin läsnäolo ja naisen käytös, kun hän kertomukseni kieltäen tahtoi luovuttaa minut poliisin käsiin, eivät siedä muuta selitystä hänen menettelylleen. Rokoff varmaan tiesi minun usein kulkevan Rue Maulea pitkin. Hän väijyi minua, hän oli laatinut koko suunnitelmansa pienintä yksityiskohtaa myöten, sanellut naisellekin hänen tarinansa siltä varalta, että sattuisi solmu lankaan, kuten todella tapahtuikin. Kaikki on minulle täysin selvää."

"No", virkkoi D'Arnot, "tämä seikkailu on muun muassa varmentanut teille sen, mitä minä en ole voinut saada teitä uskomaan — että Rue Maulea on pimeän tultua viisainta välttää".

"Päinvastoin", vastasi Tarzan hymyillen. "Olen nyt tullut siihen uskoon, että Rue Maule on se Pariisin katu, jota maksaa vaivan kulkea. Tästedes en koskaan laiminlyö tilaisuutta kävellä sitä pitkin, sillä se tuotti minulle ensimmäisen todellisen huvin mitä minulla Afrikasta lähdettyäni on ollut."

"Käyntiänne uudistamattakin se voi tuottaa teille sitä lajia enemmän kuin mielenne tekee", sanoi D'Arnot. "Muistakaa, että te ette vielä ole selviytynyt poliiseista. Tunnen Pariisin poliisit kyllin hyvin, vakuuttaakseni teille, että ne eivät unohda teitä yhtä pian kuin te heidät. Ennemmin tai myöhemmin ne kaappaavat teidät, hyvä Tarzan, ja sitten ne sulkevat metsien villin miehen lukkojen taakse. Miltä se teistä maistuu?"

"Ne eivät koskaan telkee Apinain Tarzania rautapuomien taakse", vastasi toinen synkästi.

Hänen näin sanoessaan kuulosti miehen äänessä jotakin, mikä sai D'Arnotin terävästi vilkaisemaan ystäväänsä. Se, mitä noissa yhteenpuristetuissa leukapielissä ja kylmissä harmaissa silmissä näkyi, sai nuoren ranskalaisen säikähtymään tätä suurta lasta, joka ei voinut tunnustaa mitään korkeampaa lakia kuin oman mahtavan jännevoimansa ja urhoollisuutensa. Hän käsitti, että jotakin oli tehtävä Tarzanin sovittamiseksi poliisien kanssa, ennenkuin uusi kohtaus voisi sattua.

"Teillä on paljon opittavaa, Tarzan", sanoi hän vakavasti. "Ihmisten lakeja on kunnioitettava, miellyttäköön se teitä tai ei. Teille itsellenne ja ystävillenne saattaa vain koitua ikävyyksiä, jos yhä uhmaatte poliiseja. Minä voin sen heille teidän puolestanne yhden kerran selittää, ja sen teen vielä tänä päivänä, mutta senjälkeen teidän on toteltava lakia. Jos sen edustajat sanovat 'tulkaa!' niin teidän on tultava; jos he sanovat 'menkää', niin teidän on mentävä. Nyt lähdemme poliisikamariin hyvän ystäväni luo ja järjestämme tämän Rue Maulen jutun. Mennään!"

Yhdessä he astuivat poliisivirkailijan toimistohuoneeseen puolta tuntia myöhemmin. Hän oli hyvin sydämellinen. Hän muisti Tarzanin siitä vierailusta, jolla nämä molemmat olivat käyneet sormenjälkiä koskevassa asiassa useita kuukausia sitten.

Kun D'Arnot oli lopettanut selostuksensa edellisenä iltana sattuneista tapahtumista, värähti karu hymy poliisiupseerin huulilla. Hän kosketti kätensä ulottuvilla olevaa nappia ja odottaessaan sihteerinsä saapumista kutsuun etsi pöydällään olevien paperien joukosta ja otti niistä vihdoin yhden.

"Tässä, Joubon", sanoi hän kirjurin astuessa sisään. "Kutsukaa nämä konstaapelit — käskekää heidät heti luokseni", ja hän ojensi paperin miehelle. Sitten hän kääntyi Tarzanin puoleen.

"Olette tehnyt kovin raskaan rikkomuksen, monsieur", virkkoi hän pikemminkin suopeasti, "ja ilman tämän hyvän ystävänne esittämää selitystä olisin taipuvainen tuomitsemaan teitä ankarasti. Sensijaan aion tehdä jotakin melkein ennenkuulumatonta. Olen kutsuttanut konstaapelit, joita viime yönä pitelitte pahoin. He saavat kuulla luutnantti D'Arnotin kertomuksen, ja sitten minä jätän heidän päätettäväkseen, onko teitä vastaan nostettava kanne vai ei.

"Teillä on paljon opittavaa sivistyneissä tavoissa. Siihen, mikä teistä näyttää kummalliselta ja tarpeettomalta, tulee teidän alistua, kunnes kykenette arvostelemaan vaikutteita. Konstaapelit, joiden kimppuun hyökkäsitte, olivat vain täyttämässä velvollisuuttansa. Heillä ei ollut asiassa määräämisvaltaa. Joka päivä he panevat henkensä alttiiksi suojellessaan muiden henkeä ja omaisuutta. Saman he tekisivät teidän puolestanne. He ovat urheita miehiä ja harmittelevat kovin, että yksi ainoa aseeton mies sai heistä voiton ja peittosi heitä.

"Helpottakaa heitä unohtamaan se, mitä teitte. Jollen pahoin erehdy, olette itse hyvin rohkea mies, ja rohkeat miehet ovat tunnetut jalomielisyydestään."

Keskustelun keskeytti neljän konstaapelin saapuminen. Kun he huomasivat Tarzanin, kuvastivat heidän kasvonsa suurta kummastusta.

"Hyvät pojat", sanoi virkailija, "tässä on herrasmies, jonka tapasitte talossa Rue Maulen varrella eilen illalla. Hän on vapaaehtoisesti tullut antamaan itsensä ilmi. Toivon teidän kuuntelevan tarkasti luutnantti D'Arnotia, joka kertoo teille osan monsieurin elämäntarinasta. Se selittänee hänen käyttäytymisensä teitä kohtaan viime yönä. Aloittakaa, luutnantti!"

D'Arnot puhui poliiseille puoli tuntia. Hän kertoi heille jotakin Tarzanin kesyttömästä viidakkoelämästä. Hän selitti heille, kuinka villi kasvatus oli opettanut hänet taistelemaan itsepuolustukseksi kuin metsän peto. Miehet tajusivat, että hän oli heitä vastaan hyökätessään toiminut pikemmin vaistomaisesti kuin harkinnasta. Hän ei ollut ymmärtänyt heidän tarkoitustaan. Hänestä he eivät olleet paljoa eronneet niistä erilaisista olioista, joihin hän oli tottunut kotiviidakossaan, missä oikeastaan kaikki olivat hänen vihollisiaan.

"Teidän ylpeyttänne on loukattu", päätti D'Arnot puheensa. "Enimmin kiukuttaa teitä se, että tämä mies sai teistä voiton. Mutta teillä ei ole syytä olla häpeissänne. Ette arastelisi tunnustaa tappiotanne, jos olisitte olleet suljettuina pieneen huoneeseen afrikalaisen leijonan tai viidakkojen ison gorillan kanssa. Ja kuitenkin rynnistelitte lihaksia vastaan, jotka tuon tuostakin ovat koetelleet jäntevyyttään ja aina voitokkaasti mustain maanosan hirviöiden kanssa. Ei ole mitään häpeällisistä joutua alakynteen Apinain Tarzanin yli-inhimillisen voiman puristuksessa."

Ja miesten seisoessa ja katsellessa ensin Tarzania ja sitten päällikköänsä, teki apinamies lisäksi sen ainoan tempun, joka vielä puuttui, haihduttaakseen lopunkin kaunan poliisien mielestä. Käsi ojennettuna hän astui heitä kohti.

"Valitan erehdystäni", virkkoi hän koruttomasti. "Olkaamme ystäviä!"

Ja niin päättyi koko asia, paitsi että Tarzan tuli yleiseksi puheenaiheeksi poliisiasemalla ja kartutti ystäviensä lukua ainakin neljällä urhoollisella miehellä.

Heidän palattuaan D'Arnotin asuntoon odotti luutnanttia kirje englantilaiselta ystävältä William Cecil Claytonilta, loordi Greystokelta. Nuo kaksi olivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa siitä asti kun heidän ystävyytensä alkoi onnettomalla retkellä Jane Porteria etsittäessä, jonka urosapina Terkoz oli ryöstänyt.

"Heidät vihitään Lontoossa noin kahden kuukauden päästä", virkkoi D'Arnot luettuaan kirjeen. Tarzanille ei tarvinnut sanoa, keitä noilla sanoilla tarkoitettiin. Hän ei vastannut mitään, mutta oli lopun päivää hyvin hiljainen ja miettiväinen.

Sinä iltana he kävivät oopperassa. Tarzanin mielessä liikkui vielä synkkiä ajatuksia. Hän kiinnitti vähän tai ei mitään huomiota siihen, mitä näyttämöllä tapahtui. Sensijaan hän oli näkevinään vain ihanan ameriikkalaisen tytön ja kuulevinaan vain surullisen, suloisen äänen tunnustavan, että hänen lempeensä vastattiin. Ja tytön oli mentävä naimisiin toisen kanssa!

Tarzan ravisti itseään vapautuakseen tungettelevista ajatuksistaan ja samalla tunsi silmäparin katselevan itseänsä. Kasvatuksensa kehittämän vaiston opastamana hän vilkaisi suoraan noihin silmiin ja huomasi niiden välkkyvän Couden kreivittären, Olgan, hymyilevistä kasvoista. Kun Tarzan vastasi hänen kumarrukseensa, tunsi hän varmasti, että naisen ilmeessä oli kutsua, melkeinpä vetoamista.

Seuraavalla väliajalla oli Tarzan kreivittären vieressä tämän aitiossa.

"Olen hartaasti toivonut tapaavani teidät", puhui kreivitär. "Minua on kiusannut varsin paljon se ajatus, että palvelusten jälkeen, joita teitte sekä puolisolleni että minulle, teille ei koskaan ole esitetty riittävää selitystä siihen, mikä teistä varmaan näytti kiittämättömyydeltä meidän puoleltamme, kun emme ryhtyneet tarpeellisiin toimenpiteisiin ehkäistäksemme niitä kahta miestä uudistamasta hyökkäyksiään meitä vastaan."

"Teette minulle vääryyttä", vastasi Tarzan. "Olen ajatellut teitä vain mitä suurimmalla mielihyvällä. Teidän ei tarvitse tuntea mitään selitysvelvollisuutta minua kohtaan. Ovatko he teitä vielä ahdistelleet?"

"He eivät koskaan lakkaa", vastasi rouva surumielisesti. "Minusta tuntuu, että minun täytyy jollekulle kertoa, enkä luule kenenkään ansaitsevan sitä luottamusta paremmin kuin te. Sallikaahan minun siis selittää. Siitä voi olla teille hyötyä, sillä minä tunnen Nikolas Rokoffin kyllin hyvin ollakseni varma, että te ette ole nähnyt häntä viimeistä kertaa. Siitä, mitä teille kerron, voi teille olla apua vastustaessanne jotakin kostonsuunnitelmaa, jota hän hautonee. Täällä en voi kertoa, mutta huomenna kello viideltä olen kotonani herra Tarzanin tavattavissa."

"Huomiseen kello viiteen tuntuu aika iäisyydeltä", virkkoi Tarzan sanoessaan hänelle hyvää yötä.

Eräästä teatterisalin nurkasta näkivät Rokoff ja Paulvitsh Tarzanin kreivitär Couden aitiossa, ja molemmat hymyilivät.

Puoli viideltä seuraavana iltapäivänä soitti mustanpuhuva, parrakas mies kelloa palvelusväen ovella kreivi Couden palatsissa. Avaamaan tullut palvelija kohotti tuntevasti kulmakarvojaan nähdessään ulkona seisovan miehen. Heidän välillään sukeutui hiljainen keskustelu.

Aluksi palvelija kieltäytyi jostakin partaniekan tekemästä ehdotuksesta, mutta hetkistä myöhemmin sujahti vieraan kädestä jotakin palvelijan käteen. Silloin kääntyi jälkimäinen ja opasti toisen kiertoteitse pieneen uutimilla varustettuun komeroon sen huoneen sivulle, jossa kreivittären oli tapana iltapäivisin tarjoilla teetä.

Puolta tuntia myöhemmin päästettiin Tarzan siihen huoneeseen, ja heti astui kreivitär sisälle hymyillen ja ojennetuin käsin.

"Olen hyvin iloinen tulostanne", sanoi hän.

"Mikään ei olisi voinut minua estää", vastasi toinen.

Muutaman minuutin he juttelivat oopperasta ja muista asioista, jotka siihen aikaan kiinnittivät Pariisin huomiota, ja ilosta uudistaa tuttavuutensa, joka oli alkanut niin omituisissa olosuhteissa. Ja tästä he johtuivat siihen asiaan, joka kummankin mielessä oli ensi sijalla.

"Varmaankin olette kummastellen miettinyt", sanoi kreivitär vihdoin, "mitä tarkoitusta Rokoffin vainoamisella saattanee olla. Asia on hyvin yksinkertainen. Kreiville on uskottu monta sotaministeriön kaikkein tärkeintä salaisuutta. Hänellä on usein hallussaan papereita, joiden kaappaamisesta vieraat vallat maksaisivat omaisuuden — valtiosalaisuuksia, joita hankkiakseen niiden kätyrit olisivat valmiit murhaan ja pahempaankin.

"Juuri tällä hetkellä on hänen hallussaan sellainen salaisuus, että jokainen venäläinen, joka sen voisi hallitukselleen ilmaista, tulisi mainehikkaaksi ja rikkaaksi mieheksi. Rokoff ja Paulvitsh ovat venäläisiä vakoojia. He eivät kavahtaisi mitään tekoa nuo asiakirjat hankkiakseen. Tuon kohtauksen höyrylaivalla — tarkoitan selkkausta korttipelissä — he olivat järjestäneet kiristääkseen puolisoltani haluamansa tiedot.

"Jos hänet olisi todistettu pelipetturiksi, olisi hänen uransa ollut tärvelty. Hänen olisi täytynyt jättää sota-asiain osasto. Yhteiskunta olisi alkanut häntä hylkiä. He aikoivat heiluttaa tätä nuijaa hänen päänsä päällä, — hintana heidän haluamistaan papereista olisi ollut tunnustus heidän puoleltaan, että kreivi oli vain yksiin tuumiin liittyneiden vihollisten uhri, jotka tahtoivat tahrata hänen nimensä.

"Te teitte sen aikeen tyhjäksi. Sitten he sommittelivat juonen, jolla minun maineeni olisi pantu kavalluksen hinnaksi kreivin maineen asemesta. Astuttuaan hyttiini selitti Paulvitsh sen minulle. Jos minä olisin hankkinut heille tiedot, lupasi hän vaitioloa; muussa tapauksessa Rokoff, joka seisoi ulkopuolella, olisi mennyt ilmoittamaan rahastonhoitajalle, että minä pidin lukitun oveni takana miestä, joka ei ollut puolisoni. Hän juttelisi siitä jokaiselle, jonka laivalla tapaisi, ja maihin noustuamme hän kertoisi koko tarinan sanomalehtimiehille.

"Eikö se ollut liian kauheaa? Mutta minä satuin tietämään herra Paulvitshista jotakin, mikä olisi hänet Venäjällä vienyt hirsipuuhun, jos Pietarin poliisi olisi siitä saanut vihiä. Minä uhmasin häntä haastaen häntä toteuttamaan suunnitelmansa, ja sitten kumarruin häntä kohti ja kuiskasin nimen hänen korvaansa. Noin" — ja kreivitär napsautti sormillaan — "karkasi hän sitten kurkkuuni kuin hullu. Hän olisi tappanut minut, jollette te olisi tullut väliin."

"Roistot!" jupisi Tarzan.

"Ne ovat pahempiakin, ystäväni", sanoi kreivitär. "Ne ovat suorastaan paholaisia. Minä pelkään teidän puolestanne, kun olette joutunut heidän vihoihinsa. Toivoisin teidän aina olevan varuillanne. Luvatkaa se minun tähteni, sillä minä en koskaan antaisi itselleni anteeksi, jos te saisitte kärsiä minulle osoittamanne ystävällisyyden vuoksi."

"Minä en heitä pelkää", vastasi Tarzan. "Olen hengissä suoriutunut kamalammista vihollisista kuin Rokoff ja Paulvitsh ovat." Hän huomasi, että kreivitär ei tiennyt mitään Rue Maulen seikkailusta, eikä hän siitä maininnut peläten, että se voisi rouvaa säikyttää.

"Miksi ette oman turvallisuutenne vuoksi", jatkoi hän, "anna heittiöitä viranomaisten huostaan? Ne tekisivät lyhyen lopun heidän hommistaan."

Kreivitär epäröi hetkisen ennenkuin vastasi.

"Siitä pidätymme kahdesta syystä", sanoi hän vihdoin. "Toinen niistä juuri ehkäisee kreiviä sitä tekemästä. Toista, minun todellista syytäni, miksi pelkään heitä paljastaa, en ole milloinkaan ilmoittanut, — ainoastaan Rokoff sen tietää. Ihmettelen", — ja sitten hän vaikeni katsoen pitkän aikaa kiinteästi Tarzaniin.

"Ja mitä te ihmettelette?" kysyi tämä hymyillen.

"Ihmettelen, että tunnen halua kertoa teille siitä, mistä en ole koskaan rohjennut puolisollenikaan hiiskua. Luulen, että te ymmärtäisitte ja voisitte neuvoa minulle oikean menettelytavan. Uskon, että te ette tuomitsisi minua liian ankarasti."

"Pelkään, että olisin perin kehno tuomari, madame", vastasi Tarzan; "sillä vaikkapa olisitte jonkun murhannut, niin sanoisin, että uhrin tulisi olla kiitollinen niin suloisesta kohtalosta".

"Hyväinen aika", huudahti kreivitär, "eihän se niin kauheata ole! Mutta sallikaa minun ensin sanoa teille, miksi kreivi ei halua hätyyttää noita miehiä. Sitten, jos voin säilyttää rohkeuteni, kerron teille todellisen syyn, miksi minä en tohdi. — Edellinen syy on, että Nikolas Rokoff on minun veljeni. Me olemme venäläisiä. Nikolas on ollut paha mies siitä asti kun muistan. Hänet eroitettiin Venäjän armeijasta, jossa hän palveli kapteenina. Siitä syntyi aluksi hälinää, mutta sitten se osaksi unohdettiin ja isäni sai hankituksi hänelle toimen vakoiluosastossa.

"Nikolasta on syytetty monesta kauheasta rikoksesta, mutta hänen on aina onnistunut välttää rangaistusta. Viimeksi hän on siinä käyttänyt tekaistuja todistuksia, saaden uhrinsa esiintymään syyllisinä salahankkeisiin tsaaria vastaan, ja venäläiset poliisit, jotka aina ovat kovin kärkkäitä uskomaan kenet tahansa osalliseksi senlaatuisiin rikoksiin, ovat ottaneet hänen selityksensä täydestä ja vapauttaneet hänet edesvastuusta."

"Eikö hän teitä ja puolisoanne vastaan yrittämillään rikoksilla ole menettänyt kaikkia oikeuksia, joita sukulaisuussiteet hänelle suovat?" kysyi Tarzan. "Se, että te olette hänen sisarensa, ei ole estänyt häntä koettamasta tahrata kunniaanne. Teillä ei ole häntä kohtaan mitään velvollisuuksia, madame."

"Ah, mutta on olemassa toinen syy. Jollei minulla olekaan häntä kohtaan mitään velvollisuuksia, vaikka hän on veljeni, en voi yhtä helposti kieltää häntä kohtaan tuntemaani pelkoa erään elämässäni sattuneen tapauksen vuoksi, josta hän on tietoinen.

"Voinen yhtähyvin kertoa teille kaikki", jatkoi hän hetken päästä, "sillä minä tiedän että sydämeni minut siihen ennemmin tai myöhemmin pakottaa. Minut kasvatettiin luostarissa. Siellä ollessani tapasin erään herran, jota luulin säädylliseksi. Tiesin hänestä vähän tai en ollenkaan ja vielä vähemmän rakkaudesta. Sain hupsuun päähäni, että rakastin sitä miestä, ja hänen hartaasta pyynnöstään karkasin hänen kanssaan. Meidän piti mennä avioliittoon.

"Olin hänen kanssaan juuri kolme tuntia, yksinomaan päiväsaikaan ja julkisissa paikoissa — rautatieasemilla ja junassa. Päästyämme määräpaikkaamme, jossa meidät piti vihittämän, liittyi kaksi poliisimiestä saattajikseni junasta astuessamme. He vangitsivat hänet ja ottivat kiinni minutkin, mutta kerrottuani heille tarinani he eivät pidättäneet minua, lähettiväthän minut vain takaisin luostariin erään rouvashenkilön huostassa. Kuulin, että sulhaseni ei laisinkaan ollut herrasmies, vaan armeijasta karannut ja siviilioikeuttakin pakoileva heittiö. Hän oli poliisin kirjoissa melkein jokaisessa Euroopan maassa. Luostarin viranomaiset painoivat asian unhoon. Eivät vanhempanikaan saaneet sitä tietää. Mutta Nikolas tapasi miehen myöhemmin ja kuuli koko tarinan. Nyt hän uhkaa kertoa sen kreiville, jollen tee niinkuin hän tahtoo."

Tarzan nauroi. "Te olette vielä pieni tyttö. Minulle juttelemanne tarina ei voi luoda mitään varjoa maineeseenne, ja jos ette sydämestänne olisi pieni tyttö niin käsittäisitte sen. Menkää puolisonne luo tänä iltana ja kertokaa hänelle koko juttu niinkuin olette sen minulle kertonut. Ellen pahoin erehdy, nauraa hän pelollenne ja ryhtyy heti toimenpiteisiin sulkeakseen tuon arvoisan veljenne vankilaan, joka on hänen oikea paikkansa."

"Kunpa vain tohtisin!" huudahti kreivitär. "Mutta minä pelkään. Jo aikaisin opin pelkäämään miehiä. Ensin isääni, sitten Nikolasta, sitten isiä luostarissa. Melkein kaikki ystävättäreni pelkäävät aviomiehiään — miksen siis minäkin pelkäisi?"

"Minusta ei näytä oikealta, että naiset pelkäävät miehiä", sanoi Tarzan, hämmentynyt ilme kasvoillaan. "Olen paremmin tutustunut viidakon väkeen, ja siellä ovat asiat useammin päinvastoin, paitsi mustain ihmisten keskuudessa, ja ne ovat minun mielestäni useimmissa suhteissa alemmalla tasolla kuin pedot. Ei, en voi käsittää, miksi sivistyneet naiset pelkäisivät miehiä, jotka ovat luodut heitä puolustamaan. Minusta olisi vastenmielistä ajatella, että joku nainen pelkäisi minua."

"En luule, että kukaan nainen pelkäisi teitä", sanoi Olga de Coude pehmeällä äänellä. "Olen tuntenut teidät vain vähän aikaa, ja kuitenkin, vaikka voi tuntua hassulta niin sanoa, olette tuntemieni joukossa ainoa mies, jota en luulisi koskaan pelkääväni — omituista kyllä, sillä te olette hyvin voimakas. Katselin kummastellen, kuinka helposti te käsittelitte Nikolasta ja Paulvitshia hytissäni sinä iltana. Se oli ihmeellistä."

Kun Tarzan vähää myöhemmin läksi hänen luotaan, oudoksui hän hiukan kreivittären käden väräjävää jäähyväispuristusta ja sitä harrasta intoa, jolla häneltä otettiin lupaus saapua jälleen huomenna.

Muisto noista puoliksi varjostetuista silmistä ja moitteettomista huulista, kun kreivitär hyvästi sanoessaan hymyili, pysyi hänen mielessään koko lopun päivää. Olga de Coude oli kaunis nainen ja Apinain Tarzan perin yksinäinen nuori mies, ja hänen povessaan sykkivä sydän kaipasi lääkettä, jota vain nainen voi antaa.

Kun kreivitär palasi huoneeseensa Tarzanin lähdettyä, tapasi hän edessään Nikolas Rokoffin.

"Kuinka kauvan olet ollut täällä?" kirkaisi hän väistäen miestä.

"Jo ennen rakastajasi tuloa", vastasi Nikolas häijysti virnistäen.

"Vaiti!" komensi kreivitär. "Kuinka uskallat sanoa sellaista minulle — sisarellesi!"

"No, rakas Olga, ellei hän ole rakastajasi, niin pyydän anteeksi. Mutta ei ole sinun syysi, että hän pysyy kylmänä. Jos hänellä olisi edes kymmenes osa siitä naistuntemuksesta, joka minulla on, olisit sinä tällä hetkellä hänen sylissään. Hän on typerä hupsu, Olga. Olihan jokainen sanasi ja eleesi hänelle suora kutsu, eikä hän kyennyt sitä älyämään."

Nainen tukki korvansa käsillään.

"Minä en tahdo kuunnella. Sinä olet häijy, kun moista lavertelet. Uhkaile minua millä tahansa, mutta tiedäthän, että minä olen kunnon nainen. Tämän illan jälkeen et tohdi minua hätyyttää, sillä minä kerron kaikki Raoulille. Hän ymmärtää kyllä, ja varo silloin itseäsi, monsieur Nikolas!"

"Sinä et kerro hänelle mitään", sanoi Rokoff. "Minulla on nyt tämä juttu, ja erään palvelijasi avulla ei tarinasta puutu mitään, kun aika tulee toimittaa valallisen todistuksen yksityiskohdat puolisosi korviin. Se toinen juttu kelpasi ennen tarkoitukseensa, — nyt meillä on jotakin kouraantuntuvaa käytettävissämme, todellinen lemmenseikkailu — vaikka olet ollut niin luotettu! Häpeä, Olga!" Ja roisto nauroi.

Kreivitär ei kertonut puolisolleen mitään, ja asiat olivat entistään huonommalla kannalla. Hänen mieltään rasittava epämääräinen pelko muuttui suorastaan vakavaksi. Ehkäpä omatuntokin auttoi paisuttamaan sitä suhdattomaksi.