Читать книгу Tarzanin paluu - Edgar Rice Burroughs - Страница 9

Sisällysluettelo

Kaksintaistelu

D'Arnot nukkui, kun Tarzan astui heidän huoneistoonsa Rokoffin luota lähdettyään. Tarzan ei häirinnyt häntä, mutta seuraavana aamuna hän kertoi edellisen illan tapahtumat unohtamatta ainoatakaan yksityiskohtaa.

"Mikä hupsu minä olenkaan ollut!" päätti hän puheensa. "De Coude ja hänen vaimonsa olivat molemmat ystäviäni. Kuinka olen heidän ystävyytensä palkinnut? Vähällä piti, etten murhannut kreiviä. Olen heittänyt häpeän varjon kunnon naisen nimelle. On hyvin luultavaa, että olen särkenyt onnellisen kodin."

"Rakastatteko Olga de Coudea?" kysyi D'Arnot.

"Jollen varmaan tietäisi, että hän ei rakasta minua, niin en voisi vastata kysymykseenne, Paul; mutta olematta häntä kohtaan epähieno, voin sanoa teille, että minä en rakasta häntä eikä hän minua. Hetkiseksi valtasi meidät äkillinen huumaus — muuta se ei ollut — ja olisi jättänyt meidät koskemattomiksi yhtä nopeasti kuin oli meidät vallannutkin, vaikka de Coude ei olisi saapunutkaan. Kuten tiedätte, minulla on ollut vain vähän kokemusta naisten seurassa. Olga de Coude on hyvin kaunis; se seikka ja kiehtovan ympäristön himmeä valo sekä turvattoman vetoaminen minun suojelukseeni olivat asioita, joiden vaikutusta sivistyneempi mies olisi voinut vastustaa; mutta minun sivistykseni ei ulotu edes marrasketeen — se ei ole edes vaatteitani syvemmällä.

"Pariisi ei sovi minulle. Täällä minä vain kompastun yhä pahempiin sadinkuoppiin. Ihmisten laatimat rajoitukset ovat ärsyttäviä. Aina tunnen itseni vangituksi. Minä en voi tätä sietää, ystäväni, ja siksi ajattelenkin palata omaan viidakkoon elämään sitä elämää, johon Jumala minut oli aikonut asettaessaan minut sinne."

"Älkää panko sitä niin sydämellenne, Jean", vastasi D'Arnot. "Olette suoriutunut paljoa paremmin kuin useimmat sivistyneet miehet olisivat samanlaisissa olosuhteissa. Mitä muuten Pariisista lähtöönne tulee tällä hetkellä, niin luulenpa melkein, että Raoul de Coudella saattaa olla siitä asiasta jotakin sanomista ennen pitkää."

Eikä D'Arnot erehtynytkään. Viikkoa myöhemmin ilmoitettiin monsieur Flaubert noin kello yksitoista aamupäivällä D'Arnotin ja Tarzanin ollessa aamiaisella. Tämä vieras oli erinomaisen kohtelias herra. Monin kumarruksin hän esitti kreivi de Couden haasteen herra Tarzanille. Tahtoisiko monsieur olla niin perin ystävällinen, että lähettäisi jonkun tuttavansa herra Flaubertin puheille niin pian kuin hänelle sopi, jotta yksityiskohdat voitaisiin järjestää asianomaisten molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi?

Tietysti. Herra Tarzan uskoisi asiansa mielihyvällä ja ehdottomasti ystävänsä, luutnantti D'Arnotin haltuun. Ja niinpä sovittiin, että D'Arnot kävisi sinä iltapäivänä herra Flaubertin luona, ja kohtelias sekundantti jätti heidät moneen kertaan kumarrellen.

Kun ystävykset jälleen olivat kahdenkesken, vilkaisi Tarzan omituisesti D'Arnotiin.

"No?" kysyi tämä.

"Nyt minun täytyy synteihini lisätä murha tai itse tulla tapetuksi", sanoi Tarzan. "Edistyn nopeasti sivistyneiden veljieni tavoissa."

"Mitkä aseet valitsette?" kysyi D'Arnot. "De Coudea pidetään mestarimiekkailijana ja oivallisena ampujana."

"Silloin voisin valita myrkytettyjä nuolia kahdenkymmenen askeleen päästä tai keihäitä samalta matkalta heitettyinä", nauroi Tarzan. "Esittäkää pistooleja, Paul."

"Hän tappaisi teidät, Jean."

"Sitä en epäile", vastasi Tarzan. "Joskushan minun täytyy kuolla."

"On parempi, että valitsemme miekat", virkkoi D'Arnot. "Hän tyytyy haavoittamaan teitä, eikä ole niin suurta pelkoa kuolettavasta vammasta."

"Pistoolit", virkkoi Tarzan päättäväisesti.

D'Arnot koetti suostutella häntä siitä päätöksestään luopumaan, mutta onnistumatta, joten aseiksi määrättiin pistoolit.

D'Arnot palasi neuvottelemasta herra Flaubertin kanssa pian jälkeen kello neljän.

"Kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Huomenaamulla päivän sarastaessa — syrjäisellä paikalla tiellä Etampsin läheisyydessä. Joistakin mieskohtaisista syistä herra Flaubert halusi sitä, enkä minä vastustellut."

"Hyvä on!" oli Tarzanin ainoa huomautus. Hän ei sitten enää viitannut asiaan edes epäsuorasti. Sinä iltana hän kirjoitti useita kirjeitä ennen levolle menoaan. Suljettuaan ne sinetillä ja kirjoitettuaan niihin osoitteet hän pani ne kaikki D'Arnotille osoitettuun koteloon. Hänen riisuutuessaan D'Arnot kuuli hänen hyräilevan balettilaulua.

Ranskalainen noitui hiljaa itsekseen. Hän tunsi itsensä kovin onnettomaksi, sillä hän oli varma, että nouseva aurinko huomenaamulla valaisisi Tarzanin hengetöntä ruumista. Häntä kiusasi nähdä Tarzan niin huolettomana.

"Tämä on mitä sivistymättömin tunti toistensa tappamiseksi", huomautti apinamies, kun hänet aamun pikkutunneilla herätettiin mukavasta vuoteestansa. Hän oli nukkunut hyvin, ja niinpä hänestä tuntui, että hänen päänsä oli tuskin koskettanut pielusta, ennenkuin hänen palvelijansa hänet kunnioittavasti herätti. Hänen huomautuksensa oli tarkoitettu D'Arnotille, joka seisoi täysissä pukimissaan Tarzanin makuuhuoneen oviaukossa.

D'Arnot oli tuskin ollenkaan nukkunut koko yönä. Hän oli hermostunut ja senvuoksi kärtyisä.

"Luullakseni te nukuitte kuin vauva kaiken yötä", sanoi hän.

Tarzan nauroi. "Äänestänne, Paul, päättelen, että melkein luette sen minulle viaksi. En sille mitään voinut, en tosiaan."

"Ei, Jean; en minä sitä tarkoita", vastasi D'Arnot itsekin hymyillen. "Mutta te otatte koko asian niin hiton keveästi — ärsyttävän keveästi. Luulisi teidän olevan lähdössä ampumaan pikemmin maalitauluun kuin yhtä Ranskan parhaista pyssymiehistä."

Tarzan kohautti olkapäitänsä. "Minä lähden sovittamaan suuren vääryyden, Paul. Hyvin tarpeellinen tekijä sovituksessa on vastustajani ampumatarkkuus. Miksi siis olisin tyytymätön? Ettekö itse ole minulle sanonut, että Couden kreivi on oivallinen ampuja?"

"Tarkoitatteko, että toivotte saavanne surmanne?" huudahti D'Arnot kauhistuneena.

"En voi sanoa sitä toivovani; mutta teidänkin täytyy myöntää, että on vähän syytä uskoa säästyväni kuolemasta."

Jos D'Arnot olisi tiennyt, mitä apinamiehen sielussa liikkui — mitä oli ollut hänen ajatuksissaan melkein siitä asti, kun hän oli saanut ensimmäisen vihjauksen, että de Coude haastaisi hänet kaksintaisteluun, — olisi hän vielä enemmänkin säikähtynyt.

Ääneti he astuivat D'Arnotin suureen autoon ja yhä yhtä äänettöminä kiitivät Etampsiin vievää hämärää tietä pitkin. Kumpikin oli vaipunut omiin mietteisiinsä. D'Arnotin ajatukset olivat perin surullisia, sillä hän oli tosiaan kiintynyt Tarzaniin. Suuri ystävyys, joka oli syntynyt näiden kahden miehen välillä, vaikkakin heidän koko elämänsä ja kasvatuksensa oli ollut niin perin erilaista, oli vain lujittunut yhdessäolosta, sillä he olivat miehiä, joihin kumpaankin tehosivat yhtä voimakkaasti samat miehuuden, mieskohtaisen urheuden ja kunnian ihanteet. He voivat ymmärtää toisiansa, ja kumpikin saattoi olla ylpeä toisen ystävyydestä.

Apinain Tarzanin ajatukset liikkuivat menneisyydessä, kadotetun viidakkoelämänsä onnellisempien tilanteiden hauskoissa muistoissa. Hän muisti lukemattomat poika-aikansa hetket, jotka oli istuen jalat ristissä pöydällä viettänyt kuolleen isänsä hökkelissä, pieni ruskea ruumis kumartuneena tuollaisiin kiehtovan kuvakirjan yli, joista hän omin avuin oli keksinyt painetun kielen salaisuuden jo kauan ennenkuin ihmispuheen äänet hipaisivat hänen korvaansa. Tyytyväinen hymyily miedonsi hänen ankaria piirteitään, kun hän ajatteli sitä päivien päivää, jolloin oli ollut aarniometsän syvyydessä kahdenkesken Jane Porterin kanssa.

Vihdoin katkaisi auton pysähtyminen hänen muistelmansa. He olivat määräpaikassaan. Tarzanin ajatukset palasivat hetken puuhiin. Hän tiesi, että hänen oli pian kuoltava, mutta hänessä ei ollut mitään kuolemanpelkoa. Julman viidakon asukkaille on kuolema jokapäiväinen. Luonnon ensimmäinen laki pakottaa heidät sitkeästi pitämään kiinni elämästä — taistelemaan henkensä puolesta; mutta se ei opeta heitä pelkäämään kuolemaa.

D'Arnot ja Tarzan tulivat ensimmäisinä perille. Tuokiota myöhemmin saapuivat de Coude, herra Flaubert ja kolmas herra. Viimemainittu esiteltiin D'Arnotille ja Tarzanille. Hän oli lääkäri.

D'Arnot ja herra Flaubert puhuivat hetken aikaa kuiskaillen keskenään. Kreivi de Coude ja Tarzan seisoivat kentän vastakkaisilla puolilla. Sitten sekundantit kutsuivat heitä. D'Arnot ja herra Flaubert olivat tarkastaneet pistoolit. Nuo kaksi miestä, joiden hetkistä myöhemmin oli tähdättävä toisiinsa, seisoivat ääneti, sillä välin kun monsieur Flaubert esitti ne ehdot, joita heidän oli noudatettava.

Heidän oli ensin seisottava selät käännettyinä toisiinsa. Herra Flaubertin antamasta merkistä heidän oli käveltävä vastapäisiin suuntiin, pistoolit vyöstä riippumassa. Kun kumpikin oli astunut kymmenen askelta, oli D'Arnotin annettava merkki, jolloin heidän oli käännyttävä ja ammuttava mielensä mukaan, kunnes toinen kaatui tai kumpikin oli käyttänyt sallitut kolme patruunaa.

Herra Flaubertin puhuessa otti Tarzan savukkeen kotelostaan ja sytytti sen. De Coude oli tyyneyden perikuva, — olihan hän Ranskan paras ampuja.

Sitten herra Flaubert nyökkäsi D'Arnotille, ja kumpikin sovitti päämiehensä asentoon.

"Oletteko aivan valmiit, hyvät herrat?" kysyi herra Flaubert.

"Kyllä", vastasi de Coude.

Tarzan nyökkäsi. Herra Flaubert antoi merkin. Hän ja D'Arnot astuivat muutaman askelen sivulle päin, ollakseen tulilinjan ulkopuolella, ja taistelijat lähtivät verkalleen eri suuntiin. Kuusi! Seitsemän! Kahdeksan! D'Arnotin silmissä oli kyyneliä, sillä hän rakasti Tarzania paljon. Yhdeksän! Vielä askel, ja luutnantti-poloinen antoi merkin, jota hän niin kammoi. Se kuulosti hänestä hänen parhaan ystävänsä kuolemantuomiolta.

Nopeasti kääntyi de Coude ja laukaisi. Tarzan vavahti hiukan. Hänen pistoolinsa riippui vielä sivulla.

De Coude epäröi ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä vastustajansa lyyhistyvän maahan. Ranskalainen oli niin kokenut ampuja, että varmasti tiesi osanneensa. Mutta Tarzan ei vieläkään liikahtanut kohottaakseen pistooliaan. De Coude laukaisi jälleen, mutta apinamiehen asento — täydellinen välinpitämättömyys, joka ilmeni hänen kookkaan ruumiinsa jokaisessa liikahduksessa ja huolettomassa levollisuudessa sekä rauhallinen, häiriintymätön haikujen veteleminen — olisi saanut Ranskan parhaimmankin pyssymiehen hämilleen. Tällä kertaa Tarzan ei vavahtanut, mutta de Coude tiesi taaskin, että oli osannut.

Äkkiä juolahti selitys hänen mieleensä: Hänen vastustajansa alistui tyynesti näihin hirvittäviin vaaroihin, toivoen, ettei saisi mitään kuolettavaa haavaa de Couden kolmesta laukauksesta. Sitten hän valitsisi oman aikansa ampuakseen de Couden kuoliaaksi harkitusti, tyynesti ja kylmäverisesti. Pieni väristys karmi ranskalaisen selkäpiitä. Tämähän oli pirullista. Mikä olikaan otuksiaan tuo mies, joka saattoi tyynesti seistä kaksi luotia ruumiissaan ja odottaa kolmatta.

Ja sitten de Coude tähtäsi tarkasti, mutta hän oli menettänyt ryhtinsä ja ampui harhaan. Tarzan ei vieläkään ottanut vyössään riippuvaa pistoolia käteensä.

Hetkisen seisoivat molemmat katsellen toisiaan suoraan silmiin. Tarzanin kasvoilla oli pettymyksen ilme. De Couden ilme osoitti pian suorastaan kauhua.

Hän ei voinut tätä kauemmin kestää.

"Jumalan äiti! Ampukaa, monsieur!" huusi hän.

Mutta Tarzan ei kohottanut pistooliaan. Sensijaan hän astui de Coudea kohti, ja kun D'Arnot ja herra Flaubert, käsittäen hänen tarkoituksensa väärin, aikoivat hyökätä heidän väliinsä, nosti hän vasemman kätensä ehkäisevästi.

"Älkää pelätkö", sanoi hän heille, "minä en tee hänelle mitään pahaa".

Se oli aivan tavatonta, mutta he pysähtyivät. Tarzan tuli aivan lähelle de Coudea.

"Kreivin pistoolissa on varmaan ollut joku vika", sanoi hän. "Tai te itse ette ole oikein kunnossa. Ottakaahan omani, monsieur. Ja yrittäkää uudestaan." Ja Tarzan tarjosi pistoolinsa perä edellä vastustajalleen, kummastuneelle de Coudelle.

"Mon Dieu!" huudahti jälkimäinen. "Oletteko hullu?"

"En, hyvä ystävä", vastasi apinamies; "mutta minä ansaitsen kuolla. Se on ainoa tapa, millä voin sovittaa vääryyden, jonka olen tehnyt hyvin kunnialliselle naiselle. Ottakaa pistoolini ja tehkää niinkuin pyydän."

"Se olisi murhaa", vastasi de Coude. "Mutta mitä vääryyttä olette vaimolleni tehnyt? Hän vannoi minulle, että…"

"En minä sellaista tarkoita", vastasi Tarzan nopeasti. "Itse näitte kaiken pahan, mitä välillämme tapahtui. Mutta se riitti luomaan varjon hänen nimeensä ja tärvelemään sellaisen miehen onnen, jota vastaan en kantanut mitään kaunaa. Syy oli kokonaan minussa, ja niinpä haluankin sen sovitukseksi tänä aamuna kuolla. Olen pahoillani, että monsieur ei olekaan niin ihmeellinen tarkk'ampuja kuin minulle uskoteltiin."

"Sanotte, että syy on kokonaan teidän?" lausui de Coude innokkaasti.

"Kokonaan minun, hyvä herra. Vaimonne on täysin puhdas nainen. Hän rakastaa ainoastaan teitä. Se, mitä näitte, oli kokonaan minun syyni. Mutta sinne saapumiseni ei ollut kreivitär de Couden syy eikä omanikaan. Tässä on paperi, joka sen ehdottomasti todistaa", ja Tarzan veti taskustaan Rokoffin kyhäämän ja allekirjoittaman tunnustuksen.

De Coude otti sen ja luki. D'Arnot ja herra Flaubert olivat astuneet lähelle. He olivat uteliaita näkemään omituisen kaksintaistelun lopun. Kukaan ei puhunut, ennenkuin de Coude oli lukenut saamansa asiakirjan, jolloin hän vilkaisi Tarzaniin ja sanoi:

"Te olette hyvin urhea ja ritarillinen mies. Kiitän Jumalaa, etten teitä surmannut."

De Coude oli ranskalainen. Ranskalaiset ovat herkkiä. Kreivi kietoi käsivartensa Tarzanin kaulaan ja syleili häntä. Herra Flaubert syleili D'Arnotia. Ketään ei ollut tohtoria syleilemässä. Kenties tämä siitä närkästyneenä riensikin väliin vaatien, että hänen sallittaisiin sitoa Tarzanin haavat.

"Tähän herraan osui ainakin yksi luoti, ehkä kaikki kolme", sanoi hän.

"Kaksi", selitti Tarzan. "Toinen vasempaan olkapäähän ja toinen vasempaan kylkeen — molemmat luullakseni vain lihashaavoja."

Mutta tohtori pakotti hänet oikaisemaan itsensä nurmikolle ja puuhaili hänen kanssaan, kunnes haavat oli puhdistettu ja verenvuoto tukittu.

Yhtenä seurauksena tästä kaksintaistelusta oli, että kaikki palasivat D'Arnotin autossa parhaina ystävinä Pariisiin. De Coude tunsi mielensä niin keventyneeksi saatuaan tämän kahdenkertaisen vakuutuksen vaimonsa uskollisuudesta, ettei häneen jäänyt minkäänlaista kaunaa Tarzania vastaan. Tosin oli jälkimäinen ottanut päälleen paljoa suuremman syyosuuden kuin hänelle oikeastaan kuului, mutta jos hän olikin hiukan valehdellut, saattoi sen antaa anteeksi, sillä hän valehteli ritarillisesti.

Apinamies määrättiin muutamiksi päiviksi vuoteeseensa. Hänestä se oli hupsua ja joutavaa, mutta tohtori ja D'Arnot vaativat sitä niin hartaasti, että hän heitä miellyttääkseen myöntyi, vaikka pelkkä tuo ajatuskin häntä nauratti.

"Tämä on lystikästä", sanoi hän D'Arnotille. "Virua vuoteessa neulanpistosta! Silloin kun Bolgani, gorillakuningas, pienenä poikapahaisena ollessani repi minut miltei palasiksi — oliko minulla silloin mukava, pehmeä vuode levätäkseni? Ehei, vain viidakon kostea, mätänevien kasvien peittämä maa. Jonkun rehevän pensaan alla makasin vuorokausia ja viikkoja, hoivaajanani ainoastaan Kaala — uskollinen Kaala-poloinen, joka torjui hyönteiset haavoiltani ja piti petoeläimiä loitolla.

"Kun pyysin vettä, toi hän sitä omassa suussaan, — se oli hänen ainoa keinonsa. Ei ollut sterilisoitua haavaharsoa, ei antiseptistä sideainetta — ei mitään, mikä ei olisi saattanut rakasta tohtoriamme suunniltaan, jos olisi ollut näkemässä."

Mutta aika kului pian, ja Tarzan oli jalkeilla ennen kuin sitä aavistikaan. De Coude oli käynyt useita kertoja hänen luonaan ja kuullessaan, että Tarzan halusi jonkinlaista työtä, lupasi katsoa, mitä asian hyväksi voitaisiin tehdä.

Ensimmäisenä päivänä, jona Tarzanin sallittiin lähteä ulos, hän sai sanoman de Coudelta, joka pyysi häntä sinä iltapäivänä käymään toimistossaan.

Tarzan tapasi kreivin häntä odottelemassa, sai hyvin miellyttävän vastaanoton, ja herra de Coude onnitteli häntä siitä, että hän taas jo oli jalkeilla. Kumpikaan ei ollut milloinkaan maininnut kaksintaistelusta tai sen syystä sen aamun jälkeen, jolloin se oli suoritettu.

"Luulen löytäneeni jotakin juuri sopivaa teille, herra Tarzan", sanoi kreivi. "Se on hyvin luottamuksellinen ja vastuunalainen toimi, joka myöskin vaatii melkoista ruumiillista rohkeutta ja urheutta. En voi kuvitella mielessäni siihen sopivampaa miestä kuin juuri te olette, herra Tarzan. Se vaatii paljon matkustamista, ja myöhemmin se saattaa auttaa teitä paljoa parempaan asemaan — ehkä diplomaattikunnassa.

"Ensimmältä, vain lyhyen aikaa, olette erityisenä asiamiehenä sotaministeriön palveluksessa. No, menkäämme sen herran luo, joka tulee päälliköksenne. Hän voi selittää teille velvollisuutenne paljoa paremmin kuin minä, ja sitten voitte päättää, haluatteko ottaa toimen vastaan vai ettekö."

De Coude itse saattoi Tarzanin kenraali Rochéren toimistoon. Tämä oli sen virkakunnan päällikkö, johon Tarzan kuuluisi, jos hän ottaisi toimen vastaan. Sitten kreivi jätti hänet, ensin mitä innokkaimmin kuvailtuaan kenraalille apinamiehen monia avuja, jotka tekisivät hänet sopivaksi puheena olevaan tehtävään. Puolta tuntia myöhemmin Tarzan astui ulos toimistosta saatuaan elämänsä ensimmäisen virkanimityksen. Aamulla hänen oli palattava saamaan lisäohjeita, vaikka kenraali Rochére jo olikin aivan selvästi lausunut, että Tarzan saattoi valmistautua lähtemään Pariisista melkein määräämättömäksi ajaksi, mahdollisesti jo huomenna.

Mitä iloisemmalla mielellä Tarzan riensi kotiin ilmoittaakseen tämän hyvän uutisen D'Arnotille. Vihdoinkin olisi hänestä jotakin hyötyä maailmassa, mutta parasta oli se, että hän saisi matkustella ja nähdä maailmaa.

Hän saattoi tuskin odottaa, kunnes ehti oikein sisälle D'Arnotin arkihuoneeseen, kertoakseen iloisen uutisen. D'Arnot ei ollut yhtä mielissään.

"Teitä näkyy riemastuttavan lähteä Pariisista, niin ettemme kenties näe toisiamme kuukausimääriin. Te, Tarzan, olette perin kiittämätön!" Ja D'Arnot nauroi.

"Ei, Paul; minä olen pieni lapsi. Minulla on uusi lelu, ja minua kutkuttaa ihan kuollakseni."

Ja niin tapahtui, että Tarzan seuraavana päivänä matkusti Pariisista

Marseillea ja Orania kohti.