Читать книгу Tarzanin paluu - Edgar Rice Burroughs - Страница 6

Sisällysluettelo

Mitä Maule-kadulla tapahtui

Pariisiin saavuttuaan Tarzan oli mennyt suoraa päätä vanhan ystävänsä D'Arnotin asuntoon, jolloin meriluutnantti oli aikamoisesti torunut häntä siitä, että hän oli päättänyt luopua arvonimestä ja tiluksista, vaikka oli täydellä oikeudella ne perinyt isältään John Claytonilta, entiseltä Greystoken loordilta.

"Te olette ihan hullu, ystäväni", sanoi D'Arnot, "kun noin kevytmielisesti hylkäätte varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman, vieläpä tilaisuuden todistaa koko maailmalle, että suonissanne virtaa Englannin kahden kunniakkaimman suvun — eikä suinkaan villin apinaemon — verta. On käsittämätöntä, että ne saattoivat uskoa teitä — vieläpä neiti Porterkin.

"Mutta minä en sitä koskaan uskonut, en edes Afrikan viidakoissa ollessamme, jolloin mahtavilla leuoillanne revitte surmaamienne elukkain lihaa ikäänkuin joku metsän peto ja pyyhitte rasvaisia käsiänne reisiinne. Silloinkin, jo ennenkuin oli vähäisintäkään päinvastaista todistusta, tiesin teidän erehtyneenne luulossanne, että Kaala oli äitinne.

"Ja nyt, kun teillä on isänne päiväkirja kauheasta elämästä, jota hänen ja äitinne täytyi viettää tuolla villillä afrikalaisella rannikolla, kertomus syntymästänne sekä lopullisena, kaikkein ratkaisevimpana todistuksena lapsensormienne jäljet sen lehdillä, on minusta uskomatonta, että tyydytte jäämään nimettömäksi, rahattomaksi maankiertäjäksi."

"Minä en tarvitse mitään parempaa nimeä kuin Tarzan", vastasi apinain kasvatti; "rahattomaksi maankiertäjäksi taas en suinkaan aio jäädä. Seuraava ja toivoakseni, viimeinen taakka, jonka teidän niskaanne sälytän, onkin se että epäitsekkäässä ystävyydessänne hommaatte minulle jotakin tointa."

"Pyh, pyh!" ivasi D'Arnot. "Tiedättehän, etten sitä tarkoittanut. Enkö ole teille lukemattomia kertoja sanonut, että minulla on kymmenellekin riittämään ja että puolet siitä on teidän? Ja vaikka antaisin sen kaiken teille, vastaisiko se edes kymmenettä osaa siitä arvosta, jossa pidän ystävyyttänne, rakas Tarzan? Korvaisiko se ne palvelukset, jotka minulle Afrikassa teitte? En unohda, ystäväni, että ilman teidän ihmeellistä rohkeuttanne olisin kuollut Mbongan kylän ihmissyöjäin roviolla. Yhtä vähän olen unohtanut, että teidän uhrautuvan hoitonne avulla toivuin kauheista haavoista, jotka ne olivat minuun iskeneet. Myöhemmin huomasin, mitä teille merkitsi jäädä minun luokseni apinain amfiteatteriin, vaikka sydämenne kutsui teitä rannikolle.

"Kun vihdoin olimme sinne saapuneet ja havaitsimme neiti Porterin seuralaisineen lähteneen, aloin käsittää, mitä olitte tehnyt ventovieraalle ihmiselle. Enkä teitä yritäkään rahoilla palkita, Tarzan. Tällä haavaa te satutte tarvitsemaan rahoja; jos minun olisi tehtävä teidän puolestanne joku uhraus, olisi asia silloinkin sama — ystävyyteni teitä kohtaan pysyy aina lujana, koska vaistomme ovat samanlaiset ja minä ihailen teitä. Ystävyyteenne minulla ei ole käskyvaltaa, mutta rahoista minä voin ja tahdonkin määrätä."

"Oh", nauroi Tarzan, "älkäämme riidelkö rahoista. Minun täytyy elää ja senvuoksi niitä tarvitsen; mutta olisin tyytyväisempi, jos saisin jotakin tointa. Ette voi osoittaa minulle ystävyyttänne vakuuttavammalla tavalla kuin hankkimalla minulle hommaa, — muutoin kuolen ennenpitkää toimettomuuteen. Esikoisoikeuteni on kyllä hyvissä käsissä. Clayton ei ole syypää sen riistämiseen minulta. Hän uskoo olevansa todellinen loordi Greystoke, ja otaksuttavissa on, että hän käy englantilaisesta loordista paremmin kun Afrikan viidakoissa syntynyt ja kasvatettu. Tiedätte, että nytkin olen vain puolisivistynyt. Näytettäköön minulle vihapäissä ollessani hetkiseksi punaista, niin villipedon vaistot — ja villieläinhän minä olenkin — syrjäyttävät kaikki kulttuurin ja hienostuksen lempeämmät tavat, joihin olen vähän tottunut.

"Ja sitäpaitsi, olisinko voinut riistää rakastamaltani naiselta varallisuuden ja aseman, jotka hänen avioliittonsa Claytonin kanssa hänelle nyt takaa. Enhän olisi voinut sitä tehdä, Paul?

"Eikä kysymys syntyperästä minulle paljoa merkitsekään", jatkoi hän vastausta odottamatta. "Niin kasvatettuna kuin minut on kasvatettu en näe ihmisessä tai eläimessä mitään arvoa, jota ei heillä olisi oman sielullisen tai ruumiillisen urheutensa tuloksena. Ja niinpä olen yhtä onnellinen ajatellessani äitinäni Kaalaa kuin jos koettaisin kuvitella pientä onnetonta englantilaista naista, joka kuoli pois vuosi sen jälkeen kun oli minut synnyttänyt. Kaala oli minulle aina ystävällinen omalla rajulla ja villillä tavallaan. Varmaankin olin imenyt sen karvaisia rintoja siitä pitäin, kun oikea äitini kuoli. Se taisteli minun puolestani metsän villejä asujamia ja oman heimomme apinoita vastaan todellisen äidinrakkauden rajuudella.

"Ja minä puolestani rakastin häntä, Paul — en aavistanutkaan kuinka paljon, kunnes Mbongan mustan soturin julma keihäs ja myrkytetty nuoli oli riistänyt hänet minulta. Olin vielä lapsi, kun se tapahtui, ja minä heittäysin hänen kuolleelle ruumiilleen ja itkin ilmoille tuskani, kuin lapsi konsaan oikean äitinsä puolesta. Teistä, ystäväni, hän olisi näyttänyt kamalalta Ja rumalta elukalta, mutta minun silmissäni hän oli kaunis, — niin suurenmoisesti kirkastaa rakkaus esineensä. Ja niinpä minä aivan kernaasti tyydyn pysymään Kaalan, apinaemon, poikana."

"En ihaile teitä vähemmän uskollisuutenne vuoksi", sanoi D'Arnot; "mutta aika tulee, jolloin mielellänne vaaditte, mitä teille kuuluu. Muistakaa, mitä sanon, ja toivokaamme, että se silloin on yhtä helppoa kuin nyt. Muistakaa, että professori Porter ja herra Philander ovat ainoat ihmiset maailmassa, jotka voivat vannoa isänne ja äitinne luurankojen kanssa hökkelistä löydetyn pienen luurangon olleen ihmisenmuotoisen apinan pennun eikä siis loordi ja lady Greystoken pienokaisen. Se todistus on mitä tärkein. He molemmat ovat vanhoja miehiä. Kenties he eivät enää elä monta vuotta. Ja eikö teidän mieleenne sitten juolahtanut, että niin pian kuin neiti Porter tietäisi totuuden, hän purkaisi kihlauksensa Claytonin kanssa? Voisitte helposti saada arvonimenne, tiluksenne ja rakastamanne naisen, Tarzan. Ettekö ollut sitä ajatellut?"

Tarzan pudisti päätänsä. "Te ette tunne häntä", sanoi hän. "Mikään ei voisi lujemmin sitoa häntä lupaukseensa kuin jos Claytonia kohtaisi onnettomuus. Hän on vanhaa Amerikan etelävaltalaista sukua, ja etelän valtojen asukkaat ylpeilevät siitä, että he pysyvät sanassaan."

Tarzan vietti kaksi seuraavaa viikkoa uudistaakseen aikaisemman lyhytaikaisen tutustumisensa Pariisiin. Päivisin hän kävi ahkerasti kirjastoissa ja taulukokoelmissa. Hänestä oli tullut ylen ahnas lukija, ja se mahdollisuuksien maailma, joka tässä henkisen viljelyksen ja tiedon keskuksessa hänelle avautui, ihan peloitti häntä, kun hän ajatteli sitä perin mitätöntä murua ihmisen tietomäärästä, jonka yksilö voisi toivoa hankkivansa elinkautisillakaan opiskeluilla ja tutkimuksilla. Mutta hän oppi päivän kuluessa, minkä voi, ja illoin hän heittäysi huvitteluun. Eikä Pariisi suinkaan tarjonnut vähemmän hedelmällistä kenttää näille yöllisille harrastuksille.

Jos hän poltti liian paljon savukkeita ja joi liian paljon absinttia, teki hän niin siksi, että otti sivistyksen sellaisena kuin sen tapasi ja menetteli sivistyneiden veljiensä tavoin. Elämä oli uutta ja kiehtovaa, ja sitäpaitsi kalvoi suru hänen sydäntänsä ja hän tunsi suurta kaipuuta, jota ei koskaan voisi tyydyttää. Niinpä hän tahtoikin opiskelussa ja hulluttelussa — kahdessa äärimmäisyydessä — unohtaa menneisyyden ja estää ajatuksiansa askartelemasta tulevaisuudessa.

Hän istui musiikkisalissa imeskellen absinttiaan ja ihaillen kuuluisan venäläisen tanssijattaren taidetta, kun hän yhtäkkiä havaitsi häijyn mustan silmäparin ohimennen vilkaisevan itseensä. Mies kääntyi ja hävisi väkijoukkoon oven luo ennenkuin Tarzan oikein ehti häntä nähdä, mutta hän oli varma, ettei hän kohdannut noita silmiä ensi kertaa ja etteivät ne vain sattumalta olleet häneen kohdistuneet. Hänellä oli jonkun aikaa ollut kaamea tunne, että häntä väijyttiin, ja sen eläimellisen vaiston vaikutuksesta, joka yhä oli hänessä voimakkaana, hän oli äkkiä kääntynyt ja yllättänyt silmät, juuri kun ne häntä tarkkasivat.

Ennenkuin hän lähti musiikkisalista, oli hän jo unohtanut asian eikä huomannut tummaa miestä, joka vetäytyi syvemmälle vastakkaisen ovikäytävän hämärään hänen lähtiessään kirkkaasti valaistusta huvihuoneesta.

Monet kerrat, vaikka Tarzan ei sitä tiennyt, oli häntä seurattu tästä ja muista huvipaikoista, mutta harvoin, jos koskaan, hän oli ollut yksinään. Tänä iltana oli D'Arnotilla ollut muualle mentävää, ja Tarzan oli tullut ilman seuralaista.

Hänen kääntyessään sille suunnalle, jota oli tottunut kulkemaan mennessään asuntoonsa tästä osasta Pariisia, livahti vaanija piilopaikastaan kadun toiselta puolen ja riensi nopeaa vauhtia hänen edelleen.

Tarzan oli tottunut kävelemään Rue Maulea pitkin kotimatkoillaan öisin. Koska se oli perin hiljainen ja pimeä, muistutti se hänelle enemmän hänen rakasta afrikalaista viidakkoaan kuin sitä ympäröivät meluisat ja räikeästi valaistut kadut. Jos tunnette Pariisinne hyvin, muistatte kapean Rue Maulen kolkon seudun. Jos ette tunne, tarvitsee teidän vain kysyä poliisilta saadaksenne tietää, että koko Pariisissa ei ole toista katua, jota teidän pimeän tultua on etäämpää kaarrettava. Tänä yönä oli Tarzan ehtinyt kävellä noin kaksi korttelinmittaa tätä synkkää reittiä reunustavien likaisten, vanhojen vuokratalojen syvässä hämärässä, kun hänen huomionsa kiinnitti vastapäätä olevan rakennuksen kolmannesta kerroksesta kuuluva parkuna ja avunhuudot. Ääni oli naisen ääni. Ennenkuin hänen ensimmäisten huutojensa kaiku oli haihtunut, harppasi Tarzan jo portaita ylöspäin ja pimeäin käytäväin läpi hänen avukseen.

Kolmannen kerroksen käytävän perällä oli ovi hiukan raollaan, ja siitä Tarzan taas kuuli saman huudon, joka oli viekoitellut hänet kadulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli hämärästi valaistun huoneen keskellä. Öljylamppu paloi korkealla, vanhanaikaisella uuninreunustalla, luoden himmeät säteensä kymmenkuntaan vastenmielisen hahmoon. Kaikki olivat miehiä paitsi yksi. Tämä oli noin kolmikymmenvuotias nainen. Hänen alhaisten intohimojen ja hurjistelun merkitsemät kasvonsa olivat ehkä kerran olleet kauniit. Hän seisoi pidellen toisella kädellään kurkkuansa ja kyyröttäen takaseinää vasten.

"Auttakaa, hyvä herra!" huusi hän matalalla äänellä, kun Tarzan astui huoneeseen. "Ne aikoivat minut tappaa."

Kun Tarzan kääntyi saapuvilla oleviin miehiin, näki hän ammattirikollisten luihut, häijyt kasvot. Hän ihmetteli, että miehet eivät olleet yrittäneet paeta. Liikahdus hänen takanaan sai hänet kääntymään. Hänen silmänsä näkivät kaksi ilmiötä, ja toinen niistä kummastutti häntä melkoisesti. Huoneesta hiipi salavihkaa mies, ja vaikka Tarzan näki hänet vain välähdykseltä, tunsi hän Rokoffin.

Mutta toinen seikka kiinnitti välittömämmin hänen huomionsa. Iso miehenretkale hiipi varpaillaan häntä kohti takaapäin, paksu lyijypäinen keppi kädessä, ja kun tämä mies tovereineen näki, että hänet oli keksitty, hyökättiin Tarzanin kimppuun joka taholta yhtaikaa. Muutamat miehistä paljastivat veitsen. Toiset sieppasivat tuoleja, sillä välin kun lyijypäisellä kepillä varustettu kohotti sen korkealle ilmaan voimakkaaseen sivallukseen, joka olisi murskannut Tarzanin pääkallon, jos se olisi siihen osunut.

Mutta ne aivot, se ketteryys ja ne lihakset, joilla hän oli kamppaillut Terkozin ja Numan mahtavaa voimaa ja julmaa viekkautta vastaan villin viidakkonsa syvyydessä, eivät olleet niin helposti masennettavissa kuin nämä Pariisin apashit luulivat.

Valiten peloittavimman vastustajansa, lyijysauvaa kohottavan miehen, Tarzan ryntäsi suoraan häntä kohti, väistäen putoavan aseen ja antaen miehelle niin kauhean nyrkiniskun leukaan, että tämä horjahti ja kaatui.

Sitten hän kääntyi muita kohti. Tämä oli oivaa urheilua. Hän riemuitsi taistelun huumasta ja värisi verenhimosta. Ikäänkuin vähäisimmästäkin kolauksesta särkyvä hauras raakku varisi hänestä sivistyksen ohut silaus, ja kymmenen tukevaa roistoa huomasi olevansa suljettuna samaan pieneen karsinaan hurjan villipedon kanssa, jonka teräslihaksiin verrattuina heidän vähäiset voimansa olivat aivan turhat.

Ulkopuolella käytävän päässä seisoi Rokoff odottaen, kuinka asia päättyisi. Hän tahtoi varmistua siitä, että Tarzan oli mukiloitu kuoliaaksi ennenkuin hän lähti, mutta hänen suunnitelmiinsa ei kuulunut olla murhatyön aikana saapuvilla huoneessa.

Nainen seisoi vielä samassa paikassa käin Tarzanin sisälle astuessa, mutta kuluneiden muutaman minuutin aikana olivat hänen kasvonsa useankin kerran vaihtaneet ilmettä. Hätääntymisen ilme, joka niillä oli, kun Tarzan hänet ensiksi näki, oli muuttunut oveluutta osoittavaksi, kun tämä kääntyi vastaamaan takaapäin tulevaan hyökkäykseen; mutta sitä muutosta ei Tarzan ollut huomannut.

Sitten seurasivat toisiaan kummastuksen ja kauhun ilmeet. Ja oliko se ihme? Sillä tuo moitteeton herrasmies, jonka hän huudoillaan oli houkutellut kuoleman ansaan, oli äkkiä muuttunut koston demooniksi. Pehmeiden lihasten ja heikosti vastustelevan keikarin asemasta hän näki edessään raivostuneen Herkuleksen.

"Mon Dieu", huudahti nainen, "se on peto!" Sillä apinamies oli iskenyt vahvat valkoiset hampaansa yhden vastustajan kurkkuun ja taisteli niinkuin oli tottunut taistelemaan Kerchakin heimon isojen urosapinain kanssa.

Hän oli yhtaikaa kymmenessä paikassa, hyppien huoneessa tänne ja tuonne joustavan mutkikkain loikkauksin, jotka toivat naisen mieleen hänen eläintieteellisessä puutarhassa näkemänsä pantterin. Nyt napsahti ranneluu hänen rautaisessa puristuksessaan, nyt väännähti olkavarsi sijoiltaan, kun hän työnsi uhrin käsivarren taaksepäin ja ylöspäin.

Tuskan ulvahduksin miehet pakenivat eteiseen mikäli pääsivät; mutta ennenkuin ensimmäinen horjuen, verta vuotaen ja ruhjottuna oli poistunut huoneesta, oli Rokoffille selvinnyt, että Tarzan ei olisi se, joka tänä yönä makaisi kuolleena talossa, ja niin oli venäläinen rientänyt läheiseen kapakkaan soittamaan poliisille, että muuan mies teki murhia Rue Maulen varrella sijaitsevan talon n:o 27 kolmannessa kerroksessa.

Kun poliisit saapuivat, tapasivat he kolme miestä voihkimassa lattialla, säikähtyneen naisen vuoteelle heittäytyneenä kasvot käsien peitossa ja hyvin puetun herrasmiehen seisomassa huoneen keskellä odottaen lisäjoukkoja, joiden tuloa hän luuli portaita ylös kiirehtivien poliisimiesten askelten ilmoittavan. Mutta viime huomiossaan he erehtyivät: noiden lähekkäin puristettujen luomien lävitse katseli heitä villipeto teräsharmailla silmillä. Veren lemu oli karkoittanut Tarzanista viimeisenkin sivistyksen merkin, ja nyt hän seisoi uhmaavana ja valmiina vastarintaan kuin koirien saartama leijona, odottaen seuraavaa avointa liikettä ja kyyristyen hyökkäämään liikehtijän kimppuun.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi yksi poliiseista.

Tarzan selitti lyhyesti, mutta kun hän kääntyi naisen puoleen saadakseen vahvistusta sanoilleen, nolostui hän tämän vastauksesta.

"Se valehtelee!" huusi naikkonen kimeästi poliiseille. "Hän tuli huoneeseeni ollessani yksin, eikä suinkaan hyvissä aikeissa. Kun työnsin hänet pois, olisi hän tappanut minut, jollei huutoni olisi herättänyt näiden herrasmiesten huomiota, jotka siihen aikaan kulkivat ohitse. Hän on paholainen, hyvät herrat, hän on paljain käsin ja hampailla yksinään melkein surmannut kymmenen miestä."

Niin tyrmistyi Tarzan naisen kiittämättömyydestä, että hetkiseksi aivan mykistyi. Poliisit eivät olleet oikein taipuvaisia uskomaan, sillä he olivat ennenkin olleet tekemisissä tämän saman naisen ja hänen herttaisten herratuttavainsa kanssa. Mutta hehän olivat poliiseja eivätkä tuomareita, ja siksi he päättivät pidättää kaikki läsnäolijat ja jättää niiden tehtäväksi, joille se kuului, eroittaa viattomat rikollisista.

Mutta he havaitsivat, että toista oli tälle nuorelle hyvin puetulle herrasmiehelle sanoa, että hänet pidätetään, mutta aivan toista panna se täytäntöön.

"En ole syypää mihinkään rikokseen", sanoi hän tyynesti. "Olen vain yrittänyt puolustautua. En tiedä, miksi nainen kertoi teille sillä tavoin. Hän ei voi kantaa minulle mitään kaunaa, sillä minä en ole koskaan nähnyt häntä ennenkuin nyt tullessani hänen huutojensa takia tähän huoneeseen."

"No, tulkaa pois", sanoi yksi konstaapeleista, "onhan tuomareita, jotka kuuntelevat kaikkea tuota". Ja hän lähestyi laskeakseen kätensä Tarzanin olalle. Hetkistä myöhemmin hän makasi mykkyrässä huoneen nurkassa, ja kun hänen toverinsa sitten hyökkäsivät apinamiehen kimppuun, saivat he kokea mitä apashit vastikään olivat kokeneet. Niin nopeasti ja kovakouraisesti hän käsitteli heitä, että heillä ei ollut aikaa edes vetää revolvereitansa esille.

Lyhyen ottelun aikana Tarzan oli huomannut avoimen ikkunan, sen takana puunrangon tai sähkölennätinpylvään, — hän ei eroittanut, kumpi se oli. Kun viimeinen konstaapeli nujertui, onnistui yhden hänen tovereistaan vetää esille revolverinsa ja makuupaikaltaan lattialta tähdätä Tarzaniin. Luoti lensi harhaan, ja ennenkuin mies ehti laukaista uudestaan, oli Tarzan pyyhkäissyt lampun uuninreunukselta ja tehnyt huoneen pimeäksi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät jonkun notkean hahmon hyppäävän avonaisen ikkunan laudalle ja loikkaavan pantterin lailla katukäytävän viereiseen pylvääseen. Kun poliisit kerääntyivät kadulle, ei ollut enää ketään näkyvissä.

He eivät kohdelleet naista ja miehiä, jotka eivät olleet päässeet livistämään, järin suopeasti, heitä poliisiasemalle viedessään. Lainvartijat olivat kovin mukiloituja ja nöyryytettyjä. Heitä kiukutti se ajatus, että oli pakko selostaa, kuinka yksi ainoa aseeton mies oli siroitellut lattian heitä täyteen ja sitten pujahtanut heidän käsistään niin helposti kuin ei heitä olisi ollutkaan.

Kadulle jäänyt konstaapeli vannoi, ettei kukaan ollut hypännyt ikkunasta eikä lähtenyt rakennuksesta sillä välin kun toiset olivat käyneet sisällä. Hänen toverinsa luulivat hänen valehdelleen, mutta eivät voineet sitä todistaa.

Riippuessaan pylväässä ikkunan ulkopuolella oli Tarzan viidakkovaistoaan seuraten vilkaissut ensin alas nähdäkseen, oliko siellä vihollisia, ennenkuin uskaltausi maahan. Siinä hän menetteli viisaasti, sillä juuri hänen alapuolellaan seisoi poliisimies. Yläpuolellaan Tarzan ei nähnyt ketään, minkävuoksi hän alastulemisen asemesta kiipesikin ylös.

Pylvään huippu oli rakennuksen katon kohdalla, joten tarvittiin vain silmänräpäyksen ponnistus lihaksilta, jotka vuosikausia olivat heilautelleet häntä hänen kotoisissa aarniometsissään puunlatvasta toiseen, ja niin hän loikkasi pienen välimatkan yli pylväältä katolle. Hän siirtyi katolta katolle ja sai paljon kiipeillä, kunnes eräällä poikkikadulla keksi toisen pylvään, jota pitkin laskeutui maahan.

Hän juoksi nopeasti pari korttelinmittaa ja poikkesi sitten pieneen yökahvilaan, jonka pesuhuoneessa poisti katoilla kiipeilemisen jättämät merkit käsistään ja vaatteistaan. Kun hän muutamaa minuuttia myöhemmin tuli ulos, alkoi hän verkalleen astuskella asuntoansa kohti.

Jokseenkin lähellä sitä hän tuli kirkkaasti valaistulle bulevardille, jonka yli hänen oli mentävä. Seisoessaan säteilevän kaarilampun alla antaakseen erään auton mennä ohitse hän kuuli suloisen naisäänen mainitsevan nimeänsä. Vilkaisten sitä kohti hän kohtasi Olga de Couden hymyilevät silmät. Tämä istui eteenpäin nojautuneena auton takaistuimella. Tarzan vastasi syvällä kumarruksella hänen tervehdykseensä. Kun hän jälleen suoristausi, oli auto kauniine matkustajineen jo tiessään.

"Rokoff ja Couden kreivitär samana iltana", hymähti hän. "Pariisi ei sittenkään ole varsin laaja."