Читать книгу Jörn Uhl: Romaani - Frenssen Gustav - Страница 10

Sisällysluettelo

Varsatallin seinuksella, lähellä ulko-ovea, oli muuan vanha maalais-arkku, nyt toimittamassa rehulaarin virkaa. Se oli tammesta ja varustettu siroilla, puhdaspiirteisillä leikkauskuvilla: vasemmalla tuhlaajapoika, komeassa puvussa ja rahakukkaro kädessä lähtemäisillään isänsä luota, joka seisoo ovella; oikealla sama poika, palajamassa ryysyisenä kotiansa. Etempänä, kahden puolen rautaista lukonhelaa oli lause: "Herran siunaus teke rickax ilman vaivata." Alimmaisena luki "Klawes Uhl 1624."

Kolmisen sataa vuotta sitten oli tämä arkku ollut talon tärkein ja arvokkain huonekalu, mutta myöhempinä aikoina oli rikkaus lisääntynyt ja kauneudenaisti vähentynyt. Arkkua oli maalattu uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes sen hienopiirteisiä kuvia ei enää paljon erottanutkaan. Vihdoin oli sitä ruvettu hylkimään, ja niin siitä oli vihdoin tullut rehulaari. Mutta kosk'ei sitä semmoisenaan enää maalattu, niin alkoi paksu maalikerros sieltä täältä lohkeilla irti, ja harmaa, luja puunpinta tuli jälleen näkyviin. Ei osannut kenkään arvata arkun entistä merkitystä.

Jospa tuo vanha, halpa arkku voisi kertoa! Sydän sillä kyllä on; olihan se niin kauan elänyt ihmisten keskuudessa! Mutta kieltä se on vailla. Tämän laatikon päällä Wentorffin lapset monasti istuivat niitten kahden vuoden kuluessa, jotka Fiete Krey, rippikoulun käytyänsä, palveli renkinä Uhlissa. Siinä he istuivat, syvämielisesti rakennellen suuria elämänsuunnitelmia. Lasten kirkkaat äänet ja heleä nauru kajahtelivat kautta tallin, ulos kartanon pihalle, kajahtelivat kuin kimeä ja kumea taonta pajasta.

— Tule tänne, Fiete! — huutelivat lapset, — Tääll' on välipalaa. — Jörn pani kirjansa arkun kannelle, latoi voileivät päälletysten sen viereen ja nousi istumaan. Elsbe oli siellä jo ennen häntä ja huiskutti maltitonna jalkojansa. Fiete laski maahan juottosangon ja heilahti yhdellä hyppäyksellä arkun kannelle.

— All right! — sanoi hän. Hänellä oli näet tapana siepata muistiinsa tuommoisia mukavia sanoja.

— Päätetty mikä päätetty, — virkkoi Jörn. — Kun minä nyt lähden talosta, niin pitää sinun jäädä tänne, pitämään huolta tästä töskästä. Muulla ehdolla en rupea maavoudiksi yrittämäänkään.

— Niin, niin! — puhui Fiete verkalleen ja miettiväisenä, miehekkäällä rintaäänellä. — Ylen on minun ollut työläs tehdä ratkaiseva päätös. Mutta olkoon menneeksi; minä jään. Ennen vanhaan mulla kihelmöitsi päässä jos mitäkin. Kalifornia se vallankin jäseniä poltti kauan aikaa. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se ymmärryskin kasvaa. No niin, minä jään.

— Olet täällä renkinä vielä jonkun vuoden, — sanoi Jörn. — Pianhan se käy vanhaksi sinunkin isäsi. Silloin muutat kotitaloosi, menet naimisiin, olet päiväläisenä täällä ja pidät koko talosta hyvän huolen. Harja- ja luutakauppaan sinä ryhdy älä, Sin' et saa tehdä muuta kuin puuhata talon töissä ja pitää siitä huolta. Onko sinulla jo muijaa tiedossa?

— Siitä ei hätää, — vastasi Fiete Krey. — Akkaväkeä on maailmassa kyllä.

He söivät hetken aikaa ja ryyppäsivät vuorotellen raikasta kirnupiimää ruskeasta ruukusta, joka seisoi heidän keskellänsä.

— Jospa toki jo olisit koulussa! — virkkoi Elsbe, maltittomasti kalkutellen kantapäillään tuhlaaja-poikaa.

— Kyllä se asia lukkoon saadaan, — sanoi Jörn, nyrkkiänsä puistellen ja nyökäyttäen vakavana päätään. — Se tuntuu niin hauskalta. Ei minusta maamieheksi, ei sitä vastenkaan. Mutta kirjatyö, — se vasta työtä! Se siinä vaan niin armottomasti arveluttaa: kunpa täällä kaikki pysyisi kohdallaan. Ja siksipä täytyy Fieten jäädä tänne.

Fiete pyyhkäisi suutansa ja lyödä kolautti tyhjän kupin arkun kanteen. — Lue sinä vaan rauhassa maavoudiksi. Minä jään tänne ja pidän koko töskästä huolen. Siihen saat luottaa.

Jörnillä oli kirjat taas kädessä. Miettiväisnä hän astui puutarhaan.

— Kas niin, — sanoi Elsbe. — Nyt ollaan kahden kesken. Aatteles, minä tapasin Harro Heinsenin. Hän jäi toiseksi vuotta kolmannelle eikä aio enää jatkaa. Me astuttiin yhdessä hautausmaan poikki. Mitä kaikkea hän osaakaan kertoa! Se on viisas poika, usko pois.

— Älä sinä kovin paljoa pidä yhtä hänen kanssaan, — virkkoi Fiete.

— Tiedäthän sinä kyllä, millaiset ne meidän väliset asiat ovat.

— Kyllä minä tiedän kaikki tyyni.

— Etkö usko sitten? Jörnistä tulee maavouti, ja niinpä hän ei ole meidän tiellä, August menee pian naimisiin ja saa toisen kartanon. Heikki on nyt jo sotamies, ja ensi vuonna saa Hannukin kirjavan takin niskaansa. Ja niin sitä nyt puhutaan joka paikassa, että jahka vanhasta kuninkaasta aika jättää, niin syttyy sota. Totta kai heistä toisen tahi toisen kuula kaataa, Toinen saa muualta kartanon. Ketäs enää on jäljellä? Sanos, typykkä, ketä vainenkaan on sitten enää jäljellä? Sinä vain! Sinä yksin! Silloin olen minä isäntärenkinä Uhlissa, Ja silloin on isäs vanha jo ja sanoo: "Lapset, menkää naimisiin, jotta lepoon pääsis mies vanhoilla päivillään." Niin se käy, ja niin sen käydäkin pitää.

Tyttö nyökäytti hajamielisenä päätään ja alkoi taas puhua Harro

Heinsenistä.

— Harron sisar on kihloissa jo, vaikk'ei ole kuin kahdeksantoista vuotta vanha. Kuusi vuotta vielä, niin pitää minunkin olla kihloissa. Jos et sinä voi silloin naida minua, niin minä otan toisen.

— Älä sinä kuuntele sen Harro Heinsenin puheita, Elsbe. Se on tuhma poika.

— Hoh-hoijaa! — virkkoi Elsbe, venytellen. — Ota nyt ja kerro jotain! Harro Heinse se osaa aina kertoa niin paljon, aika-ihmisistä ja mitä kaikkea he tekevät. Wiederholdin Liisa kuuluu tanssineen markkinoilla, ja hän täyttää vasta kuusitoista. Mene sinäkin kerta tanssiaisiin; sittenhän osaat jutella minulle jotain. Kun minä tulen tuohon ikään, niin luulenpa, että minä tanssin itseni kuolijaksi. Minä tanssin, kunnes kyykähdän. Kun meistä tulee pari, niin sinun pitää tulla minun kanssani kaikkiin tanssiaisiin.

— Se on tietty se, — vakuutti Fiete Krey, — jok'ainoaan. Eihän siitä sen enempää.

— Lapset nukkumaan ensin ja sitten mennään.

— Niinkuin nakutettu.

Elsbe nauroi ja tömisytti jalkojansa arkun laitaa vasten, huojuen sinne tänne.

— Siitä tulee hauskaa! — sanoi hän.

— Lähdepäs nyt menemään, typykkä! — virkkoi Fiete Krey. — Minulla on vielä huima työ edessä. Täytyy pitää päälle, jos mieli päästä ensimmäiseksi tässä talossa.

Tytön mentyä, hän läksi verkalleen ja vihellellen ruumenkorsuun, jota valaisi pieni akkuna katon rajassa. Sinne hän istahti, mietiskellen: "Tuosta tytöstä minä muijan saan, se on viljainen vissi se. Mutta sitten en enää ole tässä talossa päivääkään. Minä panen käyntiin suuren kaupan tai lähden hänen ja hänen rahojensa kanssa maille maailmoille ja muutan Hampuriin ja ostan hotellin tai sen semmoista. Kell' on rahaa, se saa vaikka mitä. Tyttö rukka, tyhmä tyttö! No, ei hän sentään niin tyhmä ole kuin Jörn. Vai minä ikäni kaiken päiväläisenä Uhlissa? Jopa nyt jotain!"

Päätään puistellen hän nousi ylös ja otti akkunalaudalta paksun, rikkinäisen kirjan, jonka joku entinen renki oli jättänyt perheentupaan. Hän vaipui jälleen istumaan pehmoiseen ruumenkasaan ja alkoi lukea. Kirja tiesi kertoa kauheista merenmyrskyistä ja vanhoista Germaaneista ja mustan surman tuhotöistä, sodista ja ihmeellisistä tapauksista. Koko paksu olikin tuo kirja. Kannet olivat siitä jo irtaantuneet, mutta nimilehti oli vielä ehjänä. Siinä luki: "Tietojen aarreaitta. Coconpandu Klaus Harmsilda."

Elukat navetassa alkoivat käydä levottomiksi. Vasikat älisivät juomaa. Fiete Krey oli pannut kirjan pois, istui kyyryksissä ja työnsi kaikki kymmenen sormea vaaleanpunaiseen tukkaansa ja mietiskeli syviä mietteitä ja puheli ääneen itseksensä, punniten ja harkiten, mitenkä hänen monista, suurista aikeistansa se tai tämä parhaiten kävisi lukkoon.

* * * * *

Klaus Uhl kulutti enimmän osan aikaansa ravintolassa tai istui muitten talonpoikain seurassa, leikkiä laskien ja politikasta puhuen ja kortteja lyöden. Sen vähän, minkä hän oli kotona, lasketteli hän pilapuheita tai kulki levotonna huoneesta huoneesen, yhä ikävöiden sinne, missä hänen oli niin hauska olla. Nuorimman poikansa luvuista hän ei ollut pitänyt huolta vähääkään, ei tiennyt, mitenkä poika pääsytutkinnoissa selvinnee, jopa pelkäsikin sitä päivää. Ei mikään hirvittänyt häntä niin paljoa kuin naurun-alaiseksi joutuminen. Tuommoista valheellista, pintapuolista elämää hän eli, ja siksipä hän eräänä päivänä säikähtikin, kun Jörn virkkoi hänelle: "Opettaja Peters on saanut kirjeen, että minun pitää ylihuomenna lähteä pääsytutkintoon. Lukukausi alkaa vasta pääsiäisestä päästyä. Lähdenkö mä ylihuomenna sinun kanssasi kaupunkiin?" Klaus Uhlin kasvot kävivät hyvin vakaviksi, mutta sitten lehahti niiden yli mitä kirkkain päivänpaiste. "Tiedätkös, mitä minä olen jo mietiskellyt? Olen näet arvellut, että Thiess Thiessen lähtisi sinua viemään. Siitä hän varmaankin on hyvin mielissään."

Ja niin ajoi kuin ajoikin Thiess Thiessen kolmantena päivänä pihaan vanhoilla vankkureillaan, joissa oli kaksi istuinta perätysten.

— Sinun pitää istua takana, Jörn, — sanoi hän, — ettäs vielä matkalla saisit rauhassa muistutella. Pysyy kai sulla kaikki se tiedon räämä yhdessä kohdin, Jörn. Ajetaan hiekkatietä myöten, ett'ei mitään tärsky tielle. Niin minäkin teen, kun vien turvekuorman kaupunkiin.

— Jo vähienkin tässä nyt aika jaaritella joutavia! — tokaisi Wieten. — Kun mies on pian viisissä kymmenissä, eikä järkeä ole päässä tuon enempää, niin jo sitten on surkea juttu.

Silloin vaikeni Thiess Thiessen ja katsoa tuijotti hevosiinsa. Jörn kiipesi hänen taaksensa perä-istuimelle ja asetti toiselle puolen viereensä kirjat ja toiselle puolen kaksi voipyttyä, jotka Wieten ojensi hänelle.

— On se vaan viheliäistä, — virkkoi Wieten, — ett'ei Klaus Uhl itse lähde poikaa viemään. Kyllä maar minä syyn tiedän.

Tiesi sen Jörnkin. Hänen mielestänsä oli tämä päivä ja koko hänen tilansa niin tukala, arveluttava ja painostava: isä, tuo kookas mies, hymy aina huulillaan, tietenkin karttelee häntä tänään. Myöhemmin, mieheksi tultuaan, hän ajatteli tästä karttamisesta toisin. Vielä neljänkymmenenkin vanhana hän, tätä hetkeä ja sen häpeätä muistellessaan, punastui isänsä puolesta.

Hiljaa ja pää painuksissa hän istui Thiessin takana. Trina Kühl, Fiete Kreyn mielitietty, seisoi kyökin ovella, molemmat suurpiiat tulivat ulos, naureskelivat Thiessille ja puhelivat keskenänsä, että kyllä Jörnin käy hyvin. Hiljainenhan hän oli, tuo Jörn, ja olennolleen niin kankea, mutta kaikki he kumminkin hänestä pitivät, ihmetellen samalla hänen lukuhaluansa, ja koko valo hän heidän mielestänsä olikin. Fiete Krey seisoi navetan ovella, heilutti hankoa ja huusi: "All right, Thiess!" Elsbe seisoi rattaiden vieressä, nauraen korkeata, tummanruskeata sylinderihattua Thiessin päässä, sanoen: "Kaikki on sinussa nurinpäistä, Thiess! Eihän tuollaista hattua pidetä muulloin kuin maahanpaniaisissa."

— Ja maavoudin kunniaksi, lapsi. Ja sen minä sanon, että tämä minun hattuni se on kaikkien peijaishattujen juurikuva, mitä milloinkaan on ollut aittain ja kaappien kätkössä Elbestä ruveten hamaan Königsau'iin asti. Mikä hatussa liereätä, se on mulla ihan ymmyrkäistä, ja mikä hatussa kulmikasta, se käy mulla ihan suorissa kulmissa. Pää on mulla hiukan pitkullainen, siksi minä pidän tätä gumminauhaa leuan alla.

— Niin vai? — sanoi Elsbe. — Lakkaa jo, muuten siitä tulee ihan päätön juttu.

— Niinpä niinkin, — virkkoi Wieten. — Lähtekää matkaan vaan, muutoin ei tässä tarinat lopu, ja meill' on kiiru työhön… Onneksi olkoon, Jörn! Minusta tuntuu kuin olis tämä päivä sinulle onnen päivä, vaikka… en minä oikein tiedä… on tässä vähän jotain omituista.

Matkamiesten käännyttyä Ringelshörnin juurella ylös pehmoiselle hiekkatielle, tuli Lisbet Junker juoksujalassa rinnettä viistoon alas ja viittasi heille.

— Thiess, pidä kiinni! Thiess, pysäy jo!

— Mitäs sinulla on asiaa, prinsessa?

— Mull' on jotain Jörnille, — vastasi tyttö. — Ei se sinuun kuulu. — Hän hyppäsi sirosti astimelle ja pisti murheellisen Jörnin kouraan suuren, kauniin omenan. "Se on viimeinen omena koko talossa", sanoi hän, "ja se annetaan aina minulle. Mutta nyt sen saat sinä." Hän hyppäsi jälleen maahan ja astui nummelle tien oheen. Hämillään ja veitikkamaisesti hän kohotti kättänsä ja sanoi uhotellen: "Jahka sinusta nyt ensin maavouti tulee, no niin… Anna mennä, Thiess!"

Hiljaista juoksua he ajoivat syvässä hiekassa nummen poikki. Ei se mitään riemukulkua ollut. Edessä istui Thiess, katse kiinni hevosissa. Hänen pienissä, älykkäissä silmissään ja hänen pienillä, laihoilla kasvoillaan tuon korkean ja kankean peijaishatun alta välähteli ja myhähteli se viisaus, joka suruille sanoo: "Minä hiljalleni nauran teitä", ja iloille: "Minä hiljalleni itken teitä", se viisaus, joka sanoo: "Ihmiselämän perille ei pääse. Hyyristy, pikku lintu, äläkä pelkää; kaikki on suuren Jumalan käsissä." Ja takana istui Jörn kaikessa rehoittavassa nuoruutensa voimassa ja kaikessa rikkaudessaan, vasemmalla voipytyt, oikealla tieteet, vakavasti mietiskellen, ja tuntui hänestä kuin näin sitä kuljettaisiin kautta koko elämän tummanruskean peijaishatun takana hautaan saakka. Vanha kirkko alkoi ylenemistään yletä heidän silmissään, sitten ajettiin puusiltaa myöten Windbergerau'in ylitse, ja sitten tuli taloja pitkät jonot, toinen toisissaan kiinni, kaikilla vaaleanpunaiset tiilikatot, suippopäiset.

Se ravintola, jossa tavallisesti majaansa pitävät pikkutilain talonpojat, turpeita kaupunkiin tuodessaan, nuo talonpojat harmaissa ja sinisissä kotikutoisissaan, — se ravintola oli korjauksen alaisena, ja senvuoksi heidän täytyi ajaa alemmas kaupungille, ja niin he päätyivät sellaiseen ravintolaan, jossa pelkkiä varakkaita marskimaan talonpoikia tapaa käydä.

Matkamiehet viipyivät kaksi tuntia tuossa suuressa, avarassa vierastuvassa, ja tukalalta tuntui ja mieltä ahdisti kumpaisenkin. Jörn seisoi akkunan ääressä, katsellen ulos. Thiess käveli edes takaisin, härppäsi tilaamastansa lasista kuminaviinaa ja pani kahdesti piippuunsa tupakkarasiasta, joka vanhan tavan mukaan oli asetettu savipenkille kaikkien vieraitten käyttää ilmaiseksi. Sitten he läksivät astumaan pieniä, hiljaisia katuja myöten kymnaasia kohti.

Thiessillä, miehellä kainoluontoisella, oli sellainen tapa, ett'ei hän milloinkaan astunut taloon pääkäytävästä, vaan aina jostain sivuovesta, joka vei kyökkiin tai navetan puolelle. Niinpä hän nytkin kulki ujostelevassa kaaressa pääoven ohitse ja päätyi onnellisesti sivupuolella käytävään, joka vei vahtimestarin asuntoon kellarikerroksessa. Vahtimestari, ammatiltaan suutari, istui rummullansa, aamukahvi edessään, ja auringon säteet ne keikkuivat ja kimmelsivät kirkkaitten rautaisten työkalujen pinnalla ja vesikuulassa niitten yläpuolella, ja jok'ainoassa hiekkajyväsessä lattialla, johon vast'ikään oli ripoteltu puhdasta, valkoista hiekkaa. Miellyttävä raikas pie'n, nahan ja kahvin haju täytti tuvan ja ilahdutti Thiess Thiessenin alakuloista mieltä.

— Tässä minä tuon teille nahkapojan, — virkkoi hän ystävällisesti. — Laskumestari Peters siellä Wentorffissa on valmistanut häntä. Engelskaa hän ymmärtää. Ja mitä sitten muuta tarpeen on, niinkuin ne muut vieraskieliset sanat ja koko se kirjoitusmeininki, niin ne hän oppii täällä. Poika tähtää näet maavoudiksi.

Suutari katsahti silmälasiensa ylitse ja sanoi: "Minä vien pojan heti ylös; ne on alkaneet siellä jo."

— No niin Jörn! Pidä puolias. Silavakukko on yks hyvä asia, sen mahdat tietää, ja sitten nätti kesäpuku ja talvipuku, kestävästä kankaasta, ja kelpo talo, johon päänsä pistää. Kaikki se on yks hyvä asia. Ja kun sinusta maavouti tulee, niin sellaista ei pidä sinulta milloinkaan puuttuman.

Toiset kaksi läksivät pois. Thiess istahti auringonpaisteesen, asetti hattunsa varovasti polvilleen ja toivoi hupaista pakinoimista. Suutari tuli takaisin, pani kahvikuppinsa syrjään ja ryhtyi työhönsä.

— Sanokaas, mestari, mitenkä kauan se kestää tuommoinen koulunkäynti päästä päähän, ennenkuin kaikki on selvillä.

— Jaa… aina sitä myöten, alapäästäkö se poika aloittaa vai harppaiseeko muutaman luokan yli.

— Kyllä maar, — arveli Thiess — kyllä hän muutaman yli heilahtaa, sillä ensinnäkin on hän jo kaksi vuotta saanut opetusta Petersiltä, ja siksi toiseksi hän on Klaus Uhlin poika.

— Klaus Uhlin, Wentorffistako?

— Saman justiin. Ja kyllähän ne opettajat tietävät, että jos niinkuin pari lasia totia ja moniahta siankinkku, niin se on hänelle justiinsa niinkuin ei mitään. Ja — näin ohimennen meinaten — niinkuin nyt kuormallinen hyviä, mustia polttoturpeita, niin minullekin se on ykskaikki. Min' olen Thiess Thiessen. Enimmäkseen ne vaan sanovat, että: "Thiess nummella numero kahdeksan." Mitäs arveletta?

— Jaa, katsokaas, Thiessen, se nyt on sitä viisiä: Oltiin tässä äskettäin orpanain luona, äitini veljen nuorimman pojan luona… Äiti on nähkääs niitä Ehnerwölseneja Wentorffista, niitä Süderdannin kreijiläisiä, jos tiedätte.

— Tiedän, tiedän, — vakuutteli Thiess, sen vanhan Hinrick Kreyn tyttäriä. Ukon toinen muija oli umpikuuro eikä kuullut muuta kuin mitä halusi kuulla.

— No justiin. Se orpana oli ennen suutari, nyt hän on ajuri. Ristiäisissä siellä oli suutaria, ja arvatkaas, kuinka monta heistä oli sellaista, joka oli lestistään luopunut?

— No?

Kaikki neljä. Nahkaa eivät enää kalkutelleet, muissa hommailivat ammateissa, ja hyvin vaan siltä kävi… Ja sama se on laita kymnaasissakin: viidestä kynnyksen yli astuneesta korkeintaan yksi perälle pääsee.

— Jörn Uhl pääsee! — sanoi Thiess. — Hänellä on aamusta iltaan nenä kirjassa kiinni, eikä se poika kuule eikä näe mitään muuta. Päässä yks ainoa ajatus vaan: maavouti.

Silloin ilmestyi Jörn Uhl ovelle, pitkällaiset, kapeat kasvot kalpeahkoina ja vaalea tukka pystyssä, niinkuin olisi jok'ikisen hivuskarvan tehnyt mieli udella, mitähän muka Thiess sanoo.

— Minusta on yks kaikki, Thiess oli ylempänä tai alempana! Mutta lukea minä aion.

Thiess piteli hattua käsissään, ikäänkuin vuotellen että joku viskaisi siihen vaskirahan.

— Vai et sinä heistä enää yhtään kostukaan? — huusi hän. —

Suoraako päätä maavoudiksi?

Jörn puisti päätään, niin että aurinko välähti tukassa.

— Kaikki kävi hullusti päin. Latinaahan ne siellä vaatii… Mitenkäs vanhoja ne pojat on siellä alaluokalla?

— Peränpitäjäks' sinä pääset, — vastasi suutari.

— Sepä se, Thiess! Alimmalla luokalla pisin kaikista! Ja semmoista se nyt on. Joka päivä kävi kaupungissa, mutta eipäs vaan ottanut selvää, latinatako vaaditaan vain englanninkieltä… Mutta maavouti minusta sittenkin tulee. Minä sanoin heille tuolla, että pääsiäisen perästä minä tulen takaisin.

— Poika, poika! Mitäs nyt sanoo Lisbet ja Fiete Krey?

— Sanokaat mitä hyvänsä; yks kaikki! Pääsiäisestä päästyä minä tulen takaisin, kun koulu alkaa. Alapäästä minä aloitan ja istun kilttien joukossa. Lähde pois!

Thiess nousi verkalleen ja puisteli päätään.

— Poika, poika! puheli hän. — Pitipäs vaan olla kova lykky! Elsbe se sanoo taas, että että kaikki menee nurin, mihin minä vaan ryhdyn, ja isot veikot ne räjähtävät nauramaan, niin että suu on revetä. Mutta minkäs sille tekee? Eihän engelskasta kuka latinaa laita. Lähtään pois, Jörn!

He läksivät ja palasivat ravintolaan. Viinalasi seisoi vielä puolillaan savipenkillä. Thiess joi sen loppuun, pisti kolmatta kertaa puppuun talon tupakasta, pani sitten ison hattunsa hyvin huolellisesti päähän ja kysyi isännältä, mitä ollaan velkaa. Mutta isäntä, jota tuo niukka tilaus ja runsas tupakan menekki huvitti sekä harmitti, virkkoi: "Johan sinä poltit velkas kuitiksi", eikä ottanut mitään.

Ja niin he läksivät ajamaan nummea pitkin kotia kohti, rahain puolesta ainakin yhtä täysinä kuin tullessakin. Mutta nyt he istuivat rinnatusten. Ei siinä montakaan sanaa vaihdettu. Jörn se vaan virkkoi moniaan kerran:

— Yks kaikki! Päähän minä sen asian ajan sittenkin.

Matkamiesten käännyttyä leppäkujalta pihaan, tuli Elsbe kyökin ovesta, itkussa silmin, ja nyyhkyttäen niin hartaasti, että hartijat hytkähtelivät.

Thiess Thiessenin tuli paha olla joka kerta kuin hänen piti nähdä muitten onnettomuutta. Hän avasi silmät selkoseljälleen ja kädet ne lepattivat ja jalat letkuivat. Kaikkein vaikeinta oli hänestä nähdä Elsben itkevän.

— Sanohan nyt, typykkä, sano. Mikä sua vaivaa? Onkos sulle kuka mitä tehnyt?

Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan; niin kovin häntä hytkytti.

Wieten tuli silloin nurkan takaa rattaiden luo ja sanoi:

— Aatelkaas! Uhl pistäytyy sattumaisin talliin äsken, ja siellä istuvat Elsbe ja Fiete Krey käsikynkässä rehulaatikolla, ja Uhl kuulee, kuinka tuo retvana hänelle puhua jaarittelee, että hän muka ottaa hänet muijakseen ja että hänestä tulee sitten isäntä Uhlin kartanoon. Mutta pojan paraillaan jaaritellessa, sieppas Uhl häntä niskasta, antaa hänelle selkään ja viskas tallista pihalle. Tuolla hän nyt on renkituvassa kampsujansa keräilemässä, ja tyttö ulvoo.

Jörn istui vielä vankkureissa ja tuijotti suu auki Wieteniin.

— Joutuuko Fiete nyt talosta pois?

— Tietysti! — vastasi Wieten, — ja heti paikalla! Mokomakin kelvoton poika nulikka! Mistä kummalta hän semmoisia oikkuja lienee päähänsä saanutkaan!

Samassa astui Fiete Krey tallin ovesta kirkkovaatteissaan, kirjava mytty kainalossa.

— Mistäkö lie saanutkaan! Sinulta ne on saatu! — Fiete ulisi kovasti. Ei ollut hänessä miehekkyyttä merkkiäkään, — Nyt minulla on matka kauas Hampuriin asti. Ja näin sitä täytyy mennä, hyvineni, päivineni. Enkä edes tiedä, missä se onkaan. Sinähän se aina kerroit Onnellisesta Hannusta ja kultalippaista ja harjantekijästä, "josta tuli kuningas."

Thiess oli astunut rattailta: "No, tule alas nyt Jörn, mitä sinä viivyttelet! Ja sinä, Elsbe. Tyynnyhän nyt, tyttöseni."

Mutta Elsbe riuhtasi itsensä irti vaan ja juoksi tielle Fiete Kreyn tykö, otti häntä käsivarresta ja kirkasi: "Hän ei saa lähteä, hän ei saa! Minä pidän hänestä niin, minä pidän hänestä niin!"