Читать книгу Jörn Uhl: Romaani - Frenssen Gustav - Страница 3

Sisällysluettelo

Tässä kirjassa käymme puhumaan vaivannäöstä ja työstä. Emme sellaisesta vaivannäöstä, jonka oluenpanija Jan Tortsen päällensä otti, hän, joka oli luvannut laittaa vierailleen aivan erinomaisen hyvää Eiderin kalaa, mutta ei voinutkaan sanaansa pitää ja pani tuon asian niin pahaksensa, että ihan Sleswigiin muutti. Emmekä sellaisestakaan vaivannäöstä, jonka muuan rikas nuori talonpoika päällensä otti: typerä hän kyllä oli, mutta osasi sittenkin neljässä viikossa menettää kaikki isän rahat, nakellen kolikoita päivät umpeen lammen yli.

Mutta sellaisesta vaivannäöstä tässä puhe tulee, jota Weisshaarin emäntä tarkoitti, puhellessaan kahdeksasta lapsestansa. Kolme niistä lepäsi hautausmaalla, yksi syvällä Pohjanmeressä, ja muut neljä asuivat Amerikassa, ja näiltä hän ei ollut kahteen vuoteen saanut kirjettä. Ja sellaisesta työstä tässä puhe tulee, jota Geert Doose valitti, kun ei vielä kolmantenakaan päivänä Gravelotten tappelun jälkeen voinut kuolla, vaikka oli miehellä hirmuinen haava seljässä.

Mutta vaikka aikomus on käydä kertomaan tässä kirjassa niin surullisista ja haikeista asioista — kuten monikin sanoo, — niin ryhdymme siihen kumminkin ilomielin, jospa hammastakin purren ja kasvot ankarina. Toivomme näet joka kohdassa ja kolkassa saattavamme näyttää, että mikäli siinä itsekukin on vaivaa päällensä ottanut, sikäli se on ollut vaivannäön veroistakin.

* * * * *

Wieten Penn, Uhlin kartanon suurpiika, oli sanonut, että vielä tänne tänä talvena keräytyy paljo ihmisiä. "Mutta se siinä merkillistä on", sanoi hän, "että niin ne tulevat kuin mihin suureen juhlaan ja lähtevät kuin suurista maahanpanijaisista." Niin sanoi Wieten Penn. Hän ajatteli niin syvään, se tyttö, ja siksipä ihmiset sanoivat häntä Älypääksi Wieteniksi.

Klaus Uhl, suuren marskikartanon isäntä, seisoi talonsa ovella paitahihasillaan, kasvot loistavina ja suopeina, ja katseli marskeille, vieraitaan vuotellen. Hyvillään hän tuossa myhähteli, aatellessaan, kuinka hauskaa siitä taas tulee, kuinka sitä taas kortteja lyödä läiskytellään ja juodaan naukataan ja väliin aina semmoinen mehevä kompasana viskataan.

Emäntä, kalpea ja varttansa vähäinen, oli istahtanut tuolille valkoisen kaakeliuunin ääreen, ja loi silmäyksen noitten juhlaksi koristettujen upeitten tupain yli. Hän odotteli viidennen lapsensa syntymistä ja oli väsynyt paljosta jalkeilla-olosta.

Kolme vanhinta lasta, pitkiä poikia ja jo rippikoulun kynnyksellä kukin, seisoivat kankeina ja pitkäkoipisina yhden korttipöydän ääressä. Siinä he seisoivat, kolme kapeata, vaaleatukkaista päätä, kasvoilla käskevä ilme. He olivat ottaneet pöydältä korttipakan käsiinsä ja kiistelivät nyt kovalla äänellä, usein karkeitakin sanoja käyttäen, siitä, miten pelata pitää, ja nykäisivät korttipakan nuorimman, Hannu veljen, käsistä ja sanoivat häntä tuhmaksi Jussiksi.

Ovi aukeni, ja pieni kolmivuotias Jürgen juoksi äitinsä luo: "Äiti, ne tulee jo! Minä näin rattaita."

— Äiti, — sanoi Hannu, joka äsken kärsimänsä vääryyden tahtoi jollekulle kostaa, — ei tuo Jörn ole ensinkään samanlainen kuin me muut. Hän on aivan sinun näköisesi, kasvot niin kapeat ja silmätkin niin kuopallaan kuin sinulla.

— Minulle hän on korea kyllä, — virkkoi äiti ja pyyhkäisi kädellään pojan karkeata, vaaleaa tukkaa.

Poikanen pani kätensä äidin syliin ja sanoi:

— Äiti, kuule! Heikki sanoo, että minä saan kohta pienen veikon tai siskon. Sisko ois parempi. Milloinka se tulee? Ja kun se tulee, niin sanothan sitten minulle heti?

Kaksi isoa veikkoa löivät kortteja edelleen, nykivät toisiansa ja nauraa hihittivät.

— Äiti, kuule! — puhui Hannu. — Renki ties kertoa, että hevoset oli viime yönä olleet hirmuisen rauhattomia. Hän ei malttanut enää, vaan läksi katsomaan. Kun hän talliin tuli, niin oli kaikki hevoset seisseet pää pystyssä, ja tallin perältä oli kuulunut kilinää ja kalinaa, niinkuin kuka kahletta olisi perässään vetänyt. Älypää Wieten, tuhma tyttö, oli tietysti sanonut: "Kyllä tämä jotain tietää." Mutta mitäpäs se semmoinen tietäis?

— Tietää se! — sanoi Heikki nauraen. — Saat nähdä, mitä se tietää.

Tallissa on kohta yhtä hevosta enemmän, ja kauranjyvät hoikkenee.

Sitä se tietää, ymmärrätkö?

He vilkaisivat äitiinsä ja menivät ulos, toisiansa nykien ja nauruansa pidätellen.

Nyt oli äiti kahden kesken pienen poikansa kanssa. Pikku Jürgen oli hiljakseen asettunut äitinsä viereen.

— Ei ole hyvä, — virkkoi äiti hiljaa, — että vielä näin myöhään, kun muut ovat jo noin suuria ja ymmärtäväisiä. Kovaluontoisia he ovat kuin isäkin ja yhtä kovia käyttävät sanojakin. Tuota pientä olentoa he eivät suvaitse, vaikk'ei sitä vielä ole olemassakaan. Hän katsahti ympärilleen: tuossa pöydät ja korkeat kasat lautasia ja kirkkaita laseja ja tuolla nuo komeat huoneet, puoleksi maalaisessa, puoleksi kaupunkilaisessa asussa. Hän tunsi, niinkuin monasti ennenkin, ett'ei hänestä oikein ole tähän upeuteen, tähän suureen taloon, jossa on niin paljo hälyä ja pauhinaa. Ja silloin hänen sielunsa pyrähti ja lensi pienen, kuivan nummen yli vanhaan taloon tuolla rämeikössä. Siellä hänen synnyinseutunsa.

Neljä heitä oli ollut siellä, pitkän olkikaton alla, rämeikön ja metsän välillä: isä, äiti, Thiess veli ja hän. Isä ja äiti olivat olleet niin lystikästä väkeä, ja iloista ilvettä he olivat pitäneet keskenänsä päiväinsä loppuun asti. Kun isä perjantaisin palasi laihalla hevosellaan kaupungista toripäiviltä, silloin hän jo hyvän matkan päässä nousi rattailleen, ja uhkasi ruoskanvarrella: "Olehan tänään toki järkevä!" Väliin hän huusi: "Tuvassa eikä täällä ulkona!" Mutta eipäs äiti ollutkaan järkevä, vaikka oli silloin jo viidennelläkymmenellä. Tuskin oli isä astunut rattailta maahan, niin ihan siellä ulkona, niin että ojankaivajakin sen näki, äiti juoksi isän kaulaan ja suuteli häntä. Ja silloin nauroi isä, mies laiha ja lyhyt, kasvot kalpeat ja hienot, naismaiset. Ei ollut pahaa sanaa vielä koskaan heidän välillänsä vaihdettu. Aina he olivat olleet ystävällisiä toisilleen ja iloisia kuin pääskyspari keväällä. Nyt he ovat haudassa kumpikin. Ja Thiess veli se asuu aulankometsän toisella puolen yksinänsä, vanhana poikana, ja samanlaiset on hänellä pienet kasvot kuin isälläkin, ja yhtä suopea ja leikillinenkin hän on. Mutta hän, Uhlin emäntä, oli jo aivan nuorena tyttönä siirtynyt alas lihaville marskimaille; hänestä oli tullut Klaus Uhlin vaimo.

Ja nyt oli tallissa kuulunut kahleitten kilinää.

— Kyllähän ne kolme puolensa pitävät. He ovat jo eronneet minusta, niinkuin varsat emästänsä eroavat, eivätkä häntä enää tunne. — Mutta pikku Jürgen ja se, jota hän odotti… — Wietenin täytyy pysyä pienten lasten luona.

Rattaita tuli: kolmet, neljät perätysten. Pienet tanskalaiset hevoset nostivat päitään ylös ja painoivat alas. Ja joka kerta kuin ne nostivat, silloin puski höyryä ilmaan, ja joka kerta kuin alas painoivat, silloin päitsien hopeiset helat välkähtetelivät kirkkaassa ilmassa. Vieraat olivat Uhlin sukulaisia, jotka joka vuosi tähän aikaan tulivat kantataloon, viettämään Uhlien yhteentuloa, Uhlien juhlaa.

He lähenivät, ja Klaus Uhl oli juuri astumaisillaan naurahdellen tupansa ovelta ulos pihalle, kun sinne samalla ajoivat kylästä päin vanhan-aikuiset jyskivät vankkurit.

— Kas lankomiestä, — sanoi Uhl.

Thiess Thiessen pysäytti hevosensa ja naurahti.

— Eihän näistä vanhoista ajoneuvoista ole noitten rinnalle, joita tuolta tulee, — virkkoi hän; — eikä ole minustakaan heidän seuraansa. Pian minä taas lähdenkin. Ostin tuolta kylästä pari vasikkaa ja poikkesin katsomaan sisarta ja pikku Jürgeniä.

Pikku mies hypätä keikahti korkeilta vankkureiltaan maahan, talutti valjakkonsa varotellen liiteriin ja meni sitten sisarensa luokse. Tämä istui pienen Jürgenin kanssa perätuvassa ja oli hyvillään veljensä tulosta.

— Käy tänne istumaan! — virkkoi hän. — Täällä me ollaan turvassa, niin, niin, turvassa vainenkin uhkeilta Uhleilta! — Emäntä naurahti. — Käyhän tänne pöydän ääreen. Mitenkäs siellä nyt ne lehmät? Onkos iso Musta jo ollut valjaissa? Mutta sano nyt jotain! Kerro, niinkuin olisit koko Aulangon tuonut tulessasi.

Veli vastasi ja teki kaikesta selvää. Se oli hilpeätä haastelua kotilieden ääressä, sill'aikaa kuin etuhuoneista kuului lasien kilinää ja puhetta ja kiireistä astuntaa.

— Jahkas minä, — virkkoi veli sitten, — jahkas minä pistäyn tästä pilkistämässä, miten ne siellä kyökissä hääräävät, ja miten on tallissa laita. Wieten saa panna minulle hiukan syötävää kyökkipöydälle, ja sitten käväistään rengin kanssa katsomassa vasikoita ja varsoja. Minä otan Jörnin mukaani. Pysy sinä täällä.

Hän otti poikaa kädestä ja läksi ulos. Kyökin ovessa törmäsi muuan pieni, tanakka poika hänen polviansa vasten.

— Tää on Kreijin miehiä, tää — sanoi Thiess; — näkeehän sen: suurpää semmoinen ja punatukka.

— Se on Fiete Krey, — selitti Jürgen. — Me leikitään yhdessä.

— Tulkoon sitten meidän kanssa syömäänkin, — virkkoi Thiess, käyden istumaan kyökkipöydän ääreen. Hänelle tuotiin lautasellinen lihaa. Thiess sijoitti sen polvilleen. Pojat istuivat hänen vieressänsä.

— Onkos tää sinun poikas, Trina Krey? — kysyi Thiess.

Päiväläisnainen kääntyi kasvot hehkuvina takan äärestä hänen puoleensa. — Minun on, — puheli hän. Tää on viides. Kuushan minulla niitä on.

— Johan sitä on joukkoa siinäkin, Trina; on maar työmiehelle, joka talvisin luutia laittelee ja harjoja tekee.

— Ka, — sanoi vaimo, — ainahan sitä kartanosta jotain minullekin liikenee.

— Niinkö, ettes tyhjin käsin kynnykseltä käänny?

— Niinpä niinkin.

— Kukas se hommaa?

— Siskosi hommaa, Thiess Thiessen.

— No sitä minäkin, sitähän minä justiin.

— Jörn! — huusi Fiete Krey lujaa, — näitkös sinä, millaisen rasvamöhkäleen äiti tuossa veti pytystä? Ihan pään kokoinen semmoinen!

— Trina! Poika tavoittelee suuria. Se on sitä kreijiläistä juurta.

Ei se poika kotikaton olkien alla pysy.

— Palvelukseen pojan mennä täytyy, — puhui äiti. — Renki siitä tulee, niinkuin isästäkin, ja talveksi harjan tekijä.

— Ei tiedä, — virkkoi Wieten.

— Aha! Tuossahan se on Wietenkin! — sanoi Thiess Thiessen. — Älä väärään iske, Wieten! Ennusta sinä pojalle hyvää, tyttö! Sill' on kirkkaat silmät pyöreässä päässä ja mielikuvitusta kyllä.

Wieten Penn oli ylipäänsä harvapuheinen ja umpinainen, mutta koska Aulangon isäntä aina vakavalla uteliaisuudella kuunteli kaikenlaisia asioita, niin puheli tyttö kernaastikin.

— Saa sitä ihminen täällä yhtäkin kokea, — haasteli Wieten miettiväisenä, — niinkuin ennen vanhaan sekin työmiehen poika, niitä Wentorffin Kreijiläisiä. Oli näet kerran lähtenyt kotitalostaan ja joutunut hiisien luokse, joita asuu siellä nummikuusien alla. Siellä ne hiidet oli mättäneet hänelle taskut täyteen kultaa ja saattaneet maan päälle jälleen, ja niin hän sitten oli palannut Wentorffiin. Hän luuli lähteneensä sieltä niinkuin eilen. Mutta ne sanoivat, että jo siitä on neljäkymmentä ajastaikaa. Ja täytyihän hänen uskoa, sillä peiliin kun katsahti, niin pää oli harmaissa jo. Ja pian se senjälkeen kuolikin. Teodor Storm, hän, joka oli tietävinään kaikki paremmin kuin minä, sanoi siihen aikaan minulle, että kertomus on vain vertausta siitä, kuinka ihminen joutuu muille maille ja saa suruja kestää ja rahahuolissa hommata, ja kun sitten viimein rauhaan pääsee ja tolkuilleen tulee, niin silloin elämäkin viimeisiään veisaa. Mutta sitä min'en usko. Se oli oikein kertomus, tositapaus semmoinen.

— Jörn! — huusi Fiete Krey. — Jo taas sellainen rasvakimpale! Kuules Jörn! Kuningas… kuningas syö koko pitkoisen päivän sulaa rasvaa.

— Ole vait nyt, poika! — virkkoi Thiess Thiessen. — Sanopas sinäkin jotain, Jörn.

— Enhän minä muuta osaa kuin tämän vaan;

Haikara, älä koipias visko,

Vaan tuo mulle pikku sisko!

Haikara, elles ole heikko,

Niin tuo mulle pikku veikko!

— Niin, mutta tuo meidän pitää laulaa yhdessä, — sanoi Thiess, ja yhdessä he sen lauloivatkin, lyöden kantapäillään tahtia pöydänjalkoihin. Siinä he eivät huomanneetkaan, kuinka Wieten äkkiä kuulahti jotain ja meni ulos, ja kuinka pienpiika lähetettiin asialle. Vasta sitten kuin Wieten Penn oli astunut Trina Kreyn luokse, joka ahkerasti hääräili takan ääressä, ja Trina Krey, vaimoväen tapaan, oli lyönyt nyrkkinsä yhteen rinnan kohdalla, vasta silloin Thiess Thiessen hätkähti.

— Mitäs te siellä? — kysäisi hän. — Mitäst' on?

— Haikara seisoo jo savupiipun reunalla.

— Ettäkö? — huudahti Thiess, katsoen Wieteniin, silmät pyöreinä päässä. — Ettäkö haikara jo? — Yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti pöydän äärestä, sysäsi pihanpuolisen oven auki ja riensi talliin.

Parin minutin perästä hän palasi, yllään vanha, ohut, keltaisen ruskea matkamekko ja päässä ketunnahkainen reuhka suurine korvalappuineen syvässä otsalla.

— Olkaa te siskolle apuna, te kumpikin, — virkkoi hän kiireesti. — Kuulettekos? Auttakaa häntä kunnollisesti. Taaleri sinne tai taaleri tänne, siitä minä viis, vaikk'onkin nyt tarve ja vasikat huonossa hinnassa.

— Etkös jää vuottamaan, Thiess, miten käy?

— En maar, en maar… Sano terveisiä! Mull'on hevoset jo valjaissa, eihän… eihän minusta mitä sellaiseen. Onnea vaan! Onnea vaan ja lykkyä!

Hän puisteli päätään — ketä lienee päivitellytkään, itseänsäkö vai siskoansa vaiko koko maailmaa — ja läksi kiiruimman kaupassa tiehensä. He kuulivat hänen astua kolisevan suurissa, raskaissa saappaissa poikki pimeän välikön ja väliin kompastelevan.

* * * * *

Vieraat olivat syöneet ja juoneet ja istuivat nyt korttipöydissä. Suuria ja somia kasvoja, joukossa ylpeitä ja kauniitakin. Talon kolme isoa poikaa seisoivat pelaajain takana ja katsoivat kortteihin. Hyväntahtoisesti heiltä kysyttiin välisti neuvoa. He nyökäyttivät ymmärtäväisesti päätään, nauroivat muitten mukana ja kaatoivat punssia laseihin.

Jo alkoi puhe käydä kovaääniseksi; jo kerrottiin korttipöydissä kaskuja; jo ruvettiin pelaamaan kevytmielisesti. Uhkeita hopearaha-kasoja siirreltiin kesken naurua ja sättimistä pöytäin laidasta toiseen.

Muutamat pysyivät tyyneinä ja selväpäisinä. Ne olivat varsinaisia pelipukareita, jotka tahtoivat saada moniaan kolikon mukaansakin. Ne istuivat hajallaan toisistansa, eri pöydissä, he kun eivät toisiltansa olisi mitään voittaneet. Heidän joukossaan oli kaksi tyyniluontoista, älykästä pelaria, ja näillä on tänäkin päivänä upeat hovitilat lehmusten suojassa Marnin marskilla. Toiset kaksi olivat kavalia ja kehnoja miehiä; he kurkistelivat kevytmielisten lehtiin ja pettivät heitä. Toinen heistä joutui sittemmin maineen mantuineen hampurilaisten asiamiesten käsiin, sellaisten, jotka olivat vielä kavalampia ja kehnompia kuin hän. Toinen, nykyjään jo kahdeksissa kymmenissä ja puolisokeana, pelaa poikansa rengin kanssa tallissa kymmenen pennin kuutta-lehteä ja joutuu surkeasti tappiolle.

Kevytmieliset tiesivät kyllä pelaavansa petturien kanssa, mutta he olivat liian mahtavaa, hyväntahtoista ja kevytmielistä väkeä. Joku heistä tosin, rahaa menetettyänsä, virkkoi: "Kuules sinä! Sull'on silmät joka puolella!" Mutta sitten naurettiin taas ja pelattiin paukuteltiin edelleen.

Puhujiksi heistä ei ollut. Puhumisen he jättivät pastorin ja opettajan huoleksi. Klaus Uhl yksin, hän, joka poikavuosinaan oli käynyt latinakoulua, tapasi joskus pitää puhetta. Hän nousi seisomaan ja lausui muutaman sanan tunnettuun leikilliseen tapaansa. Ensinkin hän pyysi anteeksi, ett'ei emäntä ole tullut näkyviin, vaan on jo yöpuulla, Älkööthän vieraat siitä olko millänsäkään, vaan pitäkööt huolta, että kukin vie kourallisen taalereita mukanaan.

Toiset nauroivat: — Eihän siitä mitä tule. —

— Minulle tässä vallankin olisi voitot tarpeen. Tässähän te popsitte minun paistiani ja juotte minun viiniäni, ja hyvin teiltä nyt, niinkuin ainakin, syönti sujuu ja juonti joutuu. Tiedättehän, että meillä vuotetaan viidettä perillistä.

Silloin heittäytyivät uhkeat, raskaat vartalot tuolinselkämyksiä vasten, ja kilvan siinä huudettiin ja nauraa hohoteltiin: "Onhan sulla maata piisalle asti! Ja taalereita kaapissa kanssa! Ja vehnä kasvaa, että kahisee… Pane sinä pojat kouluun. Jörn poika justiin… Laita sinä Jörnistäs maavouti."

Klaus Uhl nauroi ja kilisti vieraittensa kanssa, August, vanhin poika, pää punssista pyörällä, nauraa myhähteli typerästi.

Silloin Heikki, toinen poika, höyryissä hänkin, läksi huoneesta ja palasi kohta, sylissään pikku Jörn, jonka hän oli käynyt noutamassa makuulta. Hän nosti nyt pojan korkealle ja sanoi: "Täss'on maavouti, tässä." Hän tahtoi hauskuuttaa vieraita ja ivata talon nuorinta poikaa.

Mutta vieraat nousivat meluten ylös, nauroivat ja huudahtivat:

"Siin'on pulska miehen alku."

Unestaan temmattu lapsi hieroi pieniä kasvojansa ja katseli kummastellen ympärilleen. Lyhyeksi leikattu karkea tukka, pellavankeltainen, törrötti otsalla niin pystyssä, että päälakikin näkyi.

— Tuosta pojasta meille vielä maavouti kasvaa! — huusivat vieraat.

— Eläköön maavouti!

Hannu, kolmas poika, tuli porstuvasta sisään, tukka pörrössä ja silmät unen sikkarassa, astui takaapäin isänsä luokse ja sanoi: "Tulisit äidin luo."

Uhl ei siitä välittänyt, ja poika mennä laahusti välinpitämättömästi takaisin.

— Vieraat ovat oikeassa, — puhui Klaus Uhl naurusuin ja vilkaisi viisailla silmillään pöytiin. — Pojilleni minä voin ostaa kartanon vaikka joka miehelle, jahka suuriksi kasvavat. Mutta minäpä olen jo siihen sivistykseenkin ennättänyt kurkistaa ja latinatakin lätkäistä, ja siksipä minä ymmärrän, että "tieto on voimaa." Ja siksipä suurkiitos vaan onnentoivotuksista. Ja mitä minuun tulee, niin pikku Jörnin pitää oleman talonpojan lapsista ensimmäinen, joka muuttaa maavoudin taloon. Tottahan me, talonpoikainen rahvas, saamme toivoa ja vaatia, että meitä meikäläinen hallitsee. Ja jos meidän passaa tätä vaatia, niin en minä ymmärrä, mistä muusta suvusta se maaneuvos otettaisiin, ellei juuri Uhleista.

Ovi aukeni jälleen. Hannu tuli taas näkyviin, pysähtyi oven suuhun ja sanoi kovalla äänellä, joka kuului kesken rähinänkin: "Isä! Äiti kutsuu sinua luokseen."

— Ole tuossa vähemmällä, poika!… Tulen, kun joudan! Hänen nuoruutensa pitää oleman siloinen kuin silkki, ja rahaa ei pidä häneltä milloinkaan puuttuman. Viisas ja salskea mies hänestä tulee, eihän se muutoin minun poikani olisikaan. Köykäiseltä kannalta hän elämänsä ottaa, niinkuin minäkin, eikä pidä hänen huolia tunteman. Kas niin, nyt juomme maavoudin maljan. Eläköön Jörn Uhl!

— Eläköön maavouti!

— Isä! Se muori, jok'on äidin luona, se sanoo, että pitäis pitää rattaat varalla.

Syntyi häly.

— Ettäkö valjaisin! Äläst'!

— Eikös siell' ole laita hyvin'?

— Heitetään pelit valtaan sitten. Käyhän kellokin jo kahdettatoista.

— Lähtään pois! Minä lähden ainakin.

— Minä kans.

— Älkäähän nyt! — virkkoi Klaus Uhl. — Akkaväki hätäilee.

— Ei maar.

— Ei maar. Kyllä nyt lähdetään.

Vieraat läksivät ulos. Mennessään vielä jotkut puhelivat pelistä, päivitellen, että se niin kesken oli loppunut.

— Minä pistäyn vielä ravintolaan.

— Minä ja. Tiedättekös mitä? Mennäänpäs tästä kapakkaan jalkaisin.

Hevoset tulkoot perässä.

— On minun vähän mieleni paha, — virkkoi Klaus Uhl, — kun en pääse mukaan.

— Jos sinä tulet mukaan, ei sieltä sitten ennen aamua kotia tulla.

— Tule pois! Onhan sulla väkeä talossa. Muuan vieraista astui hänen luokseen, löi hänelle kättä ja sanoi: — Älä tule. Pysy sinä emäntäsi luona.

Klaus Uhl meni sisähuoneisin vaimonsa luokse ja näki hänen voivan jotakuinkin hyvin. Sanoivat ne siellä niinkin, ettei tässä lääkäriä kenties tarvitakaan. Hän palasi jälleen välikköön, astui avonaiselle ulko-ovelle ja kuunteli siinä. Kaukaa kuului kautta hiljaisen yön, kuinka naapurit huhuilivat naapurejansa ja toiset vastaili, nauraa hohottaen. Vielä kerran hän astui välikön perälle ja palasi taas takaisin. Sitten hän sieppasi lakkinsa vaarnasta. Tuntui, kuin joku luja mies olisi ottanut häntä hartioista ja työntänyt ulos. Hän astui pihaan ja läksi muitten jälkeen. Päällystakkia hänellä ei ulkona milloinkaan ollut. Hänellä oli niin paljo elinvoimaa ja ruumiinlämpöä, ettei hän sellaista kaivannut.

Heti senjälkeen astuivat August ja Heikki väentupaan, täysi punssimalja mukanaan. Yleensä he olivat koko herroja puolestansa, eläen alituisessa riidassa talon palvelijain ja työväen kanssa. Mutta tällaisena päivänä he olivat jalomielisen tuttavallisia.

Isäntärenki, mies harmaissa jo, oli toimittanut viimeiset hevoset matkaan, ja astui tupaan. Raskaasti hän laskeutui istumaan ja joi pohjaan lasin, jonka pojat olivat panneet hänen eteensä. Renkipoika viilteli puukollaan viiruja pöytään ja koetti ottaa pois pieneltä Fiete Kreyltä vaskirahaa, minkä poika oli vierailta saanut. Fiete oli nukahtanut pää pöydällä ja piteli rahaa lujasti kourassaan. Väliin hän virkkoi unissansa: "heitä valtaan, Jörn!" ja veti kätensä takaisin.

Toinen piika tuli tupaan. Tuo tavallisesti niin iloinen tytön hailakka oli nyt hämillään. Suuri naisellinen hätä asui hänen silmissänsä. "Tirkko!" virkkoi hän isäntärengille, "onko siinä perää, että hevoset olivat teutuneet tallissa viime yönä?"

Tirkko nyökäytti päätään.

— Minkäs minä sille, Jaana! — puhui hän. — Kuulin sen omilla korvillani. Mitä sitten merkinnee, en tiedä.

— Wieten on ihan suunniltaan, — jatkoi Jaana. — Niin on kalpea kuin kuolema ja väittää vaan, että tänään vielä joku onnettomuus tapahtuu. Pois minä lähden. En aio enää olla talossa päivääkään, jos tässä alkaa vetää kieroon.

Hän tarttui pöydän reunaan ja hervahti istumaan. Tytöllä näet oikein polvet notkahtelivat.

— Älä lörpöttele! — sanoi Heikki. — Syökäämme ja juokaamme ja pitäkäämme lystiä; huomenna kuolemme. — Hän työnsi täyden lasin tytön eteen, kaatoi sen kumoon ja täytti uudelleen. — Tule lähemmäs, Jaana!

— Suurkiitosta vaan! — sanoi tyttö. — Tavallisestihan te ette minua tunne ensinkään. En välitä teistä enkä teidän punssistanne.

August kohotti raskasta päätään. "Ei ole väärtti nauraa. Täss'on isäntä, tässä."

— Et sin' ole isäntä etkä mikään, — vastasi Jaana Geerts. — Tuhma pässi koko mies.

— Tuhma pässi, niinkö?… Maltas, kyllä minä sinut…

— Mitä se Wieten sulle sanoi, Tirkko? Hän on muka nähnyt kynttilöitä. Onko siinä perää? — Tyttö katsoa tuijotti arastellen renkiin.

Tirkko mursi suuta harmissaan. Hän piti Wietenistä ja olisi mielellään mennyt naimisiin hänen kanssansa, mutta häntä loukkasi se ihmisten puhe, että Wieten muka osaa ennustaa onnettomuuksia.

— Mitä Wieten näki? — kysäisi Jaana toistamiseen. Häntä hirvitti nyt jo. Hän tiesi kammonsa kasvavan vieläkin suuremmaksi, mutta hän ei sittenkään malttanut olla sitä kuulematta.

— Oli se toisella viikolla, palatessaan tuossa yhdeksän maissa kylästä, nähnyt vierastuvassa kynttilöitä palamassa. Mutta ei ne kynttilät olleet pöydällä, niinkuin tavallista, kun siellä kortteja lyödään, vaan korkeammalla, niinkuin tapaa olla ruumis-arkun ympärillä. Ja punertava niistä oli lähtenyt valo. Eihän se Wieten ollut uskaltanut kurkistaa sisään, mutta omat sill' oli ajatukset siitä asiasta. No nyt sen kuulit.

— Joutavia loruja! — sanoi Heikki nyökkyvin päin.

Ovi aukeni äkkiä. Kirkaisten kavahti Jaana Geerts pystyyn. Semmoinen arka luonnostaan hän sitten oli kaiken ikänsä, vielä naimisissakin ollessaan. Ja kun lapset olivat jo suuria, ja hänellä alkoi olla vanhuuden vaivoja, kun selkää kolotteli, yhä hän vaan aina väitti, että siitä päivin niitä kivistyksiä on ollut, hamasta siitä hetkestä silloin yöllä, kun Trina Krey äkkiä oli ilmaantunut väentuvan oveen. "Niin se oli kuin mikä aave ikään", kertoi Jaana.

— Tirkko! hevoset valjaisin! Joutuun! Lähde lääkäriä noutamaan!

— Pois talosta! — huusi Heikki. — Pois poikinesi koko talosta! —

Ja Heikki sysäsi poikaa, niin että tämä heräsi.

— Ei vaimoa niin köyhää koko maassa, joka olisi niin hyljättynä kuin teidän äitinne.

Isäntärenki oli jo pyörähtänyt ulos, Jaana Geerts meni vavisten hänen jälkeensä.

Koko talo oli yhtenä hälynä. Kyökissä viritettiin takkavalkea uudelleen. Isossa välikössä vilkahteli lyhdyn valo kuin mikä suuri punainen lintu puoleen ja toiseen, ikäänkuin hädissään hurjasti hakien, mistä pääsisi ulos. Milloin se heittäysi navettapuolen puuseinää vastaan, milloin hevosiin, niin että ne hätkähtelivät, milloin tukevia orsia kohti. Vuoroin se taas hulmahteli ylös korkeitten olkikasain kupeita myöten. Navetoissa elukat levottomina kytkyeltänsä kalisuttelivat. Liiterin isot ovet lensivät auki, ja rattaat syöksivät ulos tuiskuiseen yöhön.

Sairas käänteli päätään puoleen ja toiseen, kuulahteli ja kyseli miestänsä.

— Vieraitten ihmisten pitää olla apuna hädässä. Jokohan ne lapset nukkuvat?… Tupaanko veivät pikku Jörnin? Vai maavouti hänestä tulee?… Tulkoon hänestä kunnon mies ja raitis mies… Yks kaikki sitten, oli maavouti tai työmies.

Hän oli kolme vanhinta poikaansa saanut lahjaksi mieheltään, tahdotonna: isäänpä ne tulivatkin. Sitten hän oli kymmenen ajastajan kuluessa yhä enemmän vieraantunut miehestään ja asettunut omalle kannalleen. Hän oli vähitellen laannut näkemästä elämää ja maailmaa kookkaan ja suuriäänisen miehensä silmillä. Verkalleen, varotellen, mutta yhä selvempänä oli hänessä kypsynyt se vakaumus, että hänen oma maailmansa ja maailmankatsantonsa oli paljoa kauniimpi, kirkkaampi ja puhtaampi kuin Klaun. Ne neljä henkeä, jotka kerran olivat asuneet tuolla hiljaisessa talossa aulangon takana, olivat olleet onnellista, siveätä, ymmärtäväistä väkeä. Nämä sen sijaan, täällä Uhlissa, kulkevat kaikki kieroon suuntaan.

Sitä hän ei enää pystynyt estämään. Hän oli päästänyt miehensä kasvamaan liian lujaksi rinnallansa. Hän ei enää voinut omia kolmea lastansakaan muuttaa toisellaisiksi. Mutta oikeuksiinsa hän vielä pääsi kuin pääsikin. Hänelle syntyi vielä kerran lapsi, pieni, hento poika, ja hiljakseen ja ylpeänä ja onnellisena äiti oli myhähtänyt, kun mies, lapsen nähtyänsä, pakostakin oli sanonut: "Tuo on toisenlainen kuin ne entiset: tuo tulee sinuun; Thiessenejä se on."

Ja hän, mikä tänään päivänvalon näkee, oli oleva Thiessenejä hänkin, sen tiesi äiti.

Ja työlästä aina on Thiesseniläisen matka maailman halki. Ne ovat semmoista merkillisen miettiväistä väkeä.

— Kolme suurempaa käyttävät kyynärpäitään; kyllä he tiensä maailmassa löytävät, mutta pienempiä minun käy sääli, jos nyt pitää kuolla. — Hädissään hän koetti panna kätensä ristiin ja rukoili, ett'ei Jumala ottaisi häntä pois, rukoili niin palavasti, että suuria hikipisaroita helmeili hänen otsallaan.

— Käskekää Wieten tänne, — lausui hän sitten. Tyttö tuli aivan vuoteen ääreen.

— Wieten! En suinkaan minä tästä hetkeenkään nouse, ja tokkopa minusta tervettä enää tuleekaan! Pysyisit talossa sinä… ja eiköhän liene parasta itselleskin, ettes mene miehelle. Älä niistä suurista pojista murehdi, ei ne sinua kumminkaan tottele. Mutta pidä huolta pienistä. Sano miehelleni, että minä pyysin sinua tekemään niin, ja että hän jättäisi ne sinun huostaasi.

Wieten Penn, jota ne sanoivat Älypääksi Wieteniksi, oli aikoinaan nähnyt sattuvan jos mitäkin, onnea ja hädänhetkiä, mutta moista kysymystä ei ollut milloinkaan ennen sattunut. Ei osaa sanoa kenkään — ei hän itsekään, — millä äkkinäisellä voimalla hän nyt käänsi tulevaisuutensa toisaanne.

— Kyllä minä lapsista huolen pidän, — sano hän, — niin totta kuin minä tässä seison. Siihen saatte luottaa, emäntä.

Hän astui pois vuoteen luota, meni kyökkiin ja seisoi siellä, sanaakaan sanomatta ja liikahtamatta, takan ääressä.

Tirkko tuli sisään ja sanoi suoravaiseen, kuivaan tapaansa: "Mitäs sinä siinä koko yötä takan ääressä seisot? Pojat istuvat tuolla etutuvassa; käydäänpäs vähän sinne meidän puolelle."

Tyttö puisti päätänsä. "Ei meistä kumminkaan yhteen ole, Tirkko — virkkoi hän. — Anna sinä minun kulkea omia teitäni."

Tirkko astui varpaisillaan ulos ja pyöritteli vielä hetken aikaa päätänsä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja tyytyi, ja vanhaksi pojaksi hän jäi.

Kuului pyöräin kolinaa. Lääkäri kulki välikön poikki. Hän tutki ja ryhtyi toimeen. Vielä kerran hän tuli kyökkiin, tiedustellen, missä isäntä on.

— Ravintolassa se on, — sanoi Trina Krey, — kortteja lyömässä.

Kahdesti on hänelle sana pantu, mutta ei vaan tule.

Lääkäri loi silmänsä häneen ja mainitsi moniaan elukan nimen. Sellaiseksi ei vielä kukaan milloinkaan ollut sanonut tuota kookasta, ylpeätä ja aina iloista miestä. Lääkäri kirjoitti sitten kolme sanaa lapulle ja lähetti pienpiian viemään sitä ravintolaan. "Juoskaa joutuun!" sanoi hän.

Välikön hämärässä valossa, ottaessaan huivia naulasta, Jaana Geerts luki lapusta sanan: "operationi." Silloin hän läksi kiitämään, itkien ja vavisten, ja vilkaisi yhä taakseen, niinkuin mitä menninkäisiä olisi hänen kintereillään.

* * * * *

Aamuyöstä oli kaikki ohitse.

Rengit hääräilivät kalpeina ja äänettöminä hikikupeisten hevosten luona. Wieten Penn seisoi, toinen käsi otsallaan, takan ääressä ja katsoa tuijotti leimuun. Hän ei nähnyt muuta kuin valkeata, silmät kun olivat kyyneleitä täynnä. Jaana Geerts istui vesirallilla, huojumatta, heilumatta, pelkäillen Wieteniä ja jok'ainoata pimeää nurkkaa talossa. Ennen kaikkea häntä pelotti pieni, äänetön emäntä vainaja.

Lääkäri oli lausunut Uhlille: "Jos olisi minut tuntiakaan aikaisemmin tuotu, niin olisin kenties voinut auttaa. Miks'ei minua ennen pantu hakemaan?"

Klaus Uhl se oli purrut hammastansa ja parkunut kuin eläin. Nyt hän vaikeroitsi vainajan vuoteen ääressä ja huusi: "Äiti! Äiti!"

Vainajasta hän ei ollut enää suuriakaan välittänyt vaimonansa. Hän sanoi häntä nyt "äidiksi." Se oli lasten tuska, joka hänessä puhkesi kuuluville tässä ainoassa sanassa.

Viereisessä huoneessa seisoi Wieten, vasta syntynyt sylissään.

— Pieni, mutta tanakka tyttö, — sanoi Trina Krey. — Ihan äidin kasvot, näkeehän sen. Ja sellainen on tukkakin tumma kuin äidillä.

— Eipäs se itke, — virkkoi Wieten. — Eihän vaan liene kuollut?

— Annas tänne! — Ja Trina Krey otti piskuisen, pyöräytteli sitä käsissään ja lyödä lapautti sitä pari kertaa kämmenellään.

Silloin parahti lapsi.

— Pannaanko se minun sänkyyni? — kysäisi Wieten. — Minä lämmitin huoneeni. Jörn poikakin nukkuu siellä.

He menivät sinne. Jörn makasi rauhallisesti vuoteessa. Niin makasi kuin siili, käpertyneenä, pää rinnalla. Kasvoja ei paljoa näkynyt, mutta pää näkyi ja karhea vaalea tukka. Ja hänen vieressään makasi Fiete Krey, vaatteet yllään. Hän oli sysännyt peitteen hiukan syrjään ja loikoi siinä nyt niin mukavasti.

— Unikeko koko poika! — virkkoi Trina Krey. — Tännekös hän nyt jäikin?

— Anna pojan olla! — sanoi Wieten. — Minä panen pikku tytön tähän toiseen päähän.

Niin makasivat lapset tämän yön yhdessä vuoteessa, kaksi pääpuolessa ja pikku tyttö jalkopäässä.