Читать книгу Jörn Uhl: Romaani - Frenssen Gustav - Страница 4

Sisällysluettelo

Jürgen oli pienen, karheatukkaisen pojan nimi, ja pikku tytön nimi oli Elisabet. Niin se pastori oli merkinnyt kastekirjaan. Kastekirja haastaa yläsaksaa. Mutta ihmiset lasten ympärillä puhuvat kaikki tyyni alasaksaa. Ja he sanovat poikaa Jörniksi ja tyttöä kehdossa Elsbeksi. Ja niin he ovat nimeltään vielä tänäkin päivänä, Jörn ja Elsbe Uhl.

Talo on Jörn Uhlin silmissä avara ja suuri. Isossa välikössä seisoessaan tai ladossa kampuroidessaan ei hän perille asti koskaan näe. Hänen mielestään ei ole millään puolella äärtä ensinkään. Välikkö on suuri kuin koko maailma.

Aika-ihmisiä tulee milloin tuosta ovesta, milloin tästä; milloin ne mitäkin kummallista tekevät ja näpelehtävät, ja aina ne vaan ovat niin vakavan näköisiä, eikä ne huuda, eikä ne juokse, eikä ne itke. Merkillistä. Kaikki ne ovat toisellaisia kuin hän. Valkoinen Merkki vain, jonka kanssa hän kävelee tuossa suunnattomassa avaruudessa, se yksin on hänen kaltaisensa. Yhdessä he syövät, ja yhdessä he nukkuvat, ihan vieretysten. Ja välisti, nimittäin lauantaisin, Wieten pistää heidät suureen pesuammeesen kumpaisenkin, veteen ihan korvia myöten.

Kaikki ne ovat toisellaisia, hevoset ja ihmiset ja lehmät. Hän ja

Merkki ne vain ovat ihan yhdenlaisia.

Luulivat he kerran saaneensa kolmannenkin, joka vetää aivan yhtä heidän kanssaan. Varsa käveli pihalla emänsä rinnalla. Emähevonen se oli kyllä noita kummallisia, vakavia olentoja. Se on heille selvänä heti. Varsalla sitävastoin on maailmankatsanto samallainen kuin heilläkin. Siltä se tuntui. Mutta kun Merkki meni varsan luo, silloin varsa potkaisi. Ja se oli potkaus se! Ulvoen he lensivät ladon ovea vasten kumpikin. Siinä he nyt seisoivat, katselivat säikähtäneinä varsaa ja haukkuivat. Niin se Jörn sanoi. Hän näet ei milloinkaan sanonut, että Wieten toruu taas, vaan että Wieten haukkuu taas. Niin hyviä kumppaleita ja yhtä mieltä he olivat, Merkki ja hän.

Ei ollut ketään, joka olisi ottanut Jörniä kädestä ja selittänyt tuon seikan. Wietenillä ei ollut aikaa, muilla ei ollut halua, Ja hyvä niin. Ja nyt se läksi menemään siihen Robinsonin tapaan: Lähde liikkeelle ja käy itse itsellesi maata ja vettä ja astioita ja ruokaa!

Kerran eräänä poutapäivänä oli hänellä ja Merkillä ankara saaliin-ajo linnahaudassa. Vesirotta siellä uida puikelsi, ja sitä siinä nyt jahdattiin. Sitten heidät vedettiin haudasta ylös. Wieten antoi heitä selkään kumpaakin ja pisti sänkyyn ihan vieretysten, ja siinä he sitten haukkuivat toisiaan. Se oli ollut semmoinen löytöretki, nähkääs.

Ei tiennyt kumpainenkaan, mitä kellari on. He luulivat sen olevan pohjatonta syvyyttä, semmoista, missä on sisiliskoista niin orret kuin parretkin. Kerran he löivät vetoa, kumpiko ensin pääsee välikön perälle, ja läksivät jo kiitämään, kun äkkiä maan povesta mörähtää ankara ääni, ja suuria punajuurikkaita lähtee sieltä sinkoilemaan oikealle ja vasemmalle. Yksimielisesti nyt, niinkuin ennenkin, he putosivat rengin päähän. Myöhemmin he sitten istuivat tallin tikapuilla kumpikin, ulvoivat ja haukkuivat ja kertoivat toisillensa, mitä kaikkia hirmuja he olivat nähneet.

Sillä tapaa heille vähitellen selvisi kaikki, mitä ympärillä oli ja tapahtui. Ja kokemusta siitä karttui koko lailla.

Mutta eräänä päivänä hänen ja Merkin välit muuttuivat.

Tähän asti he olivat kumpikin hypänneet kolme, neljä kertaa päivässä perätupaan, missä pikku tyttö kehdossa makasi tai tuolissa istui. Tuota pientä olentoa he olivat hyväilleet ja häntää hälle heiluttaneet, ja olivat sitten taas juosseet ulos, sen enempää hänestä välittämättä. Mutta kerran, kun Jörn Merkkinsä kera palasi laitumelta, ja päivä paistaa heloitteli niin kauniisti, seisoi pikku tyttö ulkona kyökin oven edessä, katsellen ympärillensä suurilla, arkailevilla silmillään. Ei ole kahden milloinkaan niin kummaksi käynyt kuin Jörnin ja Merkin nyt. Ettäkö oikein! He ottivat tuon pienen olennon keskellensä, ja niin sitä mentiin — tielle, missä rattaanvuoluissa oli koreata savivettä, ja ruvettiin kouruja kaivelemaan ja sulkuja rakentelemaan.

Siitä pitäin oli Merkin merkitys mennyttä kalua. Jörn leikki nyt päivät umpeen pikku tytön kanssa. Yhä harvemmin oli koira nyt toverina; yhä useammin se oli leluna vain.

Pikku tyttö oppi tuntemaan ympäristönsä pikemmin kuin Jörn aikoinansa. Pojalla oli ollut oppaanansa Merkki, opas epävarma ja epäluotettava, mutta tytöllä oli veikko oppaanansa. Ja tämähän tiesi kaikki ja osasi kaikki. Veikko käytti häntä kaikkialla talossa, vei häntä leivintupaan ja aittaan ja porraslautaa myöten hakaan, missä vasikat juoksentelevat. Ja kerran sanoi veikko: "Lähtäänpäs Ringelshörnille."

Hän otti siskoa kädestä. Merkki juoksi haukkuen edeltä. Niin sitä mentiin pitkin ajotietä, siihen kohtaan, missä vanha maa aikaa kohota.

— No nyt ylös!

Vaivalloista oli mäelle nousu. Eikä olekaan helppo astua ylös jyrkkää nummirinnettä myöten. Pitää levätä välillä. Silloin johtuu Jörnin mieleen tällainen ajatus: Merkki tuossa muutoinkin yhä edeltä jouten juoksee; otanpas ja sidon sen kaularenkaasen purjelangan. Sitä hänellä oli taskussaan. Antaapas Merkin hinata meidät mäen päälle. Ja niin sitä noustaan yhä ylemmäs ja ylemmäs. Nyt tulee hiekkakuoppa, nyt nummea jälleen, nyt kanervia, joista sopii pidellä kiinni. Sitten levähdetään taas hieman. Vihdoin he ovat mäen harjalla ja ovat juuri nostamaisillaan kädet pystyyn ja huutamaisillaan hoi-hohoi! Mutta silloin puskee heihin itätuuli, josta he alhaalla eivät olleet tienneet mitään. Täällä ylhäällä nummella se temmeltää vapaasti. Se tarttuu pikku tyttöä, tukkaan ja hameesen ja sysäsee häntä ja heittää hänet kumoon. Jörn hyppää hänen luokseen, nostaakseen hänet pystyyn, mutta Merkki käsittää kaikki nurinpuolin. Tyhmä on, raukka. Merkki meinaa, että nyt kai sitä taas lähdetään takaisin, ja alkaa juosta rinnettä alas. Silloin sotkeutuu Jörn nuoraan, ja niin sitä nyt kolmisin mennä mylleröidään rinnettä alas, milloin pää edellä, milloin jalat, milloin kylki, kunnes lähimmässä hiekkakuopassa ovat kaikki yhdessä mykkyrässä. Mutta ylhäällä seisoo itätuuli, kumartuu posket pullollaan laidan yli ja nauraa.

— Kas niin! — sanoi Jörn, kun hetken aikaa oli ulvottu. — Hyvinpäs kävikin.

Ylöspäin lähdetään jälleen. Mutta Merkin ei enää tee mieli mukaan. He kutsuvat häntä; ankarin sanoin he käyvät hänen kunniansa kimppuun; uhaten asetetaan hänen sielunsa eteen monen päivän nälkä; hiekallakin häntä heitellään ja multakokkareilla. Hän ymmärtää kaiken tuon, heiluttaa häntäänsä ja vapisee ja haukkuu surkealla tavalla anteeksi. Mutta ei vaan uskalla.

— Heitä valtaan, Elsbe! Se on semmoinen jänishousu.

He istahtavat ylhäällä nummella kylmään tuuleen ja katselevat kotvasen avarata, tasaista marskia tuolla alhaalla ja Uhlin talon rakennuksia jalkainsa juuressa.

— Kuules, — sanoo tyttönen, — miks'ei meill'ole äitiä? Muilla on kaikilla, meillä ei… Jörn, kuules, mitä äiti tekee?

— Jaa, että mitenkä?

— Niin sitä, että mitä se lapsille tekee?

— Näin se panee, noin tuolla tavalla, ensin tännepäin, sitten tuonnepäin, käsivarsillaan näet, ja sanoo niin että: "Voi sua poikaressuu! Voi sua tytön tynkää", ja siihen viisiin. Niin se teki se suutarinkin muija eilen, kun minä olin käymässä sieltä Heikin saappaita.

— Ei äiti sais koskaan kuolla, — sanoi Elsbe.

— Ei kuollakaan, mutta kun eivät pidä huolta.

— Kukas se ei ole pitänyt huolta?

— Isä ei pitänyt, eikä ne pitäneet muutkaan. Onhan sitä talossa väkeä enemmänkin silloin, mutta ne söivät vaan, eikä ne muuta ajatelleetkaan kuin syömistä.

— Isäkö ja?

— Isä ja.

— Oletko varma siitä?

— Olen. Fiete Krey sanoi.

Elsbe polkaisee jalkaansa maahan ja on niin kiihkoissaan, ett'ei tahdo ensimmäinen tavu kieleltä lähteä.

— T… tiedätkö sen ihan varmaan, Jörn? Niin hirmuisen varmaan kuin että minä olen tässä?

— Tiedän.

— Miks'ei hän sitten pitänyt huolta?

Jörn hyppää kappaleen matkaa kauemmas nummelle ja sanoo lujaan, kasvot toisaanne: "Siks'että oli päissään."

Eivät he ymmärrä vielä kumpikaan koko tuon sanan merkitystä. Mutta kotona he ovat usein kuulleet veljien sanovan semmoista kuin: "Päissään oli, senkin retvana", tahi: "Päissäs olit eilen sinäkin." Se mahtaa olla jotain hirmuista. Eivätkä he siitä enää mitään puhukaan. Jörn virkkoi viimein:

— Tiedätkös mitä? Kun Wieten tulee tänä iltana tupaan meidän luo, niin sanotaanpas yht'aikaa: "Kuules, äiti Älypää!"

— Niin!… Ja kun Fiete Krey tulee, niin sanotaanpas: "Kuules, isä

Krey!"

He läksivät nauraen rinnettä alas, töyräältä toiselle, ja pitelivät kanervista kiinni.

* * * * *

Jonkun vuoden perästä alkaa heille uusi elämä iltasin: he saavat illallisen jälkeen valvoa vielä tunnin, mitäpä kaksikin. Silloin he istuvat Wietenin huoneessa, neliskolkkaisen pöydän ympärillä. Ja yksi on heitä joka puolella: yhdellä laidalla istuu Wieten, toisella istuu Jörn, kolmannella istuu Elsbe. Ja neljännellä laidalla, Jörnin ja Elsben välissä, istuu Fiete Krey.

Päiväs-aikaan Fiete Krey ei pääse tulemaan. Hän on silloin koirarattaineen kiertämässä marskikyliä tuolla kaukana, myöskennellen harjoja ja luutia, sukia ja vispilöitä. Välistä hän käy koulussakin. Iltasin hän sentään tulee.

Hän tulee joka ilta. Talvella hän on hieman viluissaan ja kesällä hiukan väsynyt; mutta aina hän on hyvällä tuulella, liiatenkin talvis-aikaan.

Ja aina se illalla alkaa samalla tavalla. Wieten panee pöydälle kokonaisen kasan sukkia ja keriä ja paikkauksia, asettaa lampun keskelle pöytää ja siirtää paikkuut syrjään. Ja sitten ilmestyy Fiete Kreyn eteen aika leipäviipale, oikein paksulti silavaa päällä. Fiete käy siihen käsiksi. Jörn se ei ole milloinkaan saattanut unohtaa tuota nopeata ja lujaa sieppausta, eikä tuota laihaa ja kohmettunutta pojan kättä, joka väliin ei ollut ihan puhdaskaan.

Välistä tulee yksi veljeksistä sisään, Hannu tai August.

— Fiete! Tule kortteja lyömään. Ei ole neljättä miestä.

Jörn ja Elsbe huutamaan silloin: "Ei, ei!" ja tarttuvat Fieteen kiinni.

Silloin astuu Hannu pöydän ääreen ja uhkailee: "Jos et sinä tule mukaan, niin minä kerron isälle, mitenkä sinua täällä joka ilta syötellään maha täyteen. Renkituvassa sinun oikea paikkasi olisi."

Mutta silloin luo Wieten tuiman katseen silmälasiensa yli tuohon pitkään, tuhmaan, kömpelöön poikaan ja näyttää ovea: "Tiehes sinä! Tämä on minun valtakuntaani. Ja jos sinä kerrankaan vielä tulet tänne, niin minä sanon isällesi, missä sinä, senkin nulikka, taas viimekin yönä rentustelit. Tyhjäntoimittaja sinä olet, ja kaikkein vähimmin teistä kolmesta sinulle kunnian kukko laulaa."

Ja välisti Wieten oikein uhaten kätensäkin kohottaa ja virkkaa: "Sen minä sanon, että tähkäpäitä te vielä vieraan pellolta poimitte, hengissä pysyäksenne."

Mutta talon poika se nauraa vain, ja menee sitten tiehensä. Ja nyt on taas rauha maassa.

— Kerro nyt, Fiete, matkoistasi! — sanoi Jörn.

— Ei, — sanoi pikku tyttö painavasti. — Ensin kertoo Wieten, sitten kerron minä, ja sitten kertoo Fiete.

— No ann' soittaa sitten!

Wieten penkoo paikkauksissa, ottaa milloin kerän, milloin toisen, vetelee lankoja sukan reikiin ja kertoo milloin tarinan, milloin toisen, tänään tämän:

— Ennen vanhaan se Schenefeldin emäntä kertoi tämmöisen jutun: Oli kerran talonpoika, joka oli yhdessä pirun kanssa vuokrannut tilkkusen maata kahdeksi vuodeksi. Sanoo tuosta sitten piru talonpojalle: "Muokkaahan sinä maa ja kylvä. Sitten heitetään arpaa, kumpiko ne maanpäälliset saa ja kumpiko sen, mikä maassa." No arpaa heitettiin. Piru sai tietysti enimmän silmiä ja sen mukaan hänen piti saada maanpäälliset. Talonpoikapa otti ja kylvi peltoon pelkkiä punajuuria. Syksy kun tuli, niin piru sai naatit.

No äläs huoli! Kuluu vuosi, niin jo he taas arpaa heittävät. Nyt heittää piru tietysti niin, että hänelle tulee vähimmin silmiä, ja sen mukaan mikä maassa, se pirulle. Taas se talonpoika ottaa ja kylvää peltoon pelkkää nisua. Syksy kun tuli, niin pirulle juuret.

Nyt piru haukkui sen talonpojan pahanpäiväiseksi ja sanoo sitten viimein: "Huomenissa minä tulen taas, ja sitten ruvetaan kynsisille."

Tuosta miehelle hätä käteen.

Mutta emäntä huomasi, että yhähän tuolla ukolla oli käsi korvallisessa, ja että ylen oli mies murheissaan. Kysyi tuosta jo: "Mikäs sinulla siinä niskassa?" Mies sanoi, että niin ja niin: huomenna muka pitää pirun kanssa ruveta kynsisille. Emäntä sanoi: "Älä ole tietääkseskään! Kyllä minä hänen kanssaan asiat selvitän."

No äläs huoli!… Emäntä istuu siinä ja vuottelee ja on olevinaan hyvin äkäinen.

Piru tulee kuin tuleekin ja sanoo: "Mikäs teitä vaivaa, emäntä kulta?" "Niin, sanoo se emäntä, katsos nyt, kun otti ja teki tuommoisen raon minun kauniisen tammipöytääni, se meidän ukko. Minun, sanoo, pitää ruveta yhden miehen kanssa kynsisille", sanoo. Ja koetteeksi sitten viiltää tuollaisen raon koko pöydän halki sakarisormen kynnellä.

Piru vilkaisi oveen päin. "Missä se teidän ukko on nyt?" kysyy.

"Jaa, että missäkö on?" sanoo emäntä. "Tuonnehan se läksi pajaan kynsiänsä hiottamaan."

Piru ei kuin ovelle hiljakseen hiipas ja sitä tietä pellolle.

Fiete Krey ja pikku Elsbe istuivat ääneti, tuijottaen Wieteniin. Jörn ei juttua loppuun kuunnellutkaan. Hän yritti asettaa päällekkäin kahta villakerää, yritti yhä uudestaan ja oikein huokasi, kun viimeinkin onnistui.

— Jos hän olisi tullut, — virkkoi Elsbe, — niin kyllä talonpoika olisi häntä kynsinyt aika lailla. Näin! — Ja Elsbe vetäisi kädellään, sormet koukussa, pöydän yli ja irvisti rajusti.

— Pirulla on aina omat meiningit, — sanoi Fiete Krey, — mutta menninkäiset, ne on hyvää ja ystävällistä väkeä. Ne ovat jo monen tehneet rikkaaksi. Merkillistä vaan, ett'en minä ole niitä vielä milloinkaan nähnyt. En yhden ainoatakaan. Olenhan minä jo moniaan kerran koirineni tullut aulangon poikki ja Wodaninvuoren ohitse. Välisti olen jättänyt rattaat tielle ja hiipinyt metsään, mutta en vaan ole mitään nähnyt.

— Wodaninvuoressa ne asuu, — sanoi Elsbe.

— En usko, — virkkoi Jörn.

— Sin' et usko mitään.

— Kerran, — puhui Fiete Krey, — oli oikein kuuma päivä. Minä jätin koirat rattainensa siimekseen lähellä Wodaninvuorta, siihen, missä tie kääntyy Tunkmooriin. Itse menin metsemmäs ja kävin pitkäkseni kuivien lehtien päälle lähellä muuatta pähkinäpensasta ja lienen nukahtanut. Heräsin siitä, että lehdissä rapisee. Minä sain silmät auki, ja samassa olin näkevinäni, mitenkä kolme, neljä pikkuruista miestä, hiukan suurempia kuin oravat, mennä puikkii pensaaseen. Samassa sieltä pensaasta kuuluu, niinkuin huutais ne pienet miehet: "Unikeko!" Minä vilkaisin ympärilleni ja penkosin ja pöyhötin ne lehdet ihan pohjaa myöten, mutta ei ollut kultaa, ei rahoja.

Wieten katseli miettiväisnä kertojaa. Nuo Fiete Kreyn kertomukset tuovat aina huolta hänelle. Poika on aina käytännöllinen kuin Kreijit konsanaankin. Ei hän tyydy siihen, että se ja se on pannut pirun pussiin, tai että se ja se ennen vanhaan on löytänyt kätketyltä aarteita, vaan hän, Fiete Krey, vuottaa vaan, milloin hän itse sillä tapaa saisi rahoja. Hän loikoo joka pensaan juuressa ja väijyy joka puun takana: milloin muka hänelle vaan alkais kullat kilahdella.

Jörn katsahtaa epäilevin silmin keristänsä ja sanoo epäröiden:

"Oravia ne kai olikin; ja äänikin se oli pelkkää hiirten vikinää."

Ylenkatseellisesti puistaa Fiete Krey päätänsä.

— Kunpa vaan tietäis, — sanoi hän, — miten päästä niitten luokse.

— Schenefeldin emäntä, — jatkaa Wieten, — se, jonka luona minä nuorra ollessani palvelin, se tiesi kertoa, että jo ne menninkäiset on muuttaneet muuanne, kapineineen kampsuineen, muijineen mukuloineen.

— Ohoh! — sanoi Fiete. — Minne niin?

— En minä sitä tarkoin tiedä, mutta sinne ne kai meni, sinne Vaalermooriin tai Wilstermarschin seutuville; ties, vaikka olisivat lähteneet Elben toiselle puolelle. Theodor Storm se aina vaan väitti niiden menneen Dittmarschiin.

— Aina sinä siitä Theodor Stormista. Mikäs mies se oli?

— Jaa, että mikäkö? Ylioppilashan tuo sanoi olevansa. Useanlaiseen hän kävi siellä Schenefeldin puolella, hän ja muuan Müllenhoff. Ne sitten oli laiskajaakkoja ne! Kylästä kylään vaan kuljeksivat ja mieluimmin vaan tuommoisia vanhoja tarinoita kuuntelivat. Minä heistä varsinkin olin pääsemättömissä: tiesivät näet, että meidän emäntä osasi paljo sellaisia juttuja. Mutta emäntä itse ei heille koskaan kertonut. Siksipä he aina minun kimppuuni. Aina kun minä illalla lehmitarhaan menin lypsämään, niin jo he ovat siellä, ja ei muuta kuin ala tinkiä tarinoita. Puolen kiulullista maitoakin minulta joivat.

— No mitä he sanoivat?

— Johan sen kuulit. Olivat tietävinään kaikki paremmin kuin muut ihmiset. Jos mikä sananparsi, niin Storm se aina sen osasi toisapäin; ja jos mikä tarina, niin toiseen viisiin hän sen kertoi. Kehui aikanansa niistä semmoisista vielä kokonaisen kirjan kirjoittavansa. Jo minä häntä jo yhdenkin kerran sanoin tyhmeliiniksi ja jo jätin sinne lehmitarhaan ja läksin kiuluineni pois.

Fiete Krey katseli häntä tirkistellen.

— Mitä hän niistä menninkäisistä sanoi? Minne ne joutuivat?

— Mitäkö sanoi? Mitä se minua liikuttaa? Viis minä siitä.

Schenefeldin emäntä se kertoi näin:

"Yöllä kerran, sanoi, se Höhnin lautturi kuulee jonkun kutsuvan häntä. Astuu ulos, mutta eihän siellä ketä. Luuli unta nähneensä ja panee maata jälleen. Mutta silloin rapsahtaa ulkoa multaa tai hiekkaa akkunaruutuun. Hän nousee ja lähtee taas ulos. Ja sielläkös koko mökin edusta vilisee ja kiehuu pientä, harmaata väkeä, ihan rantaan asti! Muuan pikku mies, pitkäpartainen, sanoo siinä lautturille, että hänen pitää lähteä viemään heitä Eiderin yli; he eivät enää siedä, sanoo, kuulla kirkonkelloja ja virrenveisuuta, sanoo; heillä on meininki siirtyä marskimaille, sanoo. Siellä ei siihen aikaan vielä ollut kirkkoja. Lautturi päästää lautan irti, ja siihenkös nyt sitä pientä väkeä, miestä ja muijaa ja lasta, siihen makuuvaatetta ja keittokalua, kulta- ja hopea-astiata, mullin mallin lautta täpösen täyteen. Ja semmoista menoa sitä kesti koko pitkoisen yön: kun lautan sai yli, niin ala viedä toista, ja aina oli lautta täynnä väkeä. Sai se vihdoin ne viimeisetkin viedyksi, ja kun sitten tuli omalle puolelle, niin koko sillä toisella rannalla vilkkuu valoja. Pienellä väellä oli näet lyhty kädessä joka miehellä, ja niin he sitten läksivät mennä painamaan länttä kohti. Mutta lautturi kun aamulla astuu lauttansa luo, niin siellä on kiven kupeella monta tuhatta pientä kulta rahaa. Soutupalkan näet olivat jättäneet menninkäiset."

— Storm se sanoi silloin, että ne oli koputtane akkunaan, mutta minä sanon, että hiekkaa ne heittivät. Siitähän meille jankkina. Minä hänet jätin viimein sinne, missä oli, enkä huolinut, vaikka huutelikin minun jälkeen.

— Mitäs hän huusi, Wieten? — kysyi Elsbe.

— Kiusoitellakseen vaan minua hän huusi: "Älä sinä tuolleen huoju! Älä sinä tuolleen huoju!" Mutta sen minä sanon, että kun on maitojuko hartioilla ja kummassakin päässä raskas peilari maitoa täynnä ja juko sekä peilarit messinkihelaiset, niin otapas ja kävele siinä sitten kevein askelin!

— Missäs se Storm nyt on? — kysyi Fiete.

— Missä lienee. Taishan se puhua semmoistakin, että hänestä muka tulee maavouti! Ja! Ei hänestä ole tullut mit'ikään.

— Eikös hän sitä kirjaakaan kirjoittanut?

— Hänkö? Se mies oli niin laiska, että kerrankin koko iltapäivän loikoi niityllä, ihan pitkosenaan, lypsyajasta toiseen. Eihän sitä malta olla metsää katselematta, sanoo; se on niin korea ensimmäisissä kevätlehdissään. Ei häneltä tietenkään ole kirjaa syntynyt, eikä ole hänestä maakaan voutia tullut.

— Jörn ei kuuntele ensinkään! — sanoi pikku Elsbe ja sysäsi veikkoansa. — Kuuntele, sinä!

— Katsopas! — virkkoi Jörn. Hän oli rakentanut kolmista saksista ja Wietenin silmälasi-kotelosta sillan ompelukorin laidalta alas pöydälle. Hän painoi sitä kädellään, merkiksi, että semmoinen siitä tuli luja, ja katsahti uljaana muihin.

— Wieten, kuule! Mitä se Storm sanoi meidän Kultahetteestä? Sanoiko hän samaa kuin sinä vai sanoiko muuta?

— Johan minä arvasin, — virkkoi Wieten, katsoen terävästi poikaan. — Sinä näyt uskovan Stormia enemmän kuin minua. Sinulle pitää aina olla jotain uutta… Kultahetteestä… siitä en minä siihen aikaa vielä tiennyt yhtään mitään. Tänne tultuani minä vasta siitä sain kuulla, kun olin nähnyt sen.

Fiete Krey nojasi leukansa kättä vastaan ja katsoi suoraan Wieteniä. Noissa pojan pyöreissä silmissä, jotka tavallisesti katsoivat niin raskaasti ja julkeasti maailmaa, asui nyt raskas mietintä. Kultahete oli vähän matkan päässä kylästä, eräässä painanteessa ylämaan rajalla. Siinä hänen suurten, salaisten toivojensa maa.

— Wieten, kerro siitä jotain.

— Minuakos uskot, vai sitä pitkäkoipista?

— Sinua! — sanoi Fiete Krey ja löi nyrkkinsä pöytään

— No kuule sitten. Tällainen oli sen asian laita… Täällä kuuluu ennen muinoin eläneen muuan upporikas mies, joka kuoli lapsetonna. Mutta sitä ennen hän oli kerran synkkänä yönä mennyt tuonne painanteelle ylämaan rinteessä ja oli viskannut kaikki rahansa hetteesen. Ja nyt käy semmoinen puhe kansassa, että kun hetteesen sauvan pistää, niin siellä kumahtaa. Toiset sanoo taas, että kun katselee sinne hetteen pohjalle, niin näkee siellä välistä pienen, harmaan äijän; se istuu siellä kolmikolkkainen hattu päässä. Niin, semmoista se on… Kerran läksi kolme miestä yösydännä sinne. Sanaakaan puhumatta he kaivoivat penkosivat sen hetteen ihan pohjaa myöten, ja viimein siellä tuli suuri muurikattila vastaan. Nyt miehet laittoivat aukon yli vipuvärkin semmoisen ja nuorat sitoivat kattilan korviin ja ala vääntää kattilata ylös. Mutta tuleepa tuossa äkkiä hirmuisen suuri heinäkuorma, kuusi harmaata hiirtä edessä, menossa marskille päin. Se mennä suhahtaa heidän ohitsensa ja yhtä vimmattua vauhtia ylös Ringelshörnin huipulle. Miehet ei kuin hammastaan purevat, mutta eivät äännä. Kattilata vaan yhä ylemmäs vääntävät ja jo saavatkin sen ihan maan tasalle. Mutta silloin tulee muuan harmaa mies, vanhan valkoisen hevosen seljässä, ja ohi ratsastaessaan sanoo hyvää iltaa. No… miehet ei tuosta millänsäkään eivätkä puhu, ei niin halaistua sanaa. Mutta harmaa mies se pysäyttää ratsunsa ja kysyy, tokkohan muka vielä mahtais saada kiinni sen heinäkuorman. Silloin yksi niistä kolmesta suuttuu ja ottaa ja kiljaisee: "Sinä senkin pentele! Sinä juupeli!" Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut. Vipuvärkki särkyi siihen paikkaan, kattila pudota rymähti hetteesen takaisin, ja tiessään oli harmaakin mies. —

— Mutta äsken, — sanoi Elsbe, — äsken sai Fiete kultaa noita-akalta, tiedäthän siltä, joka asuu siellä Hoopin kuusistossa. — Elsbe kopeloi hameessansa, veti esille kiiltävän rahan ja pani sen pöydälle eteensä.

Fiete Krey katsoa tuijotti rahaan. Sitten hän! käänsi silmänsä väkisinkin, niinkuin pahantekijä, jota toinen pitelee niskapäästä ja vilkaisi Wieteniä silmiin.

Tämä uhkasi kädellään ja sanoi: "Jos sinä tässä rupeat tyhmyyksiä tekemään, niin saat sukanvarrella korvilles, ja voileivistä tulee kerrassaan loppu."

Fiete katsoa murjotti pöytään eikä hiiskunut mitään. Sitten hän rupesi näyttämään Elsbelle, mitä hänellä oli taskuissaan. Ja sitten hänen piti ruveta näyttämään temppujansa.

Jörn sysäsi syrjään koko leluvarastonsa, rihmat ja rullat, sakset ja puupalikat ja virkkoi:

— Annas tulla, Fiete!

— Temppu! — huusi Fiete Krey. Hänen nokkelat sormensa näpelehtivät jotain pöydän alla, mutta pöydällä hyppeli puoleen ja toiseen kaksi kirjavaa kiveä, jotka hän oli tullessaan löytänyt hiekkahaudasta.

— Vielä yksi!

— Temppu! — huusi Fiete Krey. Hän ojensi molemmat kätensä muitten nähdä: niissä ei ollut mitään. Sitten hän pisti ne jälleen pöydän alle, ja äkkiä nousi muuan harmaa elävä, pitkähäntäinen semmoinen, pöydälle ja mennä hujautti Elsbeä kohti, niin että tyttö rukka oikein säikähti ja vetäysi taaksepäin. Mutta kun elukka toista kertaa sujahti ohitse, sieppasi Jörn sen käsiinsä, päästi kovan naurun ja sanoi: "Tämähän on Elsben vanha nenäliina!"

— Kas niin! — virkkoi Wieten. — Jo niitä nyt riittää temppuja täksi iltaa. Maata nyt!

Ja sanaakaan sanomatta menivät lapset nurkkaan, missä vuode seisoi. Talon lapset alkoivat riisua yltään, ja Fiete sai päästää auki pikku tytön hameennauhat ja vetää häneltä sukat jalasta. Sitä tehdessään hänen piti kertoa, mitä kaikkea hänelle tänä päivänä oli matkalla tapahtunut: oliko se iso koira ollut kartanon pihalla, oliko hän mistä talosta saanut päivällistä, olivatko marskilla pojat ärsytelleet hänen koiriansa ja heitelleet häntä itseänsä kivillä.

Hän kertoi, ääntänsä pidätellen, että tänään ne pojat taas siellä marskilla olivat häntä hätyytelleet.

— Miks'et puolias pitänyt? — kysyi Elsbe.

— Eihän sitä miten… Ne oli justiin tulleet koulusta, ja yks kaks ne oli minun ympärilläni.

— Uhlejako ne olivat? — kysäisi Jörn.

— Uhleja tietysti, Uhleja joka mies, Dickhusenista ja Neudeichistä ja muista senpuolisista kylistä.

— Etkös päässyt pujahtamaan tiehes? — kysyi Elsbe.

— Vetohihna oli sotkeuksissa. Koirat ei päässeet juoksemaan.

— Mitäs sinä teit? Antoivatko ne selkään sinua?

— Ei ne oikein uskaltaneet käydä minuun käsiksi; pelkäsivät koiriani. Ne ois purreet ihan varmaan, jos ken ois minuun kajonnut. Mutta ei siinä ollut sittenkään lysti olla: kiviä näet alkoi jo lennellä ympäri korvia.

— Poika! poika! — puheli Elsbe. — Mitäs sinä teit?

— Ei siinä ollut siekailemista. Pojat! sanoin minä, olettekos te kuulleet sitä Ukulien ja Krääkkäin juttua? [Tässä on sananleikki, jota on vaikea saada suomeksi. Uhl alasaksan kielellä on sama kuin yläsaksan Eule (suomeksi: pöllö, Hämeessä: ukuli); Krey alasaksassa on sama kuin yläsaksan Krähe (varis, leikillisesti: krääkkä). Suomentajan muistutus.]

— Emmähän myö oo! — sanoivat pojat.

— Niin, katsokaas, sanoin minä. Istui kerran neljä Krääkkää saarnipuussa lähellä vanhaa taloa. Eipä aikaakaan, niin Ukuli, joka siinä talossa asui, näkee heidät päätyovensa kynnykseltä.

"Hyvää päivää", sanoo.

"Jumal' antakoon!" vastaavat Krääkät.

"Oisko teillä aikaa?" sanoo Ukuli. "Aina siitä joku penni tienestiäkin tulisi."

"Mik'ei!" sanoo nuo neljä. Ja siihen aikaan olikin lunta paksulti maassa ja ansiot ylen vähissä.

"Minulta", sanoo Ukuli, "kuoli kumppali, se vanha Kaapo Kasilainen. Minä tässä nyt meinaan, että mitähän, jos tulisitte sitä hautaan viemään. Monastihan se vainaa mulle eläissään haasteli: 'Kuules sinä, Janne Ukuli', sanoo, 'toimita sinä minut kunnialla hautaan', sanoo. 'Kunniallisesti elettiin, kunniallisesti sitä hautaankin mennään', sanoo. Osasi haastaa näet, kun oli sivistynyt mies. No niin, sitähän minä tässä, että kirkkovaatteet teillä on päällä, ja rehellistä väkeä olette kanssa."

"Tämähän se oikein hyvin passaa!" sanoivat Krääkät, ja niin sitä kömmittiin Ukulin pesän suusta sisään.

Siellä oli pimeänpuolista, siellä pesässä, ja olkikattokin kovin matalalla. Mutta pian he huomasivat Kaapo Kasilaisen: siinä se makasi, heiniä allaan, kaikki neljä koipea oikosenaan, eikä liiku eikä hievahda minnekään. Ukuli kävi pääpuoleen, Krääkät koikkelehtivat ruumiin ääreen nekin, noin kuve edeltä, niinkuin oraspellossa, kun tuuli puhaltaa.

"Jo sitä on yksikin hiiri meidän saaliiksi saanut, Kaapo Kasilainen, sen tiedätkin", puheli Ukuli. "Aina sitä on hyviä ystäviä oltu, ja jutkuja meillä on ollut jos jonkinlaisia. Nyt se kaikki on ollutta ja mennyttä. Voi sua Kaapo itseäskin! Kyllä vainenkin sinun olisi hyvä mieli ja ihan pystyyn hyppäisit ilosta, jos vielä elossa olisit, ja minä sanoisin näin: 'Kaapo hoi! Neljä tuhmaa Krääkkää on äärelläsi.'"

Ja silloin kavahti Kasi pystyyn, ja nyt alkoi semmoinen variksen-ajo, että…!