Читать книгу Jörn Uhl: Romaani - Frenssen Gustav - Страница 6

Sisällysluettelo

Aina kuin opettaja Peters loi silmänsä niihin sataan lapseen Sankt Mariendonnin seurakunnasta, jotka oli hänen hoitoonsa uskottu, ja jotka tuossa hänen jalkainsa juuressa istuivat pitkissä penkeissä, tytöt vasemmalla ja pojat oikealla, ja aina kuin talvis-aikaan noin kolmen maissa alkoi hiukan hämärtää, — silloin opettaja Peters näki selvään, että Donnissa asuu kahdenlaatuista väkeä. Olkikatto riippui kuin väsyneet, raskaat silmäluomet akkunan yli; päivänvaloa pääsi sisään vinosti ja sitäkin vain niukalti. Tässä hämäräisessä, vinossa valossa näki lasten joukossa hajallaan hyvin monta pyöreätä, punaista päätä, tukka niin tulipunainen ja niin paljo punaisia kesäleipiä kasvoilla, että oikein niistä valoa säteili. Ja vielä heleämmäksi se valo käy ja yhä kirjavampana välähtelee, kun lasten katseet, usein epävakaina maahan tuijotettuaan, äkkiä alkavat liikkua ja elää noissa vilkkaissa ja viisaissa silmissä, niinkuin leikkii kissanpoika päivänpaisteessa. Ne ovat Kreijien heimoa.

Mutta pyöreä- ja punapäitten ohella näki siellä täällä poikain ja tyttöjen joukossa, harvempilukuisina kumminkin, valkoverisiä päitä, tukka niin vaalea kuin pellolla ruis vähää ennen elonleikkuuta, kasvot lujapiirteiset, usein hienotkin, silmät kirkkaat, katse rauhallinen, ylpeä. Kun yksi näistä vaaleaverisistä astuu penkistänsä ulos, silloin tulee näkyviin kapea, jäntehikäs lapsenvartalo. Ne ovat Uhlien heimoa.

Pastori Petrus Momme Lobedanz, joka noin puolitoistasataa vuotta sitten oli ollut Sankt Mariendonnin seurakunnan kirkkoherrana, näkyy hänkin tätä seikkaa kummastelleen. Kastekirjan viimeisille lehdille on hän kirjoittanut seuraavia mietelmiä ja mielipiteitä.

"Pieniä kyliä, joita ylämaan rinteille on rakennettu, kutsutaan tavallisesti donn'eiksi. Muutamat näistä kylistä ovat heidän nimensä saaneet alempana olevain suurten ja varakkaiden marskikyläin jälkeen; ne perimmäiset, joilla oma kirkkonsa on, kutsutaan katolilaisten pyhimysten mukaan. Sentähden on tämä kylä Sankt Mariendonn.

"Kylän oikealla ja vasemmalla puolen kohoaa dyyni [meren luoma hiekkaranta, suom. muist.] ylöspäin jäykkänä ja eheänä, kanervaa kasvaen ja saraheinää, mutta kylän kohdalla se on pengottu ja pehmitetty. Samoin kuin lapset pöyhöttävät hiekkakummun niin, ett'ei kumpua sillen ole, vaan ainoastaan pelkkä leveä uoma jäljelle jää, samoin ovat Kreijitkin vuosisatain kuluessa pöyhöttäneet tämän suunnattoman hiekkavuoren ja sen sydämeen heidän asuntonsa rakentaneet. Ne ovat yhtä levotonta väkeä.

"Koska nyt maa, jonka päällä he asuvat, on niin keveätä ja hiekkaista, että välisti, kun kuivuutta on kauan päälle pitänyt, koko heidän puutarhansa heidän talonsa seinää vastaan niinkuin lumituiskulta lennätetään, eivätkä he niin muodoin siitä mitäkään elatusta saa, ja koska he eivät pysyväisiksi päiväläisiksikään otollisia ole, sillä heiltä puuttuu sekä tilaisuutta että kestävyyttä siihen, niin he kylissä kaupustelijoina ympäri kiertelevät.

"Joka maanantai-aamu, auringon noustessa, minä astun ylös Ringelshörnille, katselen Sankt Mariendonnia ja katselen Kreijien lähtöä. Toiset lähtevät, mytyt ja korit heidän hartioillansa, ylös ylämaan kyliin; selkä kyyryksissä he kulkevat, suureen sauvaansa nojaten, jonka he hiekkaan iskevät. Toiset lähtevät koiravaljakoilla alas marskikyliin. Niillä, kuin varakkaampia ovat, on karheakarvainen, kankealuinen, pieni hevonen rattaiden edessä, jotka kalisevat ja kolisevat. Lopulla viikkoa he jällensä lentävät heidän pesiinsä takaisin. Tavarat on myyty, usein on jotain mukaankin ostettu. Yksi joka oli lähtenyt rihkamata kaupitsemaan, toi ontuvan hevosen tullessansa. Toinen, jonka rattailla lähtiessä törrötti sianharjaksia, toi kotia kuormallisen koripajuja; kolmas, joka oli lähtenyt jokiäyriäisiä pyytämään Watt joelle, oli jostakin marskikylästä, jonka kautta hän oli palannut, ostanut yhden vanhan arkun.

"Kelpo väkeä he ovat. En osaa heistä mitäkään pahaa sanoa. Monenkin kanssa olimme hyviä ystäviä ja niin edeskinpäin olemme. En osaa heistä mitäkään pahaa sanoa, sillä kreijiläistä verta virtaa minunkin suonissani. Mummoni oli niitä Nuttelmanneja.

"Senkaltainen heistä tosin käy puhe, ett'eivät he kauppamatkoillansa niin vilpitöntä ja jumalista väkeä olekaan, kuin sunnuntaisin kotona. Täällä, omassa kylässänsä, he ovat rehellisiä ja raittiita, jopa he ylvästelevätkin heidän jumalisuudestansa, ahkerasta kirkossakäymisestänsä ja kerskaten puhuvat, kuinka hartaita he ovat Jumalan sanan perään. Mutta minä olen yksi heikko mies, ja ei ole minussa rohkeutta sanomaan kerskaajalle vasten hänen kirkkaita ja älykkäitä silmiänsä: Tiedätkös, mies, mitä koko tämän puolen kansa sinusta sanoo? Näin: 'Niin on rehellinen kuin yksi kreijiläinen sunnuntaisin.'

"Ihmiset näissä seuduin sanovat, ett'ei donnin kreijnainen ole vielä milloinkaan ostanut hevosellensa heiniä eikä kauroja, sillä he syöttävät heidän juhtiansa yksinäisillä paikoin tien varsilla ja laitumilla, ja itse sillä valin vetelevät päivällis-unia heidän rattaittensa alla. Ja milloin kreijiläinen Oikeuden eteen manatuksi tulee, niin se tapahtuu aina toisesta paikkakunnasta, ja aina hän on altavastaajana, ei koskaan päällekantajana. Mutta koska altavastaaja minun luokseni tulee kastekirjaa hakemaan, hänen legitimationiansa varten tuomioistuimen edessä, ja minä tiedustan, mistä hän nyt syytetty on, niin joka kerta se on tapahtunut päällekantajan ilkeydestä tai väärin-ymmärryksestä. Ja koska syytetty senjälkeen ei käräjistä kotia palajakaan, vaan muutamia viikkoja poissa pysyy, niinkuin olisi maa hänet nielaissut, ja minä kirkon-ovella kysyn hänen vaimoltansa: 'Anna-Liisa, kussas sinun miehes on?' — silloin hän katsoo minuun kirkkain silmin ja sanoo: 'Hampuriin läksi, herra pastori, ostoksille.' Silloin olen minä taaskin heikko enkä rohkene sanoa. Mutta koska joku fangeudessa istuu, niin marskilla sanotaan leikillä 'Hampuriin läksi ostoksille'.

"Tämä kaikki saattaa minun sydämeni murheelliseksi et animi semper aeger sum. Ja sitä ilkeämmältä se minusta tuntuu, koska marskilla käy senkaltainen puhe, että minä olisin luvannut olla koskaan sanomatta kreijiläisille, että he ovat epärehellistä väkeä" Ja taas sanotaan, että kaikesta siitä, kuin he mukanansa heidän kauppamatkoiltansa tuovat, minä saan kymmenykset. Ja näin on tämä sananparsi syntynyt: 'Hypätään yli, sanoi Sankt Marian pastori, kun poika koulussa rupesi lukemaan seitsemättä käskyä'.

"Mistä tämä tainkaltainen animi rectio ja mieli? Näissä seuduin sanotaan sen tulleen siitä, että Kreijiläisissä on mustalaisverta. Heidän esi-isänsä kuuluu olleen yksi roteva ja pelkäämätön mies kuin myös suuri öykkäri ja oli itsensä tuttavaksi tehnyt yhden mustalaistytön kanssa, jonka joukko oli nuotionsa virittänyt hiekkahautaan aulankokuusistossa Wodanin nummen kupeessa. Ja kerrotaan, että siinä avioliitossa, kuin nyt seurasi — eli oliko se mitäkään avioliittoa ensinkään — mies ei ollutkaan kasvanut hänen mustalaispuolisonsa pään tasalle, vaan sai viettää viheliäistä ja sorrettua elämää. Hänen täytyi asua vaimonsa kanssa vuoren luolassa, koskapa se nainen ei kärsinyt elää kunnollisessa ihmismajassa. Sill'aikaa kuin vaimo kortteihin katsoen ja kaupustellen ja kerjäten vaelsi marskeilla kylästä kylään, piti miehen keittää ruokaa ja ruokkia vuohia ja kerätä nummen ruohoja talveksi. Eikä hän miestänsä muuksi kutsunutkaan kuin 'käsikaritsaksensa'; niin kesy oli hänestä tullut. Tästä eriskummallisesta parista sanotaan Kreijien olevan alkujansa.

"Mutta minä väitän: tämä selitys on marskilaisten hulluutta ja Uhlien parjausta, sillä Uhlit ovat ylönkatsoneet Kreijiläisiä hamasta siitä asti kuin muistaa taitaan.

"Minun ajatukseni mukaan on luultavampi, että Kreijit polveutuvat Wendien kansasta, jonka sanotaan muinaisina aikoina tehneen suuria sotaretkiä hamaan tähän maahan saakka. Ja tainkaltainen conclusio on minussa syntynyt tavalla kuin seuraa: ensiksi, että heillä on, ymmyrjäiset, pyöreät päät ja melkein itsekullakin kierot silmät; siksi toiseksi, että kylän läntisessä päässä, Wodanin nummen puolella, Ringelshörnin juurella seisoo kolme taloa erinänsä, nimittäin koulu, Uhlien kantatila ja Simon Kreyn mökki, joita yhteisellä nimellä, merkillistä kyllä, Wentorffiksi kutsutaan, joka silminnähtävästi on yhtäpitävä Wendendorfin kanssa. Vihdoin ja kolmanneksi, että Wentorffissa, Ringelshörnin kupeella, löytyy vanhoja maavalleja — mea opinione skantsausten jäännöksiä — joissa Uhlien ja Kreijien lapset vielä tänäkin päivänä keskenänsä tappeluksia pitävät.

"Uhleista ei ole sen enempää sanomista kuin että heillä on marskeilla uljaat kartanot ja tukka niin keltainen kuin rukiin olki, mikä vaimoissa kyllä usein kauniilta näyttää, ja että he ovat pitkää, rotevaa ja korskeata kansaa. Vasta äskettäin oli yksi heistä Meldorfin markkinoilla krouvissa joutunut riitaan, ja siinä oli joku hänelle sanonut: 'Uhl sinä olet! Uhl sinä olet! Sinähän saat tehdä, mitä ikinäs tahdot!' Silloin oli hän astunut keskelle lattiata, lyönyt rintoihinsa ja vastannut, sanoen: 'Uhl minä olenkin, ja siitä minä kiitän Jumalaa!'

"Uhlit ylönkatsovat kreijiläisiä eivätkä tervehdi heitä, ei kättä kohottain eikä hattuakaan nostain. Ainoastaan kerran vuodessa, laskiaisjuhlina, jolloin kaikki maa surkuteltavan hulluttelemisen ja ylenpalttisen maljankallistuksen valtaan itsensä jättää, silloin valjastavat Uhlit hevosensa, pistävät ajoneuvoihinsa olkien väliin sianliikkiöitä ja voipyttyjä ja niin tulevat heidän puolisojensa kanssa eli ilman heitä Sankt Mariaan ja mässäävät ja mellastavat Kreijien kanssa ja Kreijien tykönä, kulkevat käsikynkkää talosta taloon ja kutsuvat sitä: 'orpanoimiseksi'. Kahdeksaan päivään ei Sankt Mariassa muuta kuulu kuin huutoa ja lauluja. Ja silloin he ovat niin ystävällisiä keskenänsä ja niin hyväntahtoisia, että minunkin on vaikea itseäni heistä kaukana pitää, ja siksi minä olen jonkun kerran valjaita väljentänyt ja ynnä heidän kanssansa hiukan lystiä pitänyt, in finibus pastoralibus. Mutta seitsemäntenä tahi kahdeksantena päivänä alkaa hirmuinen tappelus. Ringelshörnillä se viimeinen kamppailu kamppaillaan. Sieltä vihdoin ne viimeisetkin Uhlit takaisin marskille lentävät [katso ed. viittaa sanaleikkiin]. Ja silloin Kreijit jälleen tykökuuluvat Sankt Mariendonniin.

"Minä en voi Uhleja sietää. Minä pelkään joka kerta kuin joku heistä pappilaan tulee, ja minun iloni on suuri, ett'ei heistä kovinkaan moni minun seurakuntani jäseniä ole. Kaikki pastores marskilla heidän päällensä valittavat. Mutta minä, quamquam saepe ab his collegis vexatus, olen iloinen, kun minä sunnuntaina saarnastuolista katselen noita pyöreitä punapäitä, tätä kansaa, kuin kauppaa käy liiatenkin rievuilla ja harjoilla ja luudilla, tätä Kreijien kansaa."

Sen verran kastekirjassa. Minkälainen pastori Petrus Momme Lobedanz lienee ollut luonteeltaan, ja millainen hänellä oli arvostelukyky, siitä ei ole enää mitään tietoa.

* * * * *

Harvoin Fiete Krey kouluun saapui. Hänen isällänsä Jasper Kreyllä, oli aina syitä ja selityksiä varalla. Milloin hän välttämättömästi oli tarvinnut poikaa milloin ei pojalla ollut saappaita. Niinpä Fiete melkein vain talvella pääsi kouluun, kun Wieten varhain aamun pimeässä hyppäsi tien poikki Kreyn taloon ja sanoi: "Niin on taas paljo lunta, ett'en minä saata lapsia laskea yksin menemään; tulkoon Fiete tänään heidän kanssaan." Fiete kavahti ylös, pisti päälleen paikatun takkinsa ja alkoi uunin luona vetää suuria saappaita jalkaansa, tömistäen ja kolisten. Mutta isä Krey se marmatti:

— Ei minun passaa tänään päästää poikaa ensinkään.

— Ei passaa vainen? — virkkoi Wieten pisteliäästi. — "Oikeinko se pakkanen tänään niin kovin puraisi kiinni? No ei auta, täytyyhän minun sitä sulatella." Hän laski pöydälle ne kolme groshenia, jotka hänellä oli olleet jo varalla kourassa, ja joista, vanhan suostumuksen mukaan, poika saa yhden osan ja isä kaksi, ja läksi Fieten kanssa Uhliin.

Ja sitten nuo kolme lasta läksivät kahlaamaan lumessa, Fiete Krey oppaana edellä. Melkein jok'ikisellä askelella hän kääntyi ympärinsä. Ja sitä hän teki niin usein, että hän tuli kulkeneeksi suuremman osan matkaa takaperin kuin kasvot edellä: niin paljo oli hänellä kertomista.

Siellä ne nyt olivat kaikki, sata lasta, ja vanha opettaja Peters seisoi pöytänsä takana. Virsi veisattiin ja rukous pidettiin. Ja nyt oli opetuksen määrä alkaa, Mutta äkkiä syntyi levottomuutta poikain puolella, siinä, missä monesta Kreijistä läksi vahva, punertava valo.

— Mitäs teillä siellä? — kysyi opettaja Peters.

— Siltä meni pää viistoon.

— Että mitä?

— Tönjes Krey Süderdonnista kurottihe katsomaan akkunasta, ja nyt ei pää enää mene sijoilleen.

— Johan nyt!

Siellä se poika istui, pää ihan vinossa, sangen surkean näköisenä, avasi suunsa, pani sen kiinni jälleen ja avasi taas.

Tässä täytyy tunnustaa, että äiti oli hänelle eilen illalla kertonut tunteneensa erään pojan, jolta välistä kieli jäi suusta ulos aivan kuin jäniskoiralta kuivalla itätuulella; eikä poika saanut sitä sijoilleen, ennenkuin kävi kourallaan kurkkuunsa kiinni ja lykkäsi lujasti alaspäin. Tämä eriskummainen poika oli tietysti ollut kreijiläisiä hänkin.

Opettaja Peters on niitä miehiä, joista on leikki kaukana. Heti hän pojan kimppuun.

— Poika! — tiuskasee hän. — Käännä pääsi suoraksi!

Poika ponnahtaa pystyyn, tuijottaa toisella silmällään akkunaan ja örisee: "En voi! En voi!"

Siin' on nyt taas semmoinen kreijiläinen arvoitus. Peters ei osaa selittää sitä, puistaa päätään ja on ymmällä.

Silloin hän näkee, että Fiete Krey, jota hän ei vielä ollut huomannutkaan, seisoo penkissään. — Kyllä minä! — sanoo poika.

— Sinäkö, Fiete? Niin, poikaseni, niin; käyhän koettamaan.

Fiete astui ulos penkistänsä. Kaikkien silmät olivat kääntyneet häneen. Harmaan ruskea ja paikattu on hänen takkinsa, "englannin nahasta" tehty, ja jalassa on hänellä raskaat rasvanahkaiset saappaat, housunlahkeet varsissa. Hän asettui orpanansa eteen, niinkuin kävisi pitämään hänelle juhlallista puhetta. Mutta äkkiä hän kohotti kätensä ja sivalsi hänelle aika korvapuustin, niin että pää väkisinkin säikähti ja tärähti paikoilleen, ja nyt se oli niin liukas sarannoillaan, että isäntä tarttui siihen molemmin käsin ja rupesi parkumaan. Vakavin, raskain askelin palasi Fiete Krey paikalleen.

Fiete Krey ei ollut koulun tieteissä mikään valo. Elämänkokemukset, mitä hän kauppamatkoillaan marskilla ja ylämaassa oli koonnut, olivat karkeakutoista, realistista tavaraa; ne eivät sopineet yhteen kouluopetuksen kanssa, joka ihanteita harrastaa. Mitä hän iltasin sai kuulla Älypää Wietenin luona, oli vanhaa, kirjavaa rahvaan viisautta. Sille ei opettaja Peters suurtakaan arvoa antanut, hän, joka oli käytännöllinen mies, ja jolla oli hiukan rahojakin korolla. Sitä paitsi oli tuo perimystietona saatu rahvaanviisaus luonut Fiete Kreyn sieluun huimasti romanttisen, indiaaninomaisen vivahduksen, oikean kreijiläisen luonteen. Mutta koska hän kaikkia käytännöllisiä kokemuksiansa käytti sorretun oikeuden ja uhatun järjestyksen puolustamiseksi, niin pitivät sekä opettajat sekä oppilaat häntä arvossa, huolimatta hänen hataroista tiedoistaan ja epäsäännöllisestä koulunkäynnistään.

Isommat oppilaat olivat kumarassa taulujensa yli, kulauttelivat niitä välisti hiljakseen, sopottivat, laskivat ja kirjoittivat.

— Kolmas osasto! Tehdäänpäs lauseita. Kuka sanoo ensimmäisen lauseen?

Muuan pikku Krey nousee kankeasti ylös: "Meillä on lehmä."

— Kuorossa!

Kaikki lausuvat sen kovalla, laulavalla äänellä, tavuttain. Kenen kotona ei lehmää ole, sanoo: "ei ole lehmää."

Ja niin sitä jatketaan. Köyhyys sanoo: "ei ole." Varallisuus sanoo: "on."

Jörn Uhl huomasi pian, että hän tuli sanoneeksi "on", eikä milloinkaan "ei ole!" Rakensi tuossa sitten Pietari Wiekin poika, Uhleja hänkin, tällaisen lauseen: "Meillä ei ole oritta." Kaikki toistivat sen, mutta silloin oli Jörn Uhl ainoa koko koulussa — ja muita lapsiahan oli koulussa niin paljon — joka saattoi sanoa, ja sen hän sanoikin lujaa ja voimallisesti: "Meillä on ori… ja sonni kans." Tuo jälkilause tuli tosin vaan noin perästä kaalin, mutta se herätti silti suurta huomiota, varsinkin kun Lorenz Kreyn pikku tyttö, hänen, jolla on niin paljon lapsia, heti sen jälkeen tekaisi tällaisen lauseen: "Meillä ei ole jauhoja vakassa."

Sitten ehdotti Peters, että ruvettaisiin tekemään toisellaisia lauseita.

— Me olemme raamatunhistoriassa lukeneet kuningas Davidista. Mikäs meidän kuninkaan nimi on?

Silloin nousi jälleen ylös Lorenz Kreyn, sen süderdonnilaisen, pikku tyttö. Hän ponnahti penkiltään pystyyn suorana kuin kynttilä ja sanoi: "Meidän kuninkaan nimi on Klaus Uhl."

Rovastipa ori olikin hirnaissut. Suuret lapset nauroivat, pienet olivat ymmällä. Mutta ei pannut kukaan vastaankaan. Lause toistettiin kuorossa, niinkuin entisetkin.

Opettaja Peters kääntyi ja läksi astumaan osastojen välistä käytävää yläpäätä kohti. Silloin lapset huusivat: "Maavouti viittaa." Ja Jörn Uhl seisoi penkissänsä, tuimannäköisenä.

— Mitäs nyt, Jürgen?

— Ei minun isäni ole kuningas.

— Ettäs sanot, — virkkoi vanhus.

Lasten mentyä ulos, hän huomasi pienen Elsben, tuon tummatukkaisen tytöntyngän, jääneen paikalleen istumaan ja nyt katkerasti itkevän, pää penkin laidassa kiinni. Hän astui tytön luokse ja kysyi: "Mitäs sinä itket, Elsbe?" Toinen sai vaivoin sanotuksi: "Onpas meidän isä kuningas." Opettaja myhähti ja kääntyi pois, mutta tuossapa seisoo Jörn Uhl ja näyttää niin tuikean tuimalta. Ukko tarttui pojan karheaan ja vaaleaan tukkaan ja kysyi: "Minkäs tähden sinä sitten sanot, ettei teidän isä ole kuningas?"

— Sentähden, ett'ei hän toisinaan pysy pystyssä.

— Mitenkä? Ei pysy pystyssä, niinkö?

— Niin, sillä hän on toisinaan humalassa. Vanhus puraisi huultaan ja katsoi säälivästi poikaan.

— Vai niin! Ja senvuoksi hän ei ole kuningas? Kuules, tuota ei sinun huoli muille lapsille puhua. Mutta tiedätkös mitä? Pidä sinä huolta vaan, että itse pysyt aina ahkerana ja raittiina.

* * * * *

Jokavuotinen lastenjuhla oli paikkakunnalla suuri päivä, jouluakin suurempi. Seurakunnan Uhlit ne olivat liiankin kärkkäitä juhlimaan, eikä ne Kreijitkään olleet ylen hitaita siihen.

Kuka on ollut mukana noissa lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa? Olkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja tunnustakoon, ett'ei hän missään muualla isänmaassa ole nähnyt ja nauttinut niin kaunista ja suurenmoista.

Fiete Krey oli ensiksi pyytänyt Anna Seemannia pariksensa, kun kylän kautta astutaan kuninkaantanssiin, mutta sittemmin oli Trina Biesterfeld, Süderdonnista, saanut tietää, että Fiete Krey saa lastenjuhlaksi hyvän puvun, jonka hänen isänsä oli ostanut vanhan verosta eräältä talonpojalta. Ja niinpä Trina Biesterfeld lupasi Fiete Kreylle kolmekymmentä groshenia, jos hän luopuu Anna Seemannista ja tulee hänen parikseen. Poika suostui, sittenkuin Trina oli lisännyt vielä hyvän linkkuveitsenkin kaupanpäällisiksi. Sitä paitsi piti tytön luvata tulla lastenjuhlaan sinisessä vyössä.

Saatuansa näin omat asiansa järjestetyiksi, pisti Fiete Krey tapansa mukaan nenänsä muittenkin asioihin ja tahtoi varsinkin hankkia ystävällensä ja naapurillensa Jörn Uhlille morsiamen. Mutta se yritys meni myttyyn. Hullusti kävi kummallakin puolen. Väliaikana hän koulussa puheli pienen, paksun Doran kanssa, lupasi hänelle "Jürgen Uhlin, sen pulskan pojan" ja viittasi sinnepäin, että kun asia naksahtaa lukkoon, niin sitten muutama groshen vaivanpalkkioksi hänelle, Fietelle. Mutta tyttöpä sanoikin panevansa rahat kernaammin limonaadiin kuin sulhasiin. Ja siinä mielessä hän pysyi, vaikka Fiete Krey koetti puhua niin sulavasti kuin suinkin.

Myöhemmin, kahdenkymmenen vanhaksi tultuansa, oli Dora kääntänyt mittapuunsa ihan toisapäin. Hän kävi kaikilla kotiseutunsa markkinoilla kaikissa tansseissa, sulhasta katsellen, mutta ei löytänyt.

Jörn Uhl pani jyrkästi vastaan hänkin. Ensi kertaa hän nyt kieltäysi tottelemasta holhojaansa ja sanoi merkillisen päättävästi, ett'ei hänelle tartte tyttöjä tyrkyttää, osaa hän niiltä kysyä itsekin.

Ja hän seisoi kolme iltaa perätysten mitä suloisimmassa sateessa koulutalon räystään alla, vuotellen, milloin pikku Lisbe Junker, opettaja Petersin tyttärentytär, tulee ulos. Sitä tyttöä hän aikoi pyytää.

Kolmantena iltana tyttö tulikin ja juosta piipotti sateessa räämäsaksan luokse toisella puolen tietä, juoksi niin, että pellavankeltainen tukka liehui ja lyhyt leninki lepsutti ja siniset sukkanauhatkin vilkahteli. Takaisin tullessaan tyttö huomasi hänet ja huusi jo kaukaa: "Mitäs sinä siellä sateessa seisot, Jürgen? Eri läksyilläkö olit, vai?"

— En ollut, — vastasi toinen. — Sinuahan minä tässä olen vuotellut. Olis jotain kysyttävää.

Tyttö hyppäsi hänen luokseen ja asettui lähelle häntä, sadetta suojaan. Ja niin lähelle Jörniä hän hyyristyi, että oikein piti pidellä hänen käsivarsistaan ja katsoa häntä silmiin.

Muuan vieras ajoi maantiellä. Hän huomasi lapset, hiljensi hevostensa kulun, katseli heitä mieliksensä ja meni sitten menojansa.

— Mitä sinulla oli kysyttävää?

— Niin, siitä minä vaan, niistä juhlista. Meillähän on pian ne juhlat, eikös ole?

— Entäs sitten?

— Niin, tuota… Pitäähän sitä olla minullakin tyttö parina, enkä minä oikein tiedä, tuota… En tiedä, kenet minä ottaisin. Samahan se on, kenet minä otan. Vai mitä sinä?

— Sitäkö sinä läksit kysymään? Enpä minä oikein tiedä. Sinä olet niin pitkä poika… Tiedätkös mitä? Ota sinä Trina Siem, tahi älä vähienkään… Ota sinä Jaana Uhl! Tahi, ota… mutta ei, se on sulle liian pieni.

— Jaa, kuka?

— Muutoin vaan johtui tuossa mieleen, mutta kyllä se on sinulle sittenkin liian pikkuinen.

— Sama se, sano vaan! Mitäs sill'on väliä, oli suuri tai pieni.

Vaikk' ois niin pieni kuin sinä. Ketäs sinä tarkoitat?

— Enpä minä nyt enää tiedä, — virkkoi tyttö.

Sen sanottuaan, hän riuhtaisihe irti Jörnistä ja juoksi pois sateesen, kääntyi vielä kerran ympärinsä ja kiepsahti silloin, niinkuin olisi kuka hänet pyöräyttänyt, ja juoksi tiehensä.

Jörn oli nyt Lisbet Junkeriin pihkaantunut ja pelkäsi jonkun toisen astuvan hänen tielleen. Eikä sittenkään poika rohjennut kysyä häneltä; pelkäsi näet tytön rupeavan nauramaan ja sanovan: "En maar! Luulet vainen minun lähtevän? Enhän minä milloinkaan käy kuninkaantanssissa." Ja niin meni häneltä otollinen aika käsistä. Kerran, moniaita päiviä ennen juhlaa, oli hän ja pieni, ujo Dierk Dierksen yksityistunneilla koulutalossa, ja silloin virkkoi opettaja Peters: "Kuules, Dierk! Minusta olisi hauska, jos Lisbet ylihuomenna lähtisi kulkueesen hänkin. Mitähän, jos te kulkisitte vierekkäin?" Kyllähän se Dierk Dierksen sitten ulkona sai Jörniltä muutaman niskatalkkunan, mutta eihän asia siitä muuksi muuttunut.

Jörnillä ei ollut morsianta, ja niinpä hänen täytyi juhlassa kulkea erään pienen kreijittären rinnalla, jolla oli kesäleipiä kasvot täynnä, ja joka oli jäänyt parittomaksi hänkin. Isä Uhl, joka astui kulkueen rinnalla, katsoi pilkallisesti poikaansa; vanhimmat veljet olivat harmissaan. Jörn kulki huulet supussa, ylpeän näköisenä ja ääneti.

Päivä paistoi, ja hiljainen tuuli puhalsi. Pyöreitä, kirkkaita ja keltaisia valoja välähteli lehmusten tuuheain lehväin läpi, kisaillen keskenänsä ja ajellen toisiansa maantiellä ja tyttöjen hajahivuksilla. Ja hiljalleen sateli lehmusten kukkia kulkueen päälle.

Kuka on ollut mukana näissä lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa? Olkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja puhukoon! Kellä siellä tukka välähti valoisimmin? Vuoroin se tummeni ja vuoroin vaaleni, sitä myöten kuin valot siihen sattuivat, ja vartalo valkoisissa vaatteissa oli niin kaunis ja solakka, ja kasvot valkoiset ja punaiset, niinkuin pisara verta valkoisella lumella. Se oli Lisbet Junker. Kulkueessa hän astui Jörn Uhlin edellä, kääntyi välisti taaksensa ja naurahteli hänelle. Ja Jörn sanoi: "Kovinpa paljo sun tukkaasi onkin tarttunut lehmuksenkukkia."

Ken on tuo pieni tumma tyttönen, täynnä levottomuutta ja rajua onnea, hiukkasta liian pieni, hiukkasta liian leveä, hiukkasta liian huima, hiukkasta liian meluisa? Se on Elsbe Uhl, joka kulkee Fiete Kreyn edellä, ja katsahtaa välisti hänen puoleensa, naurahtaa ja nyökäyttää hänelle päätään. Mutta tänään hän ei puhuttele Fiete Kreytä; hän on talontyttö tänään. Ja Elsben rinnalla astuu hänen parinansa iso, kankealiikkeinen Harro Heinsen, Uhleja hänkin. Hän on jo viidennellätoista ja hieman jo halveksiikin lastenjuhlaa ja alkaa jok'ikisen lauseensa näillä sanoilla: "Jahkas rippikoulu on ohi!" Ymmärtäväisesti hän haastelee pienen parinsa kanssa.

Kuka on ollut mukana noissa lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa? Olkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja puhukoon! Mitä tietä liikkui kulkue? Kylän alatietä se liikkui. Maaperä on siinä hyvää marskimaata, ja kahden puolen kasvaa tuuheita, nuoria lehmuksia, lyöden latvojansa melkein yhteen. Kuka astui kulkueen etunenässä? Rumpali ja pillipiipari. Tuttuja jok'ainoalle täällä. Ammatilleen he ovat savustetun hailin kauppiaita.

Ken astui kulkueen rinnalla? Se oli opettaja Peters, valkohapsinen. Pitkä ja laiha ja vakava vanhus. Kuka kulki tien viertä lehmusten alla? Suuret Uhlit, kasvot punaisina kuin viini ja iloisessa juhla-asussa. Paljon he kyllä ovat syntiä tehneet vaimojansa ja lapsiansa ja omaa ruumistansa vastaan, mutta tämä on kumminkin heidän ansiokseen luettava, eikä niin vähäksikään: itselleen kun juhlapäivän soivat, sen he soivat lapsilleenkin. Kuka kulki tienviertä toisella puolen? Kreijit vaimoinensa. Kaikki ylpeinä lapsistaan.

Kuka, kulkueen saapuessa perille, seisoi ravintolan edustalla, vanhan olkikaton alla? Siinä seisoi Ernst Rapp, pitäjän ravintolan isäntä, ja huuteli kiireissään oveen päin pojallensa, pannen puoleksi saksin murretta, puoleksi alasaksan — hän oli muualta muuttanut —

"Fritze! Jourus ny'! Lansmannit tulee ja handelsmannit kans! Ann' raikuu!" Ja ulos hyppäsi lihava, neliskanttinen Fritz Rapp ja puhalsi torvellansa iloisen marssin. Ja niin astui kulkue juhlataloon, lapset edellä, sitten Uhlit, sitten Kreijit.

Ylhäällä, jyväaitassa tallien ylisillä, lapset pitivät iloista karkeloa, ja tyttöjä pelotti taaskin, sillä jo kaksikymmentä ajast'aikaa on huhu käynyt semmoinen, että aitan välikatto on kovin huono, ja että joskus se vielä pudota romahtaa alas.

Hailisaksat pärisyttävät ja puhaltavat.

"Juosta polkas'… hei, hei!"

Pojat polkaisivat raskailla saappaillaan kolmasti parven lattiaan. Tytöt huutamaan: "Älkää, hyvät ihmiset! Ettekös te kuule, miten se narskahtelee! Ei saa polkea niin lujaan!"

"Käsi kaappas… sinne vei!"

— Kreijithän ne niin polkee. Niill' on hevosenkengät ja raaspiikit anturoissa. Kengässä kuin hevoset.

Tytöt nostavat sormensa ja laulavat, tietämättä viattomuudessaan mitä:

"Jos sä, poika, voisit!

Jos sä, poika, soisit:"

— Jalka poikasi… hei, hei!

— Ei! — sanoivat tytöt. — Pojat eivät saa polkea noin kovaa, muuten me lähdetään pois. Lattia murtuu vielä, ja me pudotaan hevosten niskaan.

— Kreijithän ne.

— Me tehdään, niinkuin itse tykätään, — sanoo Fiete Krey. —

Uhleista me viis!

— Jalka polkasi… räiskis!… — Nurkissa narahtelee. Rappausta lohkeaa seinistä.

Lisbet Junker juoksee hädissään koko salin poikki Jörn Uhlin luokse.

— Jürgen, kuuletko sinä? Lattia romahtaa!

— Joutavia! — sanoi toinen mahtavasti. — Tule tanssimaan.

Ja kauvan he tanssivat yhdessä eivätkä kuule, eivätkä näe mitään muuta. Viimein tulee heidän niin palava, että taukoovat.

— Ei maar! — sanoo Lisbet Junker. — Kylläpäs tuli kuuma! — ja hän löyhyttelekse valkoisella nenäliinallaan, ja lyhyt, valkoinen leninki lepahtaa, ja hän nauraa.

— Tules nyt, niin ostan sinulle jotain juotavaa, — sanoo Jörn.

He astuvat käsityksin tungoksen läpi sinne, missä Fritz Rapp seisoo kaikenlaisten lasien takana. Jörn ostaa lasillisen limonaadia, ja sen he juovat yhdessä. Lisbet pistää kiitokseksi hänen kouraansa muutamia minttukaramelleja ja syö itsekin niitä. Ja yhä he nenäliinoillaan pyyhkivät hehkuvia kasvojansa. Mutta nyt olivat kädet käyneet niin tahmeisiksi. "Ei maar", sanoo Lisbet, "ei tämä käy laatuun. Pannaanpas kädet yhteen. Ihanhan ne tarttuu toisiinsa, ja sinä kun otat minusta kiinni, niin leninki likaantuu." Hän otti nenäliinansa, pani suunsa suppuun ja tirskautti pikkuruisen ja pyykkäsi ensin Jörnin kädet, sitten omansa puhtaiksi. Sitten hän näytti vielä, mitenkä Jörnin tulee pitää nenäliinaa kädessä, kun ottaa hänestä kiinni. "Ja nyt mennään tanssimaan taas."

He tanssivat jälleen yhdessä, kunnes Lisbet oli ihan uuvuksissa ja läähätti paikallaan ja nojasi häneen hiukan. Tämä oli aina ystävyyden ylimmäinen aste.

Jörn katseli häntä mielihyvällä ja onnellisena tyyneillä, viisailla silmillään ja sanoi: "Onko sun hauska tanssia minun kanssani?"

— On, — vastasi toinen. — Enhän minä niitä toisia niin hyvin tunnekaan. Mutta sinut minä tunnen, sinä kun aina tulet eri läksyille vaarin luokse. Sinä olet somin ja viisain heistä kaikista.

Jörn punastui.

— Sinä se somin olet, — sanoi hän, — se on vissi se.

— Katsos! — virkkoi Lisbet. — Näätkös Elsbeä? Hän on niin raju; minua harmittaa tuo.

— Niin hän on Harro Heinsenin kanssa. Ei miellytä minua se poika; siksipä pidän sinusta niin paljon, sinä kun olet aina niin hiljainen ja siivo.

Niin karkeloivat lapset, kunnes saliin alkaa tulla nuorisoa, joka vähitellen tunkee heidät pois. Kello kymmenen maissa, illan pimeässä jo, lähtevät lapset aitasta. Lisbet on jo mennyt vaarinsa kanssa kotia. Jörn kääntyy Fiete Kreyn puoleen.

— Minä lähden kotia. Missä Elsbe?

— Niin, kysy sitä! — vastaa Fiete suutuksissaan. — Jonnekin se on pujahtanut Harro Heinsenin kanssa.

He astuvat keilaradan kautta pimeän puutarhan portille saakka ja huutelevat häntä. Ei kuulu mitään.

Silloin sanoo Fiete Krey hiljaa, mutta selvällä äänellä: "Elles nyt heti tule, niin minä sanon kovaa, että sinä olet Harro Heinsenin kanssa puutarhassa."

Nyt kuuluu hiipiviä askeleita, ja kohta sen perästä astuu Elsbe näkyviin. Hän sanoo välinpitämättömästi: "Tekös täällä olettekin? Minä kuulin ääniä täältäpäin."

— Niin, tääll' ollaan, ja lähde nyt heti kohta meidän kera kotia.

Silloin astui Harro Heinsen puitten välistä esiin.

— Me tullaan sunnuntaina iltapuoleen Ringeshörnille, — sanoo hän uhkaillen. — Ja silloin saavat Kreijit taas selkäänsä, niistä tän'iltaisista.

Hän uhkasi vielä lähtiessäänkin ja sanoi: "Pidä sormus tallella!" Hän katosi taloon. Toiset kolme läksivät astumaan kotia kohti.

— Vai antoi hän sinulle sormuksen? — puheli Fiete Krey. Ja lisäsi sitten sääliväisesti: "Näytähän sitä, typykkä! Onko se hopeaa?"

— Mitä se sinuun kuuluu? — sanoi Elsbe ylpeästi.

— Näytähän sentään, Elsbe!

— Kultaa se on. Näätkös?

— Voi sua, tyttö rukkaa! Mokomakin sormus! Ja tää on sitten kultaa muka! Tiedätkös, minkä verran täll' on hintaa? Ei ole kehumisen varaa, Viisi groshenia korkeintaan.

— Äläst'! — virkkoi Elsbe. — Maksaa se hyvän joukon enemmän.

Kymmenen markkaa se maksaa.

— Olipas koko pöllö, se poika! Ottaa ja lahjoittaa sormuksen! Mitä sinä sormuksella teet? Olis edes lahjoittanut sulle parin kanineja! Kuules, typykkä, oletkos sinä nähnyt minun kaninpoikiani? Tiedäthän, niitä siniharmaita?

Elsbe juoksee hädissään Jörnin viereen.

— Jörn! Fiete hakee taas riitaa!

* * * * *

Koko iltapäivän, lasten tanssiessa, istuivat Uhlit ja Kreijit, vanhan tavan mukaan, eri huoneissa kumpikin sukukunta. Huoneitten välillä oli leveä ovi. Uhlit joivat punssia ja lähettivät sitä toiseenkin huoneesen, ja kun juoma, lasten mentyä kotia, alkoi tehdä tehtäväänsä, silloin Kreijeistä huimapäisin otti lasinsa, meni toiseen huoneesen ja istahti Uhlien seuraan.

Tänä vuonna pani asian alkuun Jochen Krey. Hän tuli, kasvot tulipunaisina, loi Uhleihin uhkean katseen ja istahti ääneti ja raskaasti naapurinsa, suuren Klaus Uhlin viereen, lyödä kolauttaen lasinsa pöytään.

— Istunmahan tässä vähäsen, — sanoi hän.

Uhlit nauramaan, ja jotkut huusivat: "Jo lens' ensimmäinen krääkkä." Vähitellen tulivat ne muutkin, ja niin siinä sitten istuttiin rinnakkain ja sikin sokin.

Kerran vuodessa, juuri tänä yönä, istuvat Uhlit ja Kreijit yhdessä, sinuttelevat toisiansa ja sanovat "naapur'kullaks" toisiansa, ja ovat kuin veljeksiä, laulavat yhdessä vanhoja lauluja, jotkut syleilevätkin toisiansa. Tätä kestää noin kolme, neljä tuntia.

Mutta sitten nostaa joku Kreijiläisistä melun. Joku heistä alkaa "naapur'kullalleen" puhua "suunsa puhtaaksi" ja pian ne ovat siinä kaikki muutkin Kreijit, ja suuta soittaen ja kielet ketterinä siinä nyt pengotaan ja pöyhötellään Uhlien elot ja olot, niinkuin seimessä härkä turvallaan tuiskuttelee eteen pantuja olkia puoleen ja toiseen. Kaikkinainen närä ja naru Uhleja vastaan, mitä vuoden pitkään on hampaankoloon kasaantunut — eikä se kasa niin kovin pieni olekaan, — se kaivetaan nyt esille. Karkeita siinä tulee sanoja, tulee hienompiakin; vuoroin puhutaan ylimalkaan, vuoroin takerrutaan yksityiseen seikkaan. Jok'ainoa Uhl saa nyt kuulla, mitä hän vuoden kuluessa on pahaa tehnyt. Yhdelle sanotaan, että hänellä on emäntä sellainen kitupiikki, että yhdestä ainoasta luudasta tai kaislamatosta tinkii nalkuttaa parisen tuntia. Toiselle näytetään toteen, ett'ei hän koko vuonna ole tehnyt yhtään järkevää kauppaa, ei kotonaan, eikä markkinoilla; kolmannelle johdetaan mieleen vanhoja, hassuja juttuja, niin että toinen on punainen kuin kukko. Ja vihdoin julistetaan kuolema ja kadotus koko Uhlien roskajoukolle.

— Ei teille tiloillanne ikinä kunnian kukko laula. Viinaan teiltä menee maat ja mannut, ja keppi kouraan joka miehelle, niin totta kuin me ollaan Kreijiläisiä.

Silloin Uhlit kavahtavat pystyyn, ja ylös ne pyrähtävät Kreijitkin. Fritz Rapp on jo hyvissä ajoin korjannut lasit ja punssimaljat turvalliseen paikkaan ja katselee perältä lystiksensä tätä mellastusta.

Mutta mitäpäs tuosta? Huomenna iltapuoleen on Kreijeillä taas tämä edessään: minnes minä saan menemään nää luudat ja vispilät ja suat? Ja se, joka juhlayönä oli paljonkin suutaan piessyt, se seisoo nyt jälleen vallan vakavin kasvoin Uhlien avaroissa väliköissä, kiltisti tarjoillen tavaroitaan kaupaksi. Kyllähän hänelle ensi alussa muristaan ja nuristaan, mutta toisen kerran hän tulee taas. Ja vähitellen haihtuu ja hälvenee koko närä. Yksi ja toinen vaan karttaa kokonaisen vuoden sitä tai tätä taloa, sillä ylen lujasti oli sen isäntä lyönyt nyrkkinsä pöytään ja vannonut ja vakuuttanut: "Jos vaan se mies meidän taloon tulee, niin linnanhautaan minä hänet heitän koirineen päivineen!"