Читать книгу Jörn Uhl: Romaani - Frenssen Gustav - Страница 7

Sisällysluettelo

Wieten Penn huusi kovaa pihan poikki: "Lapset pyrkivät taas Thiess

Thiessenin luokse."

Klaus Uhl istui rattaillaan, kaupunkiin lähdössä, niinkuin hänellä oli tapana aina iltapuoleen. Hän nauroi ja sanoi: "Menkööt, minne haluttaa! Jos heidän on hauskempi huiskia raukassa rämeessä kuin viljavalla marskilla, niin mitäs heitä estelee, Wieten!"

— Vuottakaa edes sen verran, että laitan teille voileipiä!

Lapset polkivat jalkaa, polkivat toista. Semmoinen oli heillä kiire.

Tuli tuosta Wieten leipineen.

— Fiete! — sanoi hän, — tulepas tänne.

Fiete astui hänen luokseen. Wieten nosti nyrkkinsä pystyyn ja sanoi hiljemmin: "Muista sinä, ettes puhu pötyä lapsille." — Sitten hän pisti voileivät Jörnin taskuun. — "Sinä olet älykkäin näistä. Kun tulette perille, niin sano Thiessille heti, että älköön hän ruvetko hulluttelemaan siellä teidän kanssanne ja lähettäköön teidät taas hyvissä ajoin kotimatkalle."

— Jaha! — sanoi Fiete. — Ja nyt sitä viimeinkin lähdettiin.

Hän pisti kaksi sormea suuhunsa ja päästi kimeän vihellyksen, merkiksi molemmille tytöille, jotka jo astuivat Ringelshörnin rinnettä ylös. Toinen tytöistä kääntyi taaksensa ja viittasi kädellään, ja se oli Elsbe Uhl. Mutta toinen kapusi tyyneesti edelleen, pitäen huolta, ett'ei leninki likaantuisi, ja se oli Lisbet Junker.

Hän kävi koulua muitten lasten kanssa, mutta hän pysyttelihe aina vähän erillään ja puhui yläsaksaa. Fiete Krey ei ollut mielissään siitä, että hän oli tullut mukaan. "Hän on niin olevinaan", sanoi Fiete. "Jos minulta pääsee joskus karkeanpuolinen sana, niin heti hän vinkumaan: 'Ah, Fiete! Mitenkäs sinä nyt tuolla tavalla!' Hän pelkää aina, ett'ei vaan kädet likaantuis tai tukka takkuloittuis."

Mutta Jörn piti Lisbetistä ja tahtoi häntä otettavaksi mukaan. Lisbet oli nuorempi Elsbeä ja joutui myötäänsä hätään ja pulaan. Ja silloin hän aina korkealla, kimeällä äänellä pyysi Jörniä avuksensa: "Jörn, tule auttamaan!" Siinäpä se pääsyy lienee ollutkin, miksikä Jörn hänestä piti.

— Kas niin, — sanoi Elsbe, kun pojat olivat saapuneet nummelle. —

Nyt lähtään. Minnepäin, Fiete?

— Nenänvartta myöten vaan, — vastasi Fiete Krey. — Mennään tuota puuta kohti. Ja hän osoitti erästä puuta aivan kaukana taivaanrannassa.

Sitä eivät lapset osaa käsittää — ja siinä se Fiete Kreyn suuri kunnia, — että vaikka sitä lähdetään noin umpimähkään vaan, ensin tietöntä nummea myöten, sitten metsän halki, jossa juuri sen merkkipuun kohdalle tullaan, niin aina sitä osataan Thiess Thiessenin luokse, joka asuu jossain siellä metsän takana rämeikössä.

Ett'ei tässä vaan tie veis ihmissyöjäin kynsiin! Tahi kunhan ei vaan jouduttais ryövärien luolaan; niitähän vielä piileksii siellä metsän pohjois-osassa!… Fiete Krey se kaupparetkillään kahdestikin sattui sellaiseen luolaan, ja kerran oli oikein itse se musta Marketta seissut luolan suulla. Hän oli huomannut Fieten ja vetänyt ilmaan semmoisen merkin, joka ihan vissiin olisi hänet lumonnut ihan siihen paikkaan, mutta kaikeksi onneksi tiesi Fiete Krey sen taikasanan, ja niin hän, väisti vaaran. Kolmasti se pitää sanoa, virkkoi hän, ja kolmasti hän sen sanoikin. Se oli järeä sana se.

— Mutta Fiete! — huusi Lisbet. — Kuinka sinä tuolla lailla!

Fiete huitaisi kädellään. "Siitä se muija ihan vimmastui ja alkoi viskoa minua kivillä. Tulkaas tuonne noin! Siellä ne kivet ovat vielä tänäkin päivänä."

Lisbet ei tahtonut tulla mukaan.

— Tulkaa pois! — puhui Fiete Krey. — Tulkaa huoleti.

Silmät seljällään he astuivat hänen perässään, Lisbet perimmäisenä.

— En minä tätä kauemmas lähde, — sanoi hän. Jörn palasi hänen luoksensa ja veti häntä kädestä mukanaan. "Niinhän sinä, tyllityttö, piipität, kuin mikä lintu."

— Min'en huoli sinusta enää ensinkään, — sanoi tyttö. — Minä käännyn kotia.

— Me tullaan kohta takaisin, — virkkoi toinen. — Seiso sinä sill'aikaa tässä.

Lisbet istahti hietavallille. Muut menivät kauemmas ja näkivät todellakin puoleksi nummiruohon peitossa kasan kiviä, jotka olivat päivänpaisteessa ja tuulessa ja sateessa vaalenneet.

— Poika! — sanoi Jörn. — Oli maar kouraa sillä muijalla, joka noita kiviä viskeli!

— Koura kuin kaukalo, — virkkoi Fiete Krey noin ohimennen.

Äkkiä huhahtaa tuulenpuuska metsästä päin.

— Joutukaa! — huutaa Fiete, ja lapset lähtevät juosta kirpaisemaan nummen yli ja palajavat läähättäen hiekkavallin luokse, jossa Lisbet Junker seisoo hädissään, valmiina lähtemään karkuun. He nauravat kaikki Lisbetiä ja istahtavat vallille hekin.

— Niin, mitä sitten siitä vanhasta Marketasta? — kysäisi Elsbe.

— Jaa, niin! — puhui Fiete — Tässä kerran — on siitä jo parikin vuotta — olin harjoja ja pyykkipihtejä kaupan Kudenissa ja Bokhaltissa, ja ilta alkoi jo hämärtää, kun tulin kotiapäin. Hiiviskelin siinä sitten hiljaa kuusikon reunaa. Metsään min'en mennyt, sillä puitten välissä oli pilkkoisen pimeä, ja noin ne vaan huojuu siellä puitten välissä, pitkät ja kuikelot kuin korennot ja niin verkalleen kuin pappi, alttarille mennessään. Ja niin minä sitten tulin sille suurelle hiekkahaudalle, tiedättehän, siellä lähellä Grossenradea, sinne, missä se kirkherra seisoo…

— Mikä kumman kirkherra? — kysyi Elsbe.

— No… Pitääkös se nyt ensin kertoa? Ennätätte te kuulla sen toisenkin kerran… No niin: Kudenin kirkherran piti kerran mennä ehtoollista antamaan eräälle sairaalle Grossenradessa. Hiekkahaudalle tullessaan, hän äkkiä katsahtaa taaksensa tuolla lailla noin. Sieltähän näkee kauas hamaan Hampuriin. Sieltä minäkin kerran selvällä säällä näin, paljoko kello oli Hampurin kirkontornissa. No niin, kirkherra katsahtaa taaksensa, ja — arvatkaas, mitä hän näkee? Hänen talonsa palaa! Ihan ilmitulessa! Ja siell' on hänellä kotona kirjoja sellaisia, joita ei muualta saa ostaa mistään koko maailmassa. On näet sellaisia kirjoja, joihin on kirjoitettu salaiset konstit, miten päästä hirmuisen viisaaksi ja rikkaaksi, ja sellaisia oli kirkherralla. Ja siinä hän nyt seisoi. Lähteäkö takaisin kirjoja pelastamaan vai mennäkö sairaalle ehtoollista antamaan? Sepä se! Kovin ovat kirjat hänelle kalliita, ja niinpä hän kääntyy kuin kääntyykin takaisin ja pelastaa ne, ja sairas kuolee ilman ehtoollista. Sen koommin ei kirkherra enää unta silmäänsä saa, ja pian hän kuoleekin ja joutuu helvettiin. Mutta piru ei hänestä huoli, vaan asettaa hänet tuohon suureen hiekkakuoppaan.

— No, äläs huoli! — jatkoi Fiete Krey. — Siitä minä astua laahustan ihan sen haudan ohitse. Ja hirvitti niin. Ensinnäkin vaakkui kuusen latvasta varis: "Marks! Marks!" Min'en ollut tietääksenikään. Sitten huusi ukuli, niitä pieniä semmoisia, koivun oksalta, ja huusi lujaa: "Hyh! hyh!" Mutta minä aattelin: "Ei vaan sitä tähän jäädä." Ja sitten istui kissa säleaidan veräjällä ja naukui: "Nau! nau!" Mutta minä aattelin: "Ann' tulla vaan!" Ja siinä se kirkherra justiin seisookin, siinä hiekkahaudan partaalla. Siinä hän seisoo ja maata tarpoo. Vasemmalle jalalleen kun astuu, niin Kudeniin katsoo; oikealle kun käy, niin katsoo Radeen.

Fiete Krey vilkaisi kuulijoihinsa, vuorotellen jokaiseen.

— Siitä vanhasta akastahan sinun piti kertoa.

— Jääköön toiseksi kertaa, — vastasi Fiete. — Nyt meidän pitää totta tosiaankin lähteä eteenpäin, muutoin tullaan liian myöhään Aulankoon. Mistähän kohti me oikein metsään mennään? Ja metsän kautta meidän on mentävä! Mistähän sitä oikein…?

Ja nyt kävi kuin aina ennenkin. Nyt, kun piti mennä metsän sisään, oli hänen onnistunut saada saatettavansa niin pitkälle, että tytöillä oli täysi tuska ja hätä, eikä ollut Jörnkään ihan tyyni. Taajassa ryhmässä nyt astuttiin metsää myöten. Fiete Krey vilhui vaanivin silmin oikealleen ja vasemmalleen metsän pimentoon, ikäänkuin sieltä joka hetki olisi pahoja peikkoja tulossa. Elsbe oli tarttunut häntä käsivarteen ja katsoi hädissään häneen. Lisbet Junker kulki niin lähellä Elsbeä ja Fiete Kreytä ja vilkuili niin kiivaasti joka taholle, että myötäänsä astui toisten kantapäille. Perimmäisenä kulki Jörn Uhl. Hän pyrki ylimalkaan pitämään Fiete Kreyn juttuja pelkkinä taruina tai ainakin hyvin liioiteltuina, mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa, hän kun tiesi olevansa päätään lyhempi häntä kokemuksessa ja sanatulvassakin. Halveksimisensa hän kumminkin tahtoi lausua julki ja virkkoi senvuoksi Lisbetille: "Käy sinä edeltä. Minä astun täällä takanapäin." Mutta usein hän äkkiä kääntyi ympärinsä, sillä takaapäin kuului selvään askelia.

Vihdoin alkoi metsätön ala kuultaa puitten välitse. — Juoksujalkaa nyt! — huusi Fiete. Ja he juoksivat, minkä jaksoivat, puitten välitse ja saapuivat vihdoin tielle. Alhaalla näkyi Aulanko rämeikössä, ja silloin he huusivat ja huhusivat, viuhtoen lakeillaan ja nenäliinoillaan.

Maavalli kulkee kierrellen kuin mikä kookas käärme peltojen välitse rämeikköön. Paha on kulkea sitä myöten: tiheässä kasvaa siinä kanervaa, saraheinää ja vaapukkapensaita. Mutta siksi juuri he kulkevat sitä myöten alas rämeikköön. Vihdoin, kun jo kovin hankalaksi käy siinä astuminen, he tekevät huiman hyppäyksen alas pensastoon, Lisbet Junker Jörn Uhlin avulla, ja lähtevät astumaan turvekasoja kohti, joita kohoaa leveitten, mustain mutahautain partaalla. Ja siellä loikoo Thiess Thiessen nurmella, turvekasan siimeksessä, lakki otsalla, pyssy vieressä.

Lapset hiipivät varpaillaan lähemmäs ja seisovat hänen ympärillään.

— Hän on lähtenyt meitä vastaan, — kuiskaa Elsbe. — Hän on sitten pannut pitkäkseen ja nukkunut. Semmoinen unikeko hän on ja tekee kaikki nurinpäin.

— Huudetaanpas kaikki yhtaikaa, — ehdottaa Jörn. — Kyllä maar mies säikähtää. Yht' aikaa… nyt! Hoo-oo-hei!

Niinkuin jänis makuusijaltaan, ei vainenkaan, kankeana ja suorana kuin sahapölkky ponnahtaa Thiess Thiessen maasta pystyyn.

— Mitä nyt? — huutaa hän.

— Thiess! — huutaa Elsbekin. — Älä tuolla lailla tuijota. Onkos tuo nyt laitaa?

Silloin Thiess sieppaa pyssynsä ja saa samalla puhelahjankin. — Minähän tässä läksin teitä vastaan, mutta annas, kun tässä ihan korvaani kiljaisee: "Thiess", sanoo, "eihän ne mitä vielä tule! Pistä pitkäkses", sanoo. — Miehen naismaiset kasvot loistavat, ja pienet, kirkkaat silmät vilkkuvat ja välkkyvät.

— Fiete poika! — sanoo hän. — Onpas lystiä, että te tulitte!

— Onko vene valmis, Thiess?

— Valmis kuin valettu, — sanoo toinen, — ja uhkea onkin astia… Minustahan piti oikeastaan tulla merimies, nähkääs, lapset! Mutta minut löi meritauti heti kuin olin noussut rantaäyräälle ja näin Elben. Läksin sitten Brunsbütteliin ja menin oppiin venemestarille Klausenille, sille, joka niitä aluksia rakentaa. Ja hyvin olis kaikki käynytkin, ja minulla olis nyt suuri veistämö, ja rikas mies minä olisin kanssa, mutta se peiakkaan unitauti! Älä naura, Fiete; tyhmä olet vielä, poika riepu. Minä ymmärrän vallan hyvin, mitä siinä prinsessa Ruususen sadussa kertoo: että ne oli maanneet sata vuotta yhtä kyytiä. Osaan minä sen viisunkin. Ja sitten tuli vielä sekin seikka, ett'en minä kasvanut ja varttunut vähitellen, vaan yhteen menoon minua lykkäsi hoikkana ja honkelona kuin pajupuuta: vyötäisiä, ei vatsaa, kunhan vaan pää pikemmin lakeen kumahtaisi. Hyvin kävi kaikki, niin kauan kuin taikaa tehtiin takuteltiin; pystyssä olin ja pirteänä pysyin kanssa. Mutta annas, kun oli ensimmäinen lankku lyöty! Silloin, Fiete, silloin oli kuin olis se lankku ihan minulle kimmurrellut ja sanonut näinikään, että: "Pistä pitkäkses, Thiess Thiessen!" No niin, eihän siitä sitten mitä tullut. Ei vainkaan tullut siihen aikaan, lapset. On minulla vielä tallella se Klausenin antama todistuskin. "Siihen katsoen, että kivulloinen unitauti" j.n.e. Ennenkuin minä pääsin tämän vanhan olkikaton alle, niin makasin kolmetoistakymmentä tuntia siellä aulangolla vaapukkapensaissa.

"Jonkun ajan perästä minä aattelin: jahkas lähden tästä latinakouluun, minulla kun mieli vaan paloi maailmaa näkemään. Arvelin näinikään: kun on oppinut mies, niin sille on maailma avoinna joka haaralle; kun tulet kouluun, niin opit latinaa, ja se on niin paljo kuin oppia uimaan. No kun kouluun, niin kouluun! Ei sentään suoraa päätä, vaan ensin eri läksyille kirkherra Friedelin luokse. Ja hyvin tuo kävikin. Kirkherra tiesi minun luontoni ja sovittikin tunnit noin kuuden ja kahdeksan väliin aamulla ja neljän ja kuuden väliin iltasella; siiloin minä näet olin pirteimmilläni. Osaan minä vieläkin monta latinalaista sanaa."

— Adsum! sanoi Fiete Krey. — Se on: "tääll' ollaan."

— Älä sinä yhtään virnaile, Fiete. Tarkoitat kai etten minä latinaa muuta osaakaan?… No niin, mutta sitten, kun kouluun tulin! Te ette tunteneet sitä vanhaa professoria Chalybäusta. Chalybäus on niin paljo kuin rautainen; huomaatkos, Fiete? Monta monituista kertaa hän sanoi meille: "Ei teiss' ole elämää ensinkään, teissä Dithmarschin pojissa." Mutta minusta, kuules Fiete, hän sanoi kerran: "Thiess Thiessenissä, siinä pojassa on elämää, mutta se on nukuksissa." No niin, lapset, sanalla sanoen: ei se luistanut: Tieteet muka… Niistä on maailmassa kovin nurinkurinen käsitys. Luulis, että niissähän se on semmoinen… mitenkä mä sanoisin… semmoinen tie, että sitä kun astuu, niin yhä enemmän selkenee. Se on ihan päinvastoin. Minun mielestäni se oli semmoinen umpisola, niinkuin nyt esimerkiksi ketunpesä. Sinne menee vongertaa kuin mäyrä, mutta ei tiedä, mistä pääsee pois ja pääseekö ensinkään. No niin… minä otin takapassit. "Vähemmällähän pääsee", sanoi kettu, kun jätti takakoipensa rautoihin ja kampuroi kolmella jalalla tiehensä. Paperi pistettiin minulle sieltäkin kouraan, ja tallella se on sekin. Mutta eipä siinä sanottavia seiso.

"Nyt sitä oltiin taas Aulangossa, ja siellä minä seisoskelin milloin kyökin-oven suussa, milloin sein'vieruksella päivännousun puolella ja rakentelin pitkiä matkasuunnitelmia. Maailmaan näet teki mieli. Mutta isä vainaa oli saanut kyllänsä niistä. Kauluksesta otti minua ja pisti varstan kouraani ja pani minut meidän vanhan päiväläisen, Klaus Suhmin, viereen, joka paraikaa oli puida paukuttamassa kauraa, sitä pitkää semmoista, jota oli kasvanut niillä rämesaroilla. Ja kun minä vielä myöhemmin taas kerran otin puheeksi ne matkat, niin nyrkkiä hän pui nenäni alla. Sinne meni ne silloiset reissut, ja näin se vaan on käynyt. Minä, joka kernaimmin olisin lähtenyt jalkapatikassa vaeltamaan Venäänmaan halki ja Kiinanmaan poikki Bangkokiin, minä en ole tätä Aulankoa kauemmas päässyt, enkä ole nähnyt edes Hampuriakaan, en edes Rendsburgiakaan. Kirjoillahan minä niitä matkoja olen sittemmin koettanut korvata, minkä verran on laatuun käynyt. Ostin Stielerin kartaston ja Gruben luonnekuvaukset ja Gerstäckerin romaanit ja kaikennäköisiä matkakertomuksia. Kaikki ne matkat, mitkä olin mielessäni suunnitellut, olen piirtänyt makuutupani kalkkiseinään. Olettehan te nähneet ne, lapset."

— Älä nyt enää juttele! — sanoi Elsbe. — Mieli tekee jo sinne ketunpesään.

— Jaa, niin vainenkin. Joutuun, lapset, joutuun! Täss'ei auta siekaileminen. Trinalla on ateria kaiketikin jo valmiina. Meillä on tänään silavakukkoa sianpäästä.

Thiess oli maavallissa löytänyt molemmat ketun pesän aukot, puoleksi nummen keltaisen hiekan peitossa.

— Ammupas sinne! — sanoi Elsbe.

— Mitäs siitä lähtis, lapsi

— Sama se, — virkkoi Elsbe, katsoen tuimasti häneen, — ammu vaan!

Valitettavasti täytyi Thiess Thiessenin tehdä, mitä vaan pikku Elsbe vaati. Kaksikymmentä ajastaikaa sitten hän oli tehnyt kaikki, mitä hänen sisarensa, Elsben äiti, suinkin oli tahtonut, ja nyt hän ei pieneltä sisarensa tyttäreltäkään hennonnut kieltää mitään. He seisoivat nyt siinä kaikki, epäilevin silmin katsoen keltahiekkaiseen pesän-aukkoon ja laukausta odotellen. Lisbet vetäysi hiukan taammas. Jörn, joka aina heti huomasi, mitä Lisbet milloinkin teki, kiusotteli häntä, otti häntä käsistä ja yritti vetämään häntä muitten luokse.

Silloin Elsbe, hänen aikomustaan torjuakseen, kietoi somalla, pyytävällä liikkeellä kätensä hänen kaulaansa ja piteli hänestä kiinni, liikahtamatta paikaltaankaan. Jörn ei tiennyt, miten olla, kun toinen tuolla tapaa häntä lähenteli. Hän otti neuvotonna hänestä kiinni ja katseli häntä.

Monasti ennen, lasten leikkiessä koulupihalla, oli Lisbet kiljaissut, kun pojat koulupihalla olivat käyneet häneen käsiksi, ja riuhtaissut itsensä irti. Tällä tavoin hän ei koskaan ollut ottanut Jörnistä kiinni.

— Aina kun Thiessin luona ollaan, olet sinä ihan toisellainen, — puhui Lisbet ja nyökäytti päätään. — Kotona sinä olet usein jörö ja vakava, mutta täällä sinä olet iloinen. Tänään minä pidän sinusta.

Kovin lujasti piteli häntä tyttö. Jörnin ei tässä tarvinnut panna läheskään kaikkea voimaansa liikkeelle, mutta ihmetteli hän sittenkin, mitenkä nuo hennot jäsenet ovat niin lujat, ja kävi ihan neuvottomaksi, kun toinen niin lähelle häntä tuli.

— Tästä puolin minä sanon sinua aina tyllitytöksi, — virkkoi Jörn, pidellen häntä hellävaraisesti.

— Miks' niin?

— Sinulla kun on samanlainen kimeä, piipittävä ääni kuin tyllilinnulla, tiedäthän sillä, jota kirjoissa sanotaan rantaraukuksi. Niin sinäkin piipität.

He pitelivät vielä kiinni toisistaan ja katselivat naurahdellen toisiansa. Silloin alkoi läheisestä puusta äkkiä kuulua talitiaisen sirkutusta. Se sirkutti niin kovaa ja hätäisellä äänellä, että kaikkien silmät kääntyivät sen puoleen. Se istui pienen männyn ylimmällä oksalla, kallisteli päätään puoleen ja toiseen ja katseli alas. Ja sitä kohti katsahtaessaan, lapset näkivät jotain ruskeankellertävää kulonkarvaisessa ruohikossa. Kaksi silmää hehkui kolmikolkkaisessa päässä, sanomattoman älykkäästi katsellen ketunpyytäjiä, jotka seisoivat siinä suu auki. Thiess seisoi silmät siirallaan ja kankeasti pidellen pyssyä loitompana luotaan ja laukaisi hurjasti hiekka-aukosta sisään. Fiete Krey tarttui kahden käden harmaasen, rautakantaiseen kenkäänsä, nykäisi sen jalastaan ja viskasi sen vimmattua vauhtia perään.

— Peiakas! — sanoi Thiess. — Silläpäs oli koko pitkä häntä.

Elsbe lyö kätensä yhteen.

— Ettäs sanot! Mutta niin se aina käy, kun me ollaan täällä; sinulta menee nurin kaikki tyyni.

* * * * *

Talo, missä Thiess Thiessen oli elänyt melkein koko ikänsä, ja pää, jota Thiess Thiessen hartioillaan kantoi, — ne olivat merkillisesti yhdenlaisia. Ratkaisematta vaan jäi kaikiksi ajoiksi, mikä niistä toisensa mukaan oli muodostunut: oliko Thiessen pää monen pitkän vuoden kuluessa käynyt tuon vanhan, rakkaan talon näköiseksi, vai oliko talo hieman ottanut haahmoa Thiessistä.

Thiess Thiessenin talo oli pitkä ja kaita; korkea, tumma olkikatto roikkui syvälle alas pienten, vilkkuvain akkunain yli; edessä oli pikkuinen otsikko, rajapiirteille raju. Thiess Thiessenin pää oli hyvin pitkä ja kaita, ja tuo pitkä, tumma tukka roikkui korvain yli ja otsan yli kirkkaille, vilkkuville silmille saakka; nenä oli pieni ja elleihän rajapisteilleen raju, niin ainakin uhkea: hieno, pyöreävartinen nenä pienissä, näivettyneissä, kuihtuneissa ja käpertyneissä, naismaisissa kasvoissa.

Elsa se oli jo yhdenkin kerran sanonut hänelle: "Niin on sun pääsi justiin kuin talosikin."

— Mikäpäs sen siitä muuksi muutti! — oli Thiessin tapa vastata. — Yhdessä sitä on jo oltu viidettäkymmentä ajastaikaa, ja yhdessä vaan aina.

Lähestyen toisiansa he istuivat pyöreän pöydän ympärillä tuossa suuressa huoneessa, jonka seinillä oli kaakelikoristeita, ja jossa nämä samaiset ihmiset kaksikymmentä vuotta myöhemmin viettivät kerran niin surullisen iloista jouluaattoa.

— Lapset! — puhui Thiess Thiessen. — Astua nummen poikki ja sitten syödä Dithmarschin silavakukkoa, se on parasta maailmassa se.

Hän nyökäytti päätään heille ja pani ensimmäisen palasen Elsben lautaselle.

— Vai niin? — sanoi Elsbe. — Vai on se parasta maailmassa se! Opettaja Peters tietää sen asian paremmin kuin sinä. "Parasta maailmassa", sanoo hän, "se on rakkaus." Ja sitä minäkin.

Thiessiltä jäi kahveli puolitiessä ilmaan. Hän avasi pienet silmänsä, ja silmäkulmat ne katosivat otsatukan alle. Hän ajatteli: Juuri noin se sanoi, sun äitisikin. Ei ollut tyttö kuin kahdentoista vanha, niin jo haasteli rakkaudesta. Kovin kävi hänelle rakkaus kalliiksi…

— Rakkausko? — virkkoi hän. — Kehenkä?

Ei suinkaan Elsbellä ollut mitään määrättyä tarkoitusta, niin sanoessaan, mutta, ketterä kuin oli, hän vastasi nyt: "Rakkaus Jumalaan."

Nyt oli Thiess Thiessen aseetonna.

— Niin, niin, — puheli hän, päätään heilutellen. — Jos tällä tapaa rupeat puhumaan, niin pian sulta lappamiset loppuu. Rakkaus Jumalaan? Mitäs se sinun mielestäsi on? Jospa hän istuisi tässä sun rinnallasi!…

— Mitäkö on? — vastasi Elsbe. — Meidän pitää rakastaman kaikkea sitä kuin hyvä on. Sitä se on.

— Tämä sianpää on hyvää, Elsbe, — virkkoi toinen. — Siitä ollaan yhtä mieltä sun kanssas. — Hänen silmänsä välähtelivät kuin pienet, puhtaat, kirkkaat akkunat aamuauringon paisteessa.

— Jörn! — sanoi hän sitten, — sanopas, mitä sinä aattelet tästä. Fiete Krey ei puhu mitään, sillä hän ei välitä muusta kuin sianpäistä ja luudista ja vanhoista akoista, jotka viskelevät kiviä. Mutta sinä, Jörn, sinä olet haaveilija. Haaveilija sinä olet, Jörn; ja vaikkes sitä oiskaan siinä määrin kuin indialaiset fakiirit, jotka nurkassa istua kykkivät ja sinnes vatsaansa katselevat, kunnes heille ilmestyy mitä hassuimpia näkyjä. Puhu, Jörn!

— Paras maailmassa on työ, — sanoi Jörn, — tiedätkös sen?

Thiess laski kahvelin pöydälle ja loi silmänsä murheellisena maahan.

— Jürgen Uhl! — lausui hän. — Olen minä valmis kuulemaan jos mitä, mutta en ois moista odottanut. Vai työ?… Mitäs lukee raamatussa, toisella lehdellä, silloin kuin heidät oli paratiisista ajettu pois? Kuinka kuuluu se sana, joka noitten ihmisparkain jälkeen iskee, iskee kuin raesade? Otsas hiessä pitää sinun leipääs syömän! Onko se siunausta, Jörn, vai kiroustako se on? Vai työ, Jörn? Työ on kirousta, Jörn. Ja se on sinun mielestäsi se paras maailmassa! En ole elämäpäivinäni mitään niin hartaasti halunnut kuin että olisin syntynyt Pesandin saarilla tai Suruacissa Molukkien meressä, siellä, missä työ on suorastaan kiellettyä. Kiellettyä, Jörn, koskapa siellä kasvaa liian paljo bananeja! Ja minä kiitän joka päivä Jumalaa siitä, että minulla on Aulanko, ja että minä siis olen jossain määrin sen kirouksen ulkopuolella. Heinäaikana vaan ja silloin kuin turpeita kuivataan, silloin olen mukana minäkin. Ja sinä sanot: työ on parasta maailmassa.

Silloin vaikenivat kaikki, hän kun tuolla tapaa rupesi raamatulla huiskimaan.

Mutta nyt yltyi Thiess Thiessen liian rohkeaksi ja hyppäsi lujalta pohjalta hyllyvään maahan.

— Lapset, — sanoi hän — minä luen, niin kauan kuin ajatukset vielä koossa pysyvät, "Itzehoen Sanomia." Tiedättekös, mitä uutisia minä niin hartaasti odottelen, joka kerta kuin Peter Siemsen tulee tuolta kolkan takaa, tempaisee oven auki ja huutaa: "Itzehoen Sanomia"? Sitä, että työ olis vähennyt. Että työ olis kokonaan lakannut olemasta! Että me kaikki olisimme kirouksen alta kirvonneet. Ni-in!

— Vai niin vainen! — sanoi Jörn ja laski nyrkkinsä pöytään. —

Tästäpä soluu soma juttu. Ann' tulla vaan!

— Mitä kaikkea ne ovat jo keksineetkään! Ja jok'ainoa keksintö on vähentänyt työtä. Kehruukone. Yhä minä vieläkin näen, mitenkä äiti vainaa koko pitkoisen talvisen päivän istui rukin ääressä. Entäs puimakone! Sen minä sanon, että maahan me lyötiin puimatanner, minä ja Klaus Suhm. Ja jos sanon, että Klaus Suhm on eläissään hakannut maahan kaksikymmentä savitannerta, niin se on vähä. Ja nyt tuli kone; ei kuin päivä vaan, niin on viljat puitu ja jyvät viskattu! Entäs ne rautatiet! Entäs ne lennättimet! Ennen vanhaan sitä vonguttiin: "Missähän ne minun rasvanahkaiseni, Liisa? Panes hevonen valjaisin Risto!" Ja sen minä nyt teille sanon: Työ vähenee maailmassa. Klaus Suhm se ennen vanhaan nousi talvis-aikana kello kaksi ja kolmelta jo koputti minun akkunaani! Mutta nyt? Ihme kuitenkin, ihme ja kumma, ett'ei se työ vielä paljoa suuremmissa paloissa ole vähennyt eikä jo kokonaan jäänyt sukupuuttoon.

— Entäs sitten? — kysäisi Jörn ja kumartui pöydän yli. — Annas, että työtä olisi vähemmän? Mitäs sinä joutessasi tekisit?

— Kukin tekis, niinkuin tykkäis, — vastasi Thiess Thiessen. —

Minusta olis lystiä pitkä uni turvekasan kupeella.

— Vai olis! — sanoi Jörn. — Ja toisista… toisista — hän pyrki hiukan takertumaan sanoihinsa, — toisista olis kai lystiä vetelehtää päiväkaudet kapakassa. — Poika puisteli valkeata päätänsä. — Etkä sinä yleensä näistä asioista ymmärrä yhtään. Luuletko sinä, että Adam ja Eva ennen syntiinlankeemusta istuivat ristissä käsin? "Edenissä he paratiisia viljelivät", niin siinä lukee, ja leikkivät keskenänsä. Mekin tekisimme työtä ja hauskoja leikkejä löisimme, eikös niin Lisbet? Mutta monet ihmiset ovat häijyjä ja kehnoja. Ja siksi meidän kaikkien täytyy käydä koulua ja sitten mennä työhön, kun suureksi kasvetaan. Ja sinä, parasta on kun menet muuttamaan ruskean ruunan liekaa. Eihän sillä, tuolla kuusien juurella, ole enää mitään purtavaa.

Pikku Lisbet ei ymmärtänyt kaikesta tuosta mitään. Keskustelun aikana hän oli yhtä mittaa sormellaan tökkinyt Jörniä hartioihin. "Katsokaas hänen silmiänsä", puheli hän. "Niin ne istuu kuin ketut pesänsä suulla, vaanimassa, ja tukka on hänellä pystyssä kuin mitkä siilin piikit." Ja hän hypähti nopeasti takaa päin hänen luokseen ja pani päänsä hänen päänsä viereen. Yhtä vaalea oli heillä kummallakin tukka.

— Kas niin! — sanoi Elsbe. — Olkaa nyt jo vaiti! En minä välitä teidän pakinoistanne.

Thiess nyökäytti päätään verkalleen ja virkkoi Fiete Kreylle:

— Minun tekee aina hyvää, kun te tulette. On, niinkuin kuka kylkeen sysäis. Käydäänpäs sentään tuo ruuna tuolta vähän alemmas. Mutta tulkaa ensin katsomaan, missä kaikissa paikoin minä taas näinä viime viikkoina olen reissaillut.

Lapset menivät hänen perässään hänen makuutupaansa. Se oli iso, autionko huone, seinät valkoisiksi rapatut Huonekaluja ei siinä ollut kuin Thiess Thiessenin vuode, vaatearkku ja kaksi tuolia. Seiniin oli katon rajaa myöten järeillä sinikynä-viivoilla piirrettynä viisi maan-osaa ja molemmat pallopuoliskot. Kirjoja oli kasottain tuoleilla. Täällä se Thiess Thiessen suoritteli laajoja matkojansa ja koetteli kylliksensä vaellella vierailla mailla. Lyhyessä esitelmässä hän selitti nyt, kuinka hän tällä viikolla on Livingstonen kanssa Keski-Afrikassa samoillut ja monasti yönuotion ääressä istunut, syöden pelkkää kuivattua vuohenlihaa ja niukalti sitäkin. Hän otti kirjan ja luki heille matkan jännittävimmän kohdan, sen, jolloin tuo englantilainen lähetyssaarnaaja ja tutkija solmii rauhanliitot sen hirmuisen ja villin neekerikuninkaan kanssa. Kädet koholla hän heille luki, juhlallisella äänellä.

Mutta eihän siitä mitä lähtenyt. Elsben tarkkaavaisuus oli jälleen tiessään.

— Jos tässä tällä lailla vitkaillaan ja viivytellään, — sanoi hän halveksivasti, — niin ei tule valmista yhtään mitään.

Lähdettiin ulos ja siirrettiin ruuna alempaan liekaan. Säleaidan veräjällä syntyi koko tungos, kaikki kun tahtoivat päästä yht'aikaa siitä, nuori ruuna myös. Mutta säveä oli hepo eikä tehnyt heille mitään, ei edes hätkähtänyt, vaikka pieni Lisbet kiljaisi, kun se tuli häntä liian likelle.

— Ja nyt venettä katsomaan!

— Ylen on mulla siro vene, lapset. Se on paras ja suurin, mitä koskaan on minun käsistäni lähtenyt.

Vene oli tummanruskeassa rämelammessa, rantaan kytkettynä, niinkuin olla pitää. Muodolleen se oli kaukaista sukua vasikankaukalon kanssa, ja haisi jo kymmenen askeleen päähän pieltä, jota oli valettu jok'ikiseen saumaan. Keskellä venettä kohosi välikannelta masto, ja sen nenässä liehui keltainen silkkilippu, mummovainajan esiliinasta leikattu. Etukannella oli neljä tykkiä, jotka kylänseppä oli juottanut yhteen Mannesmannin putkista, ja joissa kirkkaaksi viilatut sankkireiät välkkyivät.