Читать книгу Siitä nousi hirmuinen prosessi - Ilmari Kivinen - Страница 3

Sisällysluettelo

Ei ole kaupunkimme vielä lopen vanha, sillä onpa niitä vanhempiakin, mutta eipä se ole enää aivan eilispäiväisiäkään. Monta on rakennettu maahan kaupunkia, kauppaloista puhumattakaan, sen jälkeen kun tämän kaupungin asemakaava vahvistettiin.

Aluksi kaupunki ikäänkuin arasteli vettä ja asettui mäen taakse, mutta vanhemmaksi tultuaan kurkisti se mäen yli ja ajatteli: miltähän tuolla toisella puolen tuntuisi?

Ja se tuli uteliaaksi ja kömpi vihdoin varovaisesti mäen yli, kunnes lopuksi pääsi rantaan asti, lahden poukamaan. Ja siihen se tietysti pysähtyi.

Mutta kirkko ei tullut perässä. Se jäi rauhallisena paikoilleen mäen taakse, ja siellä se on tänäkin päivänä iäkkäiden matalien talojen keskellä kuin kana poikueineen.

Kullakin talolla on oma pihansa, jossa on vesitynnyri rattaineen ja koirankoppi pihan perällä. Kopissa ei tosin ole koiraa eikä tynnyrissä vettä, mutta se ei tee mitään, sillä molempia voi hankkia silloin kun niitä tarvitaan, ja sitä ennen on niitä turha hankkiakaan.

Sitäpaitsi on jokaisella talolla oma puutarhansa, jossa kasvaa useita puita, myöskin omenapuita, jotka kuitenkaan eivät koskaan kuki eivätkä hedelmiä kanna. Mutta vielä useampia ja useammanlaatuisia pensaita näemme näissä puutarhoissa. On karviaismarjapensaita, on viinimarjapensaita, joissa on sekä punaisia että valkoisia, vieläpä mustiakin viinimarjoja, ja pensaiden välissä kasvaa pitkää, mehevää heinää, jota lehmä kyllä söisi.

Puutarhan perällä on parin suuren koivun tai kuusen välissä humalamaja, ja sen keskelle on maahan isketty oikein aika pölkynmötkäle. Pölkyn päähän on naulattu pöydäksi lyhyt, mutta leveä, sileäksi höylätty ja viheriäiseksi maalattu lankun pätkä.

Kadut eivät ole kivetyt, ja tarpeetontahan se onkin, kun niissä on hyvä hiekkapohja, joka sateen jälkeen kuivaa pian, ja mihinkähän olisi niin kiire, ettei joutaisi sen kuivumista odottamaan? Eräs talonomistaja yritti komeuden vuoksi kivetä katuosansa, mutta työ jäi puoliväliin, kun kivet loppuivat kesken. Pikkupojat kaivoivat sitten lopuksi nekin irti ja kuljettivat ne eri pihoihin, käyttääkseen niitä omiin ja hyödyllisempiin tarkoituksiinsa. Sekään talonomistaja ei enää uudista yritystään, sillä hän on jo kuollut, ja leski on pystyttänyt hänen haudalleen kiven, joka varmaankin painaa yhtä paljon kuin kaikki nuo hukkaan menneet katukivet yhteensä.

Onpa kaupungissamme kivitalokin.

Se on torin varrella ja on se kaksikerroksinen. Sitä sanotaan raatihuoneeksi, koska sen alakerrassa on raatihuone ja raastuvanoikeus.

Siellä alakerrassa on myöskin poliisikamari. Poliisikamarissa pelaavat konstaapelit suurella kätevyydellä ja jokseenkin risaisilla korteilla Mustaa Pekkaa, ja talon yläkerrassa on ravintola, josta hyvin tai ainakin siististi puetut ihmiset saavat sekä miedompia että väkevämpiä väkijuomia. Ravintolassa on paljon tupakansavua, joka ei tunnu lähtevän sieltä tuulettamallakaan, ja vielä enemmän on sitä poliisikamarissa. Mutta sitäpä ei koskaan tuuletetakaan.

Raatihuoneenkatu kulkee raatihuoneen ohi ylös mäelle ja sieltä sitten vanhempaan kaupunginosaan. Tämä katu on aina talvella jäässä ja siitä syystä kerrassaan erinomainen mäenlaskupaikka. Mäen rinteessä on nimittäin kaupungin paras kaivo, jota sanotaan raatihuoneen kaivoksi, ja sekä vesikorvoista että ämpäreistä loiskuva vesi jäädyttää kadun.

Hevosille ei siitä kuitenkaan ole minkäänlaista haittaa, sillä kukaan selväpäinen hevosmies ei aja Raatihuoneenkatua uudesta kaupunginosasta vanhaan, vaan kiertää mäen ympäri Koulukatua pitkin.

Kaivon pumpussa oli ennen oikea letkukin, mutta kun se meni rikki, niin ilmestyi siihen kolmen päivän kuluttua vaatteesta tehty vedenjohdattaja. Kukaan ei tiedä, kuka sen oli siihen kiinnittänyt, mutta kun konstaapeli Kappari pari viikkoa myöhemmin sattui näkemään uuden letkun, niin tunsi hän sen heti ja sanoi: "Sehän on leipuri Mattilan kalapöksyjen lahje… tunteehan sen tuosta polven kohdalla olevasta sinisestä paikasta".

Raatihuoneenkadun mäen reunassa on patsaan päässä valkeaksi maalatusta rautapellistä tehty taulu, jossa on kirjoitus:

"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".

Mäkeä laskiessaan osoittavat pojat taitoaan nakkaamalla ohikiitäessään tuota taulua jäänpalasilla. Jos heitto osuu, niin rämähtää pelti pahasti. Poliisit ovat kyllä pojille sanoneet, ettei siihen saa paiskella, mutta pojat ovat unohtaneet tämän kiellon.

Sakkotaulu on pantu siihen silloin, kun pojat kerran mäkeä laskiessaan olivat ajaneet vanhan pormestarin koiran päälle niin että koiralta katkesi jalka. Koira täytyikin tappaa. Mutta vanha pormestari on jo aikoja sitten kuollut, eikä uusilla pormestareilla ole ollut koiria.

Oikeastaan ei kaupungissa ole varsinaista pormestaria nähtykään sitten vanhan pormestarin kuoleman, sillä uudet ovat vaihtuneet alinomaa ja senkin vähän aikaa hoidattaneet virkaansa nuorilla hovioikeuden auskultanteilla, joista vanhin lienee ollut seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Se on kyllä tämän kaupungin suurimpia suruja, mutta mitäpä tehdä? Eihän pormestareita voi toki poliisiputkassakaan säilyttää, ja irrallaan ollen ne taas kohta häviävät kaupungista. Vanha postimestari sanoo, että kaupunkimme yllä lepää taivaan kirous. Pappia ei saada muuttamaan, vaikka tiputettaisiin hänen eteensä tielle kirkkaita markanrahoja toiseen seurakuntaan asti, kun taas pormestarit livahtavat läpi käsien kuin limaiset matikat. Mutta postimestarin mielikarvauden ymmärtää hyvin, sillä vanha pormestari oli ihanteellinen skruuvitoveri.

Mäen korkeimmalla kohdalla, alastomalla kalliolla, on näkötornikin. Se kuuluu näkyvän hyvin pitkän matkan päähän, mutta miten pitkän matkan päähän siitä näkisi, sitä ei tiedetä, koska ei kukaan ole vielä siellä ylhäällä ollut. Se mies nimittäin, joka oli ottanut tornin urakalla rakentaakseen, poistui paikkakunnalta, ennenkuin torni tuli ihan valmiiksi. Taikka oikeastaan tuli torni kyllä valmiiksi, mutta sen sisään jäivät portaat tekemättä, ja tekemättä ne pysyvätkin, koska rakennuttaja oli ennen katoamistaan ennättänyt nostaa valtuusmiesten tarkoitusta varten myöntämän määrärahan loppueränkin.

Kaupunkilaisten pääelinkeinoja ovat kaupankäynti ja karjanhoito. Maanviljelystä ja kalastustakin harjoitetaan jossain määrin, ja jos kaupungin hotelliin tulee matkustaja, joka kehuu omistavansa liikoja rahoja, niin kynitään ne häneltä korttipelissä pianohuoneessa.