Читать книгу Siitä nousi hirmuinen prosessi - Ilmari Kivinen - Страница 8

Sisällysluettelo

Paholainen arvasi, ettei tuo säkkijuttu riitä iankaikkiseksi riidan aiheeksi. Mutta kun se oli näin onnistuneesti aloittanut naapurusten välien turmelemisen, niin ei se halunnut hellittää kesken otettaan.

Siispä se käänsi pukinsorkkansa ristiin alleen, istui ja rakenteli uusia juonia, pureskellen miettiväisenä hännänpäätään.

Ja keksikin se lopuksi uuden metkun.

Kun Menlösin Miina eräänä päivänä kantoi likasankoa aidan vieressä pihan perällä olevaan likakuoppaan, huomasi hän kuopan reunalla kuolleen hiiren, jonka paholainen oli siihen juuri häntä varten asettanut.

Vaikka Miina ei tiennytkään, mistä kamalasta lähteestä hiiri oli siihen tullut, niin huudahti hän kuitenkin:

— Hyi!

Hän ei nimittäin voinut katsoa kuolluttakaan hiirtä tuntematta inhoa.

Nyt olisi tietysti ollut yksinkertaisinta, että Miina olisi potkaissut hiiren likakuopan pohjalle ja vähän lunta päälle hautaukseksi, mutta sitäpä hän ei tehnytkään.

Sen sijaan otti hän aidan vierestä pienen laudanpätkän, työnsi sen hiiren alle ja heilautti hiiren aidan yli.

Säkkisodassa hänen veriinsä syöpyneet vaistot ne varmaankin saivat hänet siten menettelemään.

Samassa tuli ulos keittiöstä Mönkkysen Maijastiina, joka oli ollut siellä kertoilemassa rouva Menlösille kaupungin tuoreimpia juoruja.

Nähdessään Miinan heittävän jotain aidan taakse huusi hän:

— Mikä se oli?

— Kuollut hiiri vain, vastasi Miina, tarttui likasankoonsa ja lähti helmojaan nostellen palaamaan takaisin pitkin lumista polkua.

Mönkkysen Maijastiina taas meni menojaan.

Mönkkysen Maijastiina on tämän kaupungin pahin juoruämmä ja kielilakkari. Hänellä onkin oikea noita-akan naama: kiero nenä, kierot silmät ja melkein hampaaton suu. Vain pari kolme hammasta heiluu edessä kuin mitäkin ruostunutta piikkiä, nekin niin kaukana toisistaan, että vaikka sormen rakoon pistäisi, ja niiden piikkien takana on käärmeen kieli.

Tällä myrkyllisellä kielellään se riivattu akka nyt keitti kokoon oikein kauniin sopan.

Seuraavana päivänä ilmestyi hän kauppias Montosen keittiöön ja huokaili ja haikaili kahvin himossa ja kertomisen tuskassa siihen saakka, kunnes rouva tuli keittiöön ja kysyi ohimennen, mitä Maijastiinalle kuului.

Ja Maijastiina se päivitteli ja kuikerteli muka ihmisten pahuutta ja ilkeyttä ja kertoi, että ovat ne nuokin Menlösit sitten vasta oikein häpeämättömiä ihmisiä, kun heittelevät kuolleita hiiriään toisten ihmisten kaivoon.

Niin se sitten Maijastiina kehitteli myrkyllistä juoruaan ja lisäili ja kaunisteli, kertoi, miten Menlösit muka ovat uhanneet liata Montosen kaivon, etteivät siitä Montosetkaan ilokseen joisi, ja joutuipa lopulta niinkin pitkälle, että luuli Menlösien suunnittelevan koko Montosen perheen myrkyttämistä kuoliaaksi.

Eihän se rouva Montonen nyt sentään aivan kaikkea todesta ottanut, mitä Mönkkysen Maijastiina hänen korvaansa kuiskutteli, mutta uskoi hän tuon hiirijutun kuitenkin. Ja kun sitten mentiin kaivolle katsomaan ja etsimään, niin ei sieltä mitään hiirtä löytynyt.

— Siitä sen nyt näette, sanoi Maijastiina, että se hiiri on lentänyt suoraan kaivoon!

Silloin lähti Montosen Anna Riitta kysymään Menlösin Miinalta, onko hän heittänyt hiiren heidän puolelleen. Ja Miina myönsikin heittäneensä, mutta vakuutti sen tehneensä ilman mitään pahaa tarkoitusta.

— Pahanhengen pallisko! huusi Anna Riitta. — Vai heittelet sinä hiiriä meidän kaivoon!

Mutta silloin Miinakin suuttui ja räsähti takaisin, ja vannoi ja vakuutti, ettei hän ollut edes muistanutkaan, että kaivo oli juuri heidän liankaatopaikkansa toisella puolen.

Kuohuksissaan palasi Anna Riitta takaisin.

— Sanoo se nakanneensa kuolleen hiiren meidän kaivolle! Ja likavetensä kaatavat tuohon aidan nurkkaan ihan tähän kaivon viereen.

Sitä elämää, mikä nyt syntyi!

Rouva Montonen riensi kiihtyneenä miehensä konttoriin ja huusi, että nyt se on loppu.

— Mikä on loppu? kysyi kauppias Montonen, kohottaen katseensa paperista.

— Minun kärsivällisyyteni! vastasi rouva Montonen ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

— Haratkaa kaivosta, jos saisitte sen hiirenraadon nousemaan ylös, neuvoi kauppias Montonen.

Kaikenlaisilla vehkeillä nyt naarattiin kaivosta, mutta eipä vain noussut hiirenraato ylös.

— Se on painunut pohjaan ja mätänee siellä, sanoi Mönkkysen

Maijastiina.

Koetettiin sitten tyhjentää kaivoa, mutta kippo oli liian pieni ja kaivo liian suuri, niin että uutta vettä virtasi siihen vesisuonista sikäli, mikäli kipolla ennätettiin vettä ulos nostaa.

— Tuomiopäivään asti saisi tässä junnata eikä kaivo sen tyhjemmäksi tulisi, totesi vihdoin makasiinimies Antti Peuranen, pyyhkien hikeä otsaltaan, ja hänen pikku poikansa Asko, joka siinä vieressä iloitsi kaivon tyhjentämisestä, kurkisti kaivon reunalta alas ja ilmoitti:

— Yhtä paljon siellä vielä on vettä.

Silloin päätti kauppias Montonen antaa pumputa kaivon tyhjäksi suurella paloruiskulla, mutta onnettomuudeksi sattui palomestari Sipilä olemaan poissa kaupungista, eikä palokalustoa saanut ilman hänen lupaansa lainata tällaisiin tarkoituksiin.

Anna Riittakin sai nyt kiskoa vesikelkkaa Perälän kaivolta asti. Sekös nyt hänen sydäntään raateli. Ja ensi kerralla kun hän tapasi Miinan kaivolla, niin potkaisi hän heti Miinan juuri täyteen pumppuaman vesisaavin nurin. Ilveksenä silloin Miina hänen kimppuunsa hyökkäsi, huusi ja raastoi tukasta. Mutta vielä kovemmin huusi Anna Riitta, ja sitten tytöt kaatuivat maahan ja vierivät kaivon ympärillä niin että lumi tuprusi.

Juoksi jo lähitaloista ihmisiäkin hätään, ja työllä ja tuskalla saivat he irroitetuksi raivostuneet tytöt toisistaan. Mutta olipa Miina kuitenkin ennättänyt kynsiä Anna Riitan kasvoihin kolme verinaarmua ja Anna Riitta oli purrut Miinaa nenään.

Nytpä levisi kaupungilla sanoma toisensa jälkeen paljon nopeammin kuin kaniinit juoksevat. Kaniini se loikkii ja loikkii, mutta pysähtyy taas äkkiä korvat pystyssä kuuntelemaan. Juorut sitävastoin eivät enää joutaneet pysähtymään ja höristelemään, vaan tuulen nopeudella ne riensivät eteenpäin, kasvaen ja kaunistuen niin, että niitä oli lopuksi oikein ilo katsella.

Kaivoon heitetty otus se ensin kasvoi rotaksi, mutta pian oli siitä tullut kissa. Ja kun juoru ehti mäen toiselle puolen, vanhaan kaupunginosaan, niin siellä kierteli tuo kissan raato jo myrkytettynä. Siihen tuli lisäksi Anna Riitan ja Miinan välinen kahakka, joka vähitellen paisui koko Menlösin ja Montosen perheiden väliseksi veriseksi tappeluksi. Olipa taloustirehtööri ampunutkin, ja miksi ei hän olisi voinut ampua? Olihan hänellä monta pyssyä, joilla hän alinomaa sihtaili ja tähtäili, kuten ohikulkevat Papinkatua pitkin kävellessään niin monta kerta olivat ikkunan läpi nähneet.

Lopuksi oli koko kaupunki kuohuksissa.

Sellaista elämää, sellaista kauheata ja jumalatonta elämää! Mikähän olikaan riivannut kunnioitetut ja rauhalliset ihmiset? Ja mitä tästä kaikesta lopuksi tulisi?

Alkoi oikein peloittaa.

Eivät enää kauppias Montonen ja taloustirehtööri Menlöskään tervehtineet toisiaan. Silloin harvoin kun he toisiaan vastaan sattuivat, tuijottivat he jäykästi eteensä. Kuitenkin olivat he harmistuneet enemmän itse juttuun kuin toisiinsa.

Yhteiskunnallisen järjestyksen, vieläpä esivallan kunnioituksenkin siteet alkoivat löyhtyä, ja torikojujen takana värjöttelevät joutomiehet rohkenivat pullikoida ja pilkalla puhua kaupungin sivistyneestä säädystä.

Eräänä kylmähkönä päivänä kulki viskaali Tujulin, iso ja lihava, pitkäpartainen herra, keppi selän takana torin poikki niinkuin hallitseva kuningas, mikä hän tavallaan olikin, ja sattui huomaamaan joutomies ja taiteilija Markulan, juuri kun tämä varovaisesti hiipi näkyviin Junnosen kauppakojun takaa.

Markulalle, relluttelijalle, oli viskaalilla sana sanottavana, ja hän käyttikin tilaisuutta, huutaen:

— Hoi, Markula!

Markulalla ei ollut yhtä suurta halua tavata viskaalia kuin viskaalilla puhua hänen kanssaan. Silminnähtävästi aikoi hän pujahtaa torikauppias Liskon kojun taakse. Mutta silloin viskaali hönkäsi:

— Hoi Markula, heti tänne!

Jo täytyi Markulan kuulla.

Hidastellen hän lähestyi, lyhyen ja kuluneen takin kaulus pystyssä ja kasvot kylmästä sinisinä, mutta pienoisen, aivan viattoman aamuhutikkansa oli hän jo ehtinyt hankkia, ties mistä. Hieman pelonalaisena, mutta samalla viekkaasti hän vilkuili viskaaliin ja kiiruhti aloittamaan keskustelun:

— Hyvää huomenta, herra viskaali! Aina se viskaali vain on yhtä nuoren ja pulskan näköinen… hyi pakana kun on vilu! Olisipa minulla herra viskaalin ihrat…

— Älä pölise! sanoi viskaali ankarasti. — Sinä kuulut taas tapelleen.

— Vai ovat ne sellaista käyneet viskaalille kantelemassa! ihmetteli Markula, puhallellen sinertäviin hyppysiinsä. — Kukahan on kehdannut valehdella viattoman päähän?

— Sinä olit eilen tapellut keskellä toria Parkkisen sällin kanssa, sanoi viskaali jyrkästi, sillä hän oli tuima mies.

— Jaa, että Parkkisen sällin kanssa! Jopa muistankin… taisihan siinä tulla vähän voimisteltua.

— Olit lyönyt Parkkisen sälliä niin, että nenästä tuli verta!

— Jaa, että nenästä? Sillä on niin arka nenä, sillä Parkkisen sällillä… eihän semmoisella nenällä pitäisi torille tulla, herra viskaali! Sattui vähän siinä lämpimiksemme urheillessa käteni hänen nokkaansa käymään, niin kohta veri turahti…

— Tapella ei saa! sanoi viskaali ankarasti.

— Onkos se ihme, jos nämä jätkämiehet nahikoivat, kun hienot herrasväetkin roikkuvat toistensa tukassa. Vaan saavatpahan ne herrasväet tapella, huomautti ripitystä syrjästä kuunnellut torikauppias Lisko, ja kojun takana piileskelevät joutomiehet mölähtivät mielenosoituksellisesti:

— Joo, kyllä kauppiaat ja tirehtöörit saavat tapella!

Tämä suututti viskaalia. Hän aikoi vastata kiivaasti Liskolle, mutta kääntyikin sitten taas Markulan puoleen:

— Minä olen sinulle jo ennen sanonut, että ellet sinä paranna tapojasi, niin kummat tulee! sanoi viskaali jylhästi. — Pane sinä, Markula, mieleesi, että minunkin armonaurinkoni saattaa laskeutua. Se on jo alenemassa. Antaa olla viimeinen kerta, kun minun korvani kuulevat sellaisista epäjärjestyksistä! Saat mennä!

— Nöyrimmät kiitokset, herra viskaali! sanoo viluisena hytisevä Markula, vapisevalla kädellään lakkia kohottaen. — Kyllä vasta muistetaan… minä olen tuumannut itsekin hiljaisina hetkinä, että sietäisi tehdä elämän parannus…

Nöyrä ja tottelevainen on Markula esivaltaa kohtaan. Senpä vuoksi eivät viranomaiset koskaan tule häntä kovin tiukalle panneeksi.

Mutta kun Markula on päässyt suojelevien kauppakojujen taakse, niin hän jo naureskelee tyytyväisenä ja toisille joutomiehille kehuskelee:

— Me sitä kun taas tuon viskaali Tujuliinin kanssa parleerattiin ja konversseerattiin…