Читать книгу Siitä nousi hirmuinen prosessi - Ilmari Kivinen - Страница 5

Sisällysluettelo

Taloustirehtööri Menlösin lähin naapuri on kauppias Adam Montonen.

Epäilemättä on kauppias Adam Montonen kaupunkimme rikkain mies.

Hänellä on suuri talo, suuri kauppa, suuri, pitkä rouva ja suuri perhe.

Hänellä on yksitoista lasta, ja niistä on kahdeksan kotona.

Itse hän sitä vastoin on pienehkö mies, jolla on turpeat, partaiset posket, ja hänen vatsansa on niin tasaisen pyöreä, kuin olisi kansakoulun opettajahuoneen ikkunalta otettu siellä oleva, pienellä jalustalla seisova maapallo, sahattu se keskeltä kahtia ja pistetty toinen puolikas kauppias Montosen liivien sisäpuolelle, kupera puoli ulospäin. Hän on ahkera mies ja taitava kauppias, ja monet suuret maakauppiaat ostavat tavaransa häneltä.

Hänen talonsa on hyvässä kunnossa ja äskettäin maalattu. Siinä on suuret ikkunat, joissa riippuvat kauniit verhot, ja siinä on monta huonetta, joiden kalustus on arvokas ja varallisuutta todistava. Järjestys ei ehkä aina ole yhtä mallikelpoinen kuin taloustirehtööri Menlösin asunnossa, mutta, hyvät ihmiset, sellainen lapsilauma!

Rouva Montonen on kodissaan yhtä ehdoton valtias kuin rouva Menlös omassa kodissaan. Kauppias Montosella ei ole aikaa eikä haluakaan puuttua talousasioihin, sillä onpa hänellä yllin kyllin tekemistä liikeasioissa. Onhan hänellä kolme kauppapalvelijaakin, joista vanhin, pisin ja laihin samalla on kirjanpitäjä, ja sitäpaitsi on hänen liikkeensä palveluksessa makasiinimies ja renki. Ja kaikkia näiden toimia johtaa, valvoo ja järjestelee kauppias itse, tuntien samalla suuren kauppavarastonsa viimeistä naulaa myöten.

Mutta vaikka kauppias Montonen ei puutukaan taloustoimiin ja antaa puolisonsa ne kokonaan määrätä, niin älkäämme silti suinkaan luulko, että perhe-elämä tässä talossa olisi isännällekään yksitoikkoista ja harmaata. Jos sanomme taloustirehtööri Menlösin kotielämää ihanteelliseksi, niin milläpä sanalla sitten määrittelisimmekään kauppias Adam Montosen perhe-elämän laadun?

Niin suuri perhe! Ja kuitenkin: millainen kotihenki, millainen vanhempien ja lasten keskinäinen rakkaus! Liikuttavaa, sanalla sanoen. Jo nimistäkin sen näkee.

Isällä itsellään on vain yksi nimi, vanhanaikuinen Adam. Ja yksi nimi on rouva Montosellakin, Mathilda.

Mutta lapsilla on jokaisella kolme nimeä, vaikka onkin yksitoista lasta. Ja miten kauniita ne ovatkaan, ne nimet! Runoutta kerrassaan.

Pojilla on nimiä sellaisia kuin Urho Uljas Wäinämöinen, tytöillä taas sellaisia kuin Impi Ilme Ilonamme ja Maire Mielikki Minerva. Tylyt vanhemmat, joiden mielet käyvät sitä nurjemmiksi, mitä suuremmaksi lapsilauma lisääntyy, eivät suinkaan antaisi lapsilleen tällaisia nimiä. Kaikki nuo nimet eivät tosin ole almanakassa, mutta rouva Montonen on almanakasta poissa oleville nimille määrännyt kullekin oman nimipäivänsä, joka on merkitty ruokasalin uuninreunalla olevaan nimipäiväalmanakkaan.

Joka vuosi vietetään kauppias Montosen perheessä neljäneljättä nimipäivää ja kaksitoista syntymäpäivää. Nimipäiviä olisi oikeastaan oleva kolmekymmentäviisi ja syntymäpäiviä kolmetoista, mutta järjestyksessä toinen pojista, Kaarlo Kallis Kalpaveljyt, sattui syntymään isän syntymäpäivänä, tammikuun 28 päivänä, eikä nimeä hänelle annettaessa huomattu, että tuo päivä on juuri Kallenpäivä.

Tämän valitettavan epähuomion takia joutui Kaarlo Kallis Kalpaveljyt siis kärsimään kaksinkertaisen vahingon, menettäen ei ainoastaan oman erikoisen syntymäpäivänsä vaan myöskin yhden nimipäivistään. Pienenä hän siitä usein nurisikin ja juonitteli vanhemmilleen, mutta aikamieheksi tultuaan on hän miehen voimakkaalla tyyneydellä alistunut tähän kohtalon ansaitsemattomaan vääryyteen.

Näiden nimi- ja syntymäpäivien vietossa puhkeaa kauppias Montosen perheessä vallitseva kaunis suhde heleimpään, viehättävimpään kukkaansa neljäkymmentä kuusi kertaa vuodessa.

Aikaisin aamulla keräytyvät vanhemmat lapset pitkissä yöpaidoissaan laulamaan päivän sankarin oven taakse. Lauletaan kaksi, jopa kolmiäänisestikin: "Aamulla varhain", "Sua lähde kaunis katselen" ja "Herää, herää, herää! Jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla", ja jos juhlija on sisko tai veikko, niin syöksähdetään laulun päätyttyä sisään, temmataan peite hänen päältään ja huudetaan: "Onnea, onnea!" niin että korvat menevät lukkoon. Mutta jos päivän sankari on isä tai äiti, niin juoksevat laulajat suutelemaan äitiä tai taputtelemaan isän partaista poskea. Ja aina on kahvipöydässä nimipäivärinkilät ja muut hyvyydet. Poissa olevienkin nimipäivät vietetään omantunnontarkasti ja lähetetään heille joukko onnittelukortteja sekä seuraavana päivänä kirje, jossa kerrotaan, millaista oli ja oliko vieraita.

Jokapäiväisessä arkielämässäkin ilmenee tämä kaunis suhde tuhansissa vaihtelevissa muodoissa. Jos isä aivastaa aamiaispöydässä, niin huutavat kaikki lapset riemuiten: prosit! Ja jos pienin veikko tai sisko kompastuu kynnykseen loukaten nenänsä ja alkaa parkua, niin hyökkäävät vanhemmat sisarukset heti kynnyksen kimppuun, hakkaavat sitä nyrkeillään ja huutavat: "paha kynnys, paha kynnys!" kunnes tapaturman uhri, tyytyväisenä pahan kynnyksen saamaan kuritukseen, alkaa hymyillä kyyneltensä takaa ja itsekin ryhtyy pienellä kädellään piiskaamaan kynnystä.

Rouva Montonen on käytöksessään hillitty ja arvokas. Hän pitää lapset siististi puettuina eikä koskaan peruudu sanastaan.

Näin kaunista on tämän onnellisen perheen elämä. Ei kukaan syrjäinen voi sanoa muuta, kuin että tyytyväisyys ja hiljainen elämänilo asuvat tässä hyvinvoivassa kodissa.

Mutta ah! Ei ole täydellistä onnea maan päällä. Tämänkin maallista siunausta niin runsain määrin osakseen saaneen perheen vanhempia jäseniä painaa salainen suru.

Ja se on se, ettei kauppias Montosesta vielä ole tehty kauppaneuvosta.

Koko kaupunki sitä muuten ihmettelee. Kauppaneuvos Lundqvistin kuolemasta on jo kolmattakymmentä vuotta, ja koko tämän ajan on kaupunki saanut olla ilman kauppaneuvosta. Lepääkö tämän kaupungin yllä todellakin taivaan kirous, niinkuin postimestari väittää? Siltä se vähän näyttää. Ei saada kauppaneuvosta, eikä saada vakinaista, arvokasta pormestaria…

Kahdesti on jo kauppias Montonen tehnyt lahjoituksia yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ja molemmilla kerroilla on hänen nimensä ollut painettuna maan kaikkiin sanomalehtiin uutisessa, jonka otsikkona on ollut "Jalomielinen lahjoitus". Näitä uutisia on rouva Montonen leikannut eri lehdistä talteen ainakin toista kymmentä. Mutta mitään muuta seurausta ei ole kuulunut.

Joka kevät pääsiäisen edellä on muuten aina tyyni ja rauhallinen rouva Montonen omituisen levoton. Hän ei oikein tiedä, mitä tehdä päivisin, ja öisin hän nukkuu huonosti. Herra Montonen taas istuu usein pitkät hetket kirjoituspöytänsä ääressä, tuijottaen hajamielisenä eteensä ja pyörittäen kynää koneellisesti kädessään. Ja kun hän sitten sattuu vilkaisemaan edessään olevaan paperiarkkiin, niin huomaa hän kirjoittaneensa ajatuksissaan:

"K. Herra… K. Herra… K. Herra Kauppaneuvos…"

Kauppias Montonen repii paperin pieniksi palasiksi ja pistää palaset paperikoriin.

Jokaisessa talossa koko kaupungissa sanotaan samoihin aikoihin:

— Saa nähdä, joko Montosesta nyt tulee kauppaneuvos!

Mutta pääsiäinen tulee ja menee ilman että kauppias Adam Montosen nimeä näkyy sanomalehtien julkaisemissa pitkissä luetteloissa.

Viikon kuluttua jo Rouva Montonen iloisesti naurahtaen sanoo toisille rouville, jotka sukankutimineen ja koruompeluksineen ovat hänen luonaan iltapäiväkahvilla:

— Kuinka ihmiset sentään ovat hassuja! Kaikki ihmettelevät, miksi ei muka miehestäni ole tehty kauppaneuvosta! Ikäänkuin ihminen olisi sen parempi, vaikka hänellä tuollainen arvonimi olisikin! Mutta meillä ollaan niin tavattomasti tittelinkipeitä…

Silloin sanovat toiset rouvat:

— Aivan niin, rakas Mathilda. Mutta kuka olisi paremmin ansainnut kauppaneuvoksen arvonimen kuin juuri sinun miehesi!

Lukuunottamatta tätä hiljalleen kalvavaa surua, jota ei paljonkaan lievennä se seikka, että syy arvonimen viipymiseen tuntuu aivan käsittämättömältä, on kauppias Montosen ja hänen perheensä elämä onnellinen ja rauhallinen.