Читать книгу Siitä nousi hirmuinen prosessi - Ilmari Kivinen - Страница 6
IV
ОглавлениеEräänä päivänä keskitalvella, juuri ennen päivällisaikaa, seisoi rouva Maria Menlös lihavana, päättäväisenä ja tanakkana kuten aina, keittiönsä portailla, kädet puuskassa. Lihapalleroita paistettaessa oli keittiöön tullut niin paljon käryä, että hänen päätään oli alkanut vähän särkeä, ja hän oli silloin jättänyt palleroiden paistamisen palvelustytön huostaan, mennen itse portaille hengittämään raitista ilmaa.
Oli niin raikasta ja kuulakkaa. Valkoinen lumi peitti pihan. Vesirattaiden alemmat puolapuut olivat puoleksi lumen peitossa, koirakopin aukon eteen oli juoksuttanut pienen kinoksen, ja puutarhassa painoi lumi puitten oksia ja oli haudannut karviaismarjapensaat kokonaan alleen.
Mutta äkkiä keksi Maria-rouvan tarkka silmä epäilyttävän näköisen mustan läiskän tässä talvisessa valkeudessa ja puhtaudessa.
Se oli aidan vieressä, taloustirehtööri Menlösin ja kauppias Montosen pihamaiden välisen lankkuaidan luona.
Mikähän merkillinen musta rätti se oikein olikaan?
Rouva Menlös tuli uteliaaksi. Hän lähti kahlaamaan lumen halki aidan luo.
Siinä oli vain nokimusta, risainen säkki. Kaikesta päättäen oli siinä pidetty hiiliä, ja hiilenpölyä siitä pelmahti, kun rouva Menlös sitä potkaisi.
— Mistähän tuo likainen säkki on tähän tullut? ajatteli rouva Menlös.
Kun ei säkin luona lumessa näkynyt mitään jälkiä, niin oli ilmeistä, ettei säkki ollut voinut tulla siihen mistään muualta kuin aidan toiselta puolen. Varmaankin oli joku heittänyt sen kauppias Montosen pihasta heidän pihaansa.
Rouva Menlös harmistui.
— Kaikenlaisia ihmisiä! Nakkelevat meidän pihaan likaisia rytkyjään?
Onko meidän pihamme mikään heidän rikkaläjänsä?
Sitten tarttui rouva Menlös mustaan säkkiin, heitti sen aidan yli takaisin kauppias Montosen pihaan, pesi noen käsistään lumella ja pyyhki kätensä esiliinaan, palaten takaisin keittiöön.
Mutta lankkuaidan toisella puolen olevalla kaivolla oli juuri silloin kauppias Montosen palvelijatar Anna Riitta vettä nostamassa. Tätä kaivoa, joka on pihan peränurkkauksessa, käyttävät Montoset ja Menlösit yhdessä, samoinkuin kauempana, Montosen makasiinirakennuksen takana olevaa likavesien kaatopaikkaakin. Molempiin paikkoihin pääsee Menlösin pihasta lankkuaidassa kaivon luona olevasta aukosta.
Kun Anna Riitta näki mustan esineen lentävän Menlösin pihasta aidan yli heidän pihaansa, meni hän katsomaan mikä se oli, ja kertoi sisään tultuaan rouvalleen:
— Sellaisen likaisen, mustan säkin kun heittivät Menlösin pihasta meidän puolelle!
— Vai semmoista! sanoi rouva Montonen. — Anna Riitta käy heti heittämässä rääsyn takaisin Menlösin puolelle!
Seuraavana aamuna keksi rouva Menlös ulos tultuaan nokisen säkin entiseltä paikaltaan ja juoksi vihoissaan heittämään sen takaisin aidan yli. Mutta kaksi tuntia myöhemmin tuli se taas Menlösin puolelle niin että noki pölisi.
Nyt alkoi itsepintainen taistelu, joka kuitenkin ajan oloon muodostui vähän yksitoikkoiseksi. Koskaan ei tuo musta säkkirähjä saanut levätä kokonaista päivää samalla puolen aitaa. Yöllä vain se sai olla rauhassa, milloin Menlösin, milloin Montosen puolella.
— Minä vien sen likakuoppaan, ehdotti lopuksi Anna Riitta, joka alkoi väsyä tähän turhanpäiväiseen leikkiin.
— Ei, sanoi rouva Montonen. — Menlösin rouvan likaiset rätit eivät kuulu meidän korjattaviin. Sellainen hävytön, sivistymätön ihminen!
Ja kamppailu jatkui.
Rouva Menlös taas sanoi:
— Vai on rouva Montonen antanut palvelijainsa tehtäväksi syytää roskansa meidän pihaan! Mutta saadaanpa nähdä, kuka ensiksi väsyy!
— Äiti antaisi Miinan viedä sen likakuoppaan, että loppuisi moinen tora, esitti kerran Kaisu-neiti äidilleen.
— Lapsi, mitä sinä puhut! huudahti rouva Menlös. — Kuka tämän on aloittanut? Mekö alkaisimme kantaa Montosen roskia likakuoppaan! Se ei tule koskaan tapahtumaan.
Taloustirehtööri Menlös tuijotti vaiteliaana eteensä ja pöllytteli piipustaan tavallista sakeampia savupilviä.
Kauppias Montonen taas tuskin lienee koko asiaa huomannutkaan. Hänellä oli yllin kyllin tekemistä omissa puuhissaan ja liikehuolissaan.
Puuseppä Markula, tai oikeammin sanoen entinen puuseppä Markula, jota sanottiin taiteilija Markulaksi, eikä syyttä suotta, sillä hän oli todellakin taiteilija alallaan, istui Menlösin keittiössä eräänä pakkaspäivänä, lämmitellen kohmettuneita käsiään hellan edessä.
Markula oli ollut harvinaisen kätevä puuseppä, mutta hänessä oli liian paljon taiteilijaa antautuakseen milloinkaan vakinaiseen, yhtämittaiseen ja ankaraan leipätyöhön. Sitäpaitsi joi hän kaikki rahansa. Hän valmisti, milloin työtuulella oli, näppärästi pieniä ompelurasioita, joiden kannet hän kaunisti kaikenlaisilla leikkauksilla, ja kävelykeppejä, joiden päät olivat eläinten pään muotoisia ja joiden varsissa oli kuvioita, somasti kaiverrettuja, taikka sananlaskuja, vieläpä runosäkeitäkin, niinkuin: "Ole sauvan, horjuissan', tue heikkouttan'!"
Sanottiin, jos Markula kertoi jotain:
— Nyt sinä valehtelet!
Se oli hänen suurimpia surujaan, sillä itse asiassa hän valehteli vain joskus, hätätilassa, eikä silloinkaan juuri enempää kuin tarvis vaati.
— On se nyt tuo Montosen rouva vihainen tämän talon rouvalle, sanoi
Markula palvelijattarelle, Miinalle, joka oli kahvinkeittopuuhissa.
— Olkoon! sanoi Miina, joka uskollisena palvelijana kannatti tässä riitakysymyksessä hartaasti ja lämpimästi emäntäänsä.
Mutta sitten heräsi hänessä uteliaisuus, ja hän kysyi:
— Mitä se oikein sanoo?
— No se sanoo tätä rouva Menlösiä kaupungin sivistymättömimmäksi ihmiseksi, kertoi Markula.
— Kuka niin sivistymätön ihminen on? kysyi rouva Menlös, joka samassa tuli kamaristaan keittiöön.
Markula vaikeni, mutta Miina sanoi:
— Naapurin rouvahan se kuuluu sellaisia kauheita levittelevän ihmisten korviin rouvasta.
— Minustako? kysyi rouva Menlös, ja hänen kasvonsa jäykistyivät äkkiä.
— Niin, rouvasta juuri, vakuutti Miina.
Markulakin nyykäytti päätään vahvistukseksi.
— Minä olen kanttorin tytär, sanoi rouva Menlös kuohahtaen. — Mutta mikä on rouva Montonen. — Pahanpäiväinen räätäli hänen isänsä oli!
Parin päivän päästä kertoi Markula Montosen keittiössä, että rouva Menlös oli sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen paikkaräätälin sikiöksi. Se tuli rouva Montosen korviin ja hän kiiruhti keittiöön.
— Mitä se Markula täällä juoruaa?
Markula ensin vähän väkisteli, mutta uudisti sitten kuitenkin kertomuksensa.
Rouva Montonen karahti tummanpunaiseksi:
— Nyt Markula valehtelee! sanoi hän kiivaasti.
Markulalle, joka oli tapansa mukaan hieman juovuksissa, nousivat melkein vedet silmiin, ja hän vannoi, tehden mustalla peukalollaan leikkausmerkin poikki kaulansa:
— Jollei ole jumalauta joka sana totta, niin tuosta poikki!
Äänettömänä, selkä suorana poistui rouva Montonen keittiöstä.
Varmaankin lentelisivät repaleisen hiilisäkin jäännökset vielä tänäkin päivänä naapurusten aidan yli, ellei tuo musta rääsy kerran olisi sattunut tarttumaan aidan harjalla törröttävään rautanaulaan ja jäänyt siihen roikkumaan, toinen puoli taloustirehtööri Menlösin ja toinen puoli kauppias Montosen puolelle aitaa. Kukaan ei viitsinyt kavuta sitä sieltä irroittamaan, ja sinne se sitten jäi.
Ehkäpä olisi tämä tapaus vähitellen saanut kiihtyneet mielet lauhtumaan, jutun unohtumaan ja hyvän naapurisovun aikojen kuluessa jälleen palaamaan, ellei tuleen olisi heitetty uusia, ylen suuria ja kuivia tervaksia.
Rouva Montonen oli niin suuresti suuttunut rouva Menlösiin, että hän eräänä päivänä sanoi makasiinimiehelle:
— Jos Antti olisi hyvä ja menisi naulaamaan tuon Menlösin puolella olevan lankkuaidan umpeen!
Näin tuli Menlösin palvelijattarelta suljetuksi tie kaivolle ja likakuopalle.
Menlösin talouden likavedet kaadettiin nyt pihan perimmäiseen nurkkaan, lankkuaidan viereen, mutta vettä täytyi Miinan kiskoa Perälän kaivolta asti.
Jos hiilisäkin lennätteleminen olikin ollut vain pitkällistä etuvartiokahakkaa, niin oli aidan kiinninaulaaminen sitä vastoin ilmisodan merkki.
Rouva Menlös kertoi kaikille tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin, miten halpamainen ja pikkumainen rouva Montonen oli, ja rouva Montonen valitti haikeasti, miten ilkeä ja riidanhaluinen naapuri rouva Menlös oli. Sellainen sisukas eukko! Mokomakin "tirehtöörskä", ha ha ha!
Maire Mielikki Minerva oli tähän saakka käynyt harva se päivä tapaamassa Menlösin Kaisua. Heillä oli kaikenlaisia pikku salaisuuksia keskenään, vaikka Maire olikin useita vuosia Kaisua nuorempi, ja sitäpaitsi oli heillä yhteisiä käsityösuunnitelmia vaikka kuinka paljon.
Mutta nyt ei Maire Mielikki Minervaa enää koskaan näkynyt Kaisun luona. Rouva Montonen oli nämä vierailut jyrkästi kieltänyt. Kaisu tunsi olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi.
Montosten ja Menlösien yhteiset tuttavatkin alkoivat miltei huomaamattaan jakaantua kahteen leiriin.
