Читать книгу Siitä nousi hirmuinen prosessi - Ilmari Kivinen - Страница 4

Sisällysluettelo

Papinkatu ja Savikuopankatu muodostavat yhtyessään suuren savikuopan luona kolmikulman, jota kolmannelta sivulta rajoittaa kauppias Niklaksen pitkä makasiinirakennus. Tämä kolmikulma, joka muodoltaan muistuttaa suurta lumiauraa, on eristetty ympäristöstään harmaalla, paikka paikoin lahonneella ja maahan vaipuneella rima-aidalla. Tätä paikkaa nimitetään Snellmanin puistoksi. Olisi kuitenkin erehdys luulla nimen ikuistuttavan suuren Snellmanin muistoa. Päinvastoin johtuu puiston nimi pienestä seppä-Snellmanista, jolla ennenvanhaan oli paja savikuopan lähellä. Minkä tähden tätä aluetta muuten sanotaan puistoksi, siitä on hyvin vaikea mennä mitään varmaa lausumaan, sillä yhtään puuta ei siinä ole, ei ainoatakaan, eikä ole kai koskaan ollutkaan. Sitävastoin kasvaa siinä hyvää heinää, jonka niitto-oikeudet myydään joka kevät rahatoimikamarissa julkisella huutokaupalla, samalla kun kaupungin muutkin heinämaat.

Papinkadun varrella asuvan taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin talosta on näköala viidestä kadunpuoleisesta ikkunasta juuri edelläkuvattuun Snellmanin puistoon.

Johan Alfred Menlös oli vaivaistalon taloudenhoitajana jossakin suuremmista kaupungeistamme. Tätä tointaan hoiti hän niin etevästi, että sai taloustirehtöörin arvonimen. Siitä on kuitenkin jo niin monta vuotta, että herra Menlös voi nykyisin ajatella arvonimeään tuntematta huimausta, niinkuin alkuaikoina oli asianlaita. Sisarensa kuoltua peri hän tämän talon Snellmanin puiston vierestä ja muutti siihen säästöineen, vaimoineen ja tyttärineen nauttimaan vanhuuden lepoa kunnialla suoritetun päivätyön jälkeen.

Taloustirehtööri Menlösin pihamaa on samanlainen kuin kaupungin muutkin pihamaat. Siellä on sekä vesitynnyri rattailla että koiraton koirankoppi, ja myöskin hänen puutarhassaan on humalamaja. Päältä nähden luulisi siis taloustirehtööri Menlösin taloa samanlaiseksi kuin kaikkia muitakin kaupunkimme taloja.

Mutta käykääpä sisään!

Jo eteinen on erikoinen.

Jos outo vieras varsinkin puolihämärissä astuu varomattomasti ulkoa eteiseen, niin voi hän saada sydämentykytyksen. Mahdollista on, että hän säikähtää niinkin kovin, että vatsa tulee kipeäksi. Joka nurkasta pistää näet esiin uhkaavat, monihaaraiset sarvet. Saattaisipa hän luulla joutuneensa vaikka pirujen luolaan, ellei hän muistaisi, että piruilla ja kuppareilla on vain lyhyet, haarattomat sarvet. Tarkemmin katsottuaan huomaakin hän nuo suuret, monihaaraiset sarvet rauhallisiksi ja vaarattomiksi hirvensarviksi, joita herra Menlösin eteisessä käytetään vaatenaulakkoina.

Käytyämme saliin näemme, että siinä on kolme ikkunaa, joista on näköala Snellmanin puistoon ja joiden välissä on suuria palmuja viheriäiseksi maalatuissa saaveissa. Onpa salissa mahtavan suuri, vanha ja ruskeaan vivahtava pianokin. Sen päällä on kaunis lintuhäkki, missä hyppelee kaksi kanarialintua. On leikkauksilla ja koukeroilla koristeltu matala kirjahylly, jossa on valokuva- ja postikorttialbumeja ynnä joukko korukantisia kirjoja.

Vielä on salissa mustaksi kiilloitettu sohvapöytä sohvineen ja päällystettyine, käsinojalla varustettuine tuoleineen, ja sohvan yläpuolella on paksuissa kehyksissä taulu: uljas, kolmimastoinen laiva, joka levitetyin purjein ylpeänä halkoo korkeita viheriäisiä aaltoja.

Mutta jos salista käymme sen oikealla puolen olevaan kamariin, niin mitä näemmekään!

Olemmeko tulleet museoon vai suuren ryöväripäällikön majaan?

Tuolla on ristissä seinällä kaksi kaksipiippuista haulikkoa ja tuolla taas kaksi yksipiippuista luotipyssyä. Toinen on vanha ja suustaladattava — ehkäpä herra Menlösin esi-isät olivat sillä puolustaneet kotikontuaan verenhimoisia vihollisia ja karvaisia metsänpetoja vastaan — ja toinen uudenaikuinen, perästäladattava. Oli seinällä vielä metsästyslaukku, oli vaskitorvi, sellainen, jollaisella postiljoonit vanhoissa kuvissa toitottelevat, oli kaksi miekkaa, leveä ja kapea, suuri tikari, pieniä ja suuria puukkoja ynnä muita aseita. Pöydällä on kaksi mustaa, vain vähän ruostunutta kanuunankuulaa.

Ja kaikkea tätä sotaista komeutta katselee kuvastaan seinältä suuri sodanpäämies Napoleon Bonaparte kiinteissä housuissaan ja kolmikulmaisessa hatussaan, käsi ylpeästi liivin rakoon pistettynä.

Taloustirehtööri Menlös on yhtä sotaisen näköinen kuin hänen asekamarinsakin. Hän on pitkä, laihanlainen, suoraselkäinen vanha mies, jolla on kirkkaat silmät tuuheiden kulmakarvojen alla ja julmat, alaspäin riippuvat viikset. Ja yhtä sotaiset ovat hänen tapansakin. Milloin hän ei puhdistele pyssyjään tai hio miekkojaan, lukee hän keinutuolissa Napoleonin elämäkertaa, murahtaen silloin tällöin itsekseen.

Mutta milloin hän ei käsittele aseitaan eikä lue Napoleonin elämäkertaa, kävelee hän edes takaisin huoneissaan piippuaan poltellen ja kuunnellen paksun, välistä kiivaan rouva Menlösin torumista, järkähtämättömänä kuin se Suomen sodan sankari, joka piippuaan luotituiskussakin imeskeli.

Rouva Maria Menlös on, kuten sanottu, lihava, ja välistä hän kiivastuu. Voidaanpa sanoa, että hän kiivastuu varsin useinkin. Riitaa ja epäsopua ei perheessä silti kuitenkaan synny, sillä sotilaallisesta ulkonäöstään ja sotaisista tavoistaan huolimatta on herra Menlös rauhan mies, eikä ole vielä koskaan hänen päähänsä pälkähtänyt ryhtyä vastustamaan vaimoaan. Ja kun rouva Menlös väsyy ja lopuksi huudahtaa:

— Eikö se sitten ole niinkuin minä sanon, Menlös?

Niin herra Menlös imaisee miettiväisenä pari pitkää savua piipustaan ja sanoo:

— Juuri niin, rakas Maria!

Muuten on rouva Menlös toimelias talonemäntä. Hän on ankara järjestyksenihminen ja kiinteä, mutta oikeudenmukainen palvelijattariaan kohtaan. Lehmät, joita on kolme, ovat aina puhtaat ja lihavat, ja navetta pidetään siistinä.

Heidän ainoa lapsensa Kaisu on hiljainen ja tottelevainen, parinkymmenen vuoden ikäinen neitonen, ja taitava käsitöissä. Tuolla hän nytkin istuu pienessä ruokasalissa, joka samalla on perheen yhteisenä seurusteluhuoneena, päärmäten ja merkaten nenäliinoja. Ei ole isällä mitään häntä vastaan valittamisen syytä, eipä edes äidilläkään.

Näin viettävät nämä kunnioitettavat ja kelpo ihmiset, taloustirehtööri Menlös perheineen, nuhteetonta ja kristillistä elämää, asuen rauhassa ja sovinnossa keskenään ja koko ympäristönsä kanssa. Vuodet vierivät hiljalleen, tuomatta mitään muita muutoksia heidän elämäänsä, kuin että herra Menlös tulee joka vuosi yhden vuoden vanhemmaksi, rouva Menlös yhden tuuman paksummaksi ja Kaisun hameet kaksi tuumaa pitemmiksi. Hän alkaakin olla jo melkein aikaihmisten kirjoissa, jota ei voi sanoa kaikista kaksikymmenvuotisista tytöistä.