Читать книгу Siitä nousi hirmuinen prosessi - Ilmari Kivinen - Страница 9

VII

Оглавление

Sisällysluettelo

Eikä enää mikään auttanut. Välit olivat menneet lopullisesti rikki.

Rouva Montonen on järkähtämätön ihminen, eikä hän hellittänyt vaatimuksestaan, ennenkuin kauppias Montonen oli luvannut haastaa rouva Menlösin oikeuteen siitä syystä, että tämä oli käskenyt palvelustyttönsä heittää kuolleen hiiren kauppias Montosen kaivoon.

Kauppias Montosen täytyi tämän tähden lähteä asianajajan puheille, ja rouva Montosen käskystä kääntyi hän asianajaja Nils Pehr Bumsin puoleen, joka on kaupungin ehdottomasti etevin asianajaja rikosjutuissa, vaikka hän ei olekaan suorittanut mitään tuomarintutkintoa.

Tämä herra Nils Pehr Bums on sangen huomattava henkilö. Hän on lyhyt ja paksu, ja hänellä on punainen nenä sekä hatarat keltaiset hampaat. Kun hän muljauttaa rasvaisia silmiään niinkuin vanha sonni, niin se jo panee heikon sydämen vapisemaan.

Asianajaja Nils Pehr Bums oli ennen aikaan ison pitäjän vallesmanni. Hän hallitsi haltuunsa uskottua aluetta rautaisella valtikalla, ja jos joku uskalsi häntä vastaan mutista niin karjaisi hän niin, että veri hyytyi kuulijain suonissa puolen virstan päässä. Hän löikin nyrkillään, jos tarvis vaati, löi niin että lyödyn ryhä kumahti, ja jollei yksi lyönti auttanut niin löi hän toisenkin kerran. Hän oli erittäin voimallinen järjestyksenvalvoja, eikä olekaan enää sellaisia vallesmanneja tässä nykyisessä polvessa.

Kuitenkin tapahtui hänelle eräänä päivänä pieni erehdys, ja se erehdys suisti hänet radaltaan.

Kerran ajoi hän kovaa vauhtia hyvällä hevosellaan kaupungista kotiin. Hän oli juonut vahvasti, niinkuin vallesmannit siihen aikaan vielä joskus tekivät, ja hänen valtansa, voimansa ja kunniansa tunto paisutti häntä niin, ettei hän lopuksi tahtonut rattaille mahtua.

Kun hän oli ehtinyt seitsemän kilometrin päähän kaupungista, niin että hevonen jo alkoi vähitellen höyrytä, tuli häntä vastaan matkustavainen, jolla tosin oli edessään vain yksi hevonen, mutta hevonen veti oikein kuomurattaita, niin että matkustaja oli varmasti herrasmies. Tällä hetkellä ei vallesmanni Bums kuitenkaan välittänyt herroista eikä rouvista, vaan ajoi täyttä vauhtia suoraan kohti.

— Vallesmanni! Siellä on vastaantulija! huudahti takana istuva pieni renkipoika.

— Suu kiinni! karjaisi vallesmanni Bums.

— Puoli tietä! huusi vastaantulevien vaunujen kuski.

— Koko tie! huusi vallesmanni Bums ilkkuen ja ajoi eteenpäin kädet suorina ohjaksissa ja vormulakki takaraivolla, kääntämättä hevostaan tuumankaan vertaa.

Viimeisessä silmänräpäyksessä ehti vastaantuleva kuski kääntää hevosensa niin paljon tiepuoleen, ettei vallesmanni Bums ajanut hänen hevostaan ja ajopelejään ylösalaisin maantien ojaan.

— Kuka juutas se on, joka sillä tavalla ajaa? huusi kuomusta vihainen ääni, kun kärryjen rummut vähän yhteen kolahtivat herra Bumsin ohiajaessa.

— Se on Vaskijärven vallesmanni! karjaisi nimismies Bums ylpeästi.

Hän saapui kotiinsa Vaskijärvelle onnellisesti, vaikkakin hevonen vaahdossa, eikä seuraavana päivänä muistanut enää koko tapausta.

Mutta viikon kuluttua muisti hän sen sitäkin selvemmin, saadessaan kuvernöörinvirastosta virkakirjeen, jossa hänelle annettiin lyhyesti ja suorasukaisesti, ilman minkäänlaisia kohteliaisuuksia ja kaunisteluja, virkaero. Hän ei saanut päivääkään tointumisen aikaa, vaan oli hänen heti luovutettava virkansa seuraajalleen, joka saapui Vaskijärvelle samana päivänä kuin vallesmanni Bumsin erokirjakin.

Kokeiltuaan yhdellä ja toisella alalla muutti herra Nils Pehr Bums lopuksi kaupunkiimme, ryhtyen asioitsijaksi ja asianajajaksi. Varsinkin hoitelee hän maalaisten asioita, mutta turvautuvatpa häneen usein kaupunkilaisetkin, eritoten sellaisissa jutuissa, joita tutkinnon suorittaneet asianajajat eivät halua ottaa ajettavikseen. Ja sellaisiakin juttuja sattuu usein. Hänellä on pieni, laiha vaimo, jolla on arka käytös ja pelästyneet silmät, mutta niinpä onkin hän lähes kolmekymmentä vuotta asunut saman katon alla kuin Nilsperikin, joksi herra Nils Pehr Bumsia tavallisesti sanotaan.

Kun Nilsperi oli kuullut kauppias Montosen asian, niin raapi hän nenäänsä, sytytti paksun, mustan sikarin ja alkoi ankarasti poltellen, rykien ja sieramiaan tuon tuostakin siivoten kirjoittaa raastupaan jätettävän haasteanomuksen konseptia. Ja saatuaan sen valmiiksi luki hän sen rämeällä äänellä kauppias Montoselle.

Karsipa kunnon kauppiaan selkäpiitä hänen saadessaan kuulla, mistä kaikesta hän tulisi rouva Menlösiä syyttämään: pahennusta herättävästä elämästä, herjauksesta ja solvauksesta, kotirauhan häiritsemisestä, perheonnen rikkomisesta, kaivon saastuttamisesta, palvelijan yllyttämisestä murhayritykseen kauppias Montosen palvelijaa vastaan, myrkyllisten raatojen kätkemisestä juomaveteen ynnä muista kauhistuttavista rikoksista.

Mutta kun Nilsperi lakia ja asianajoa tuntevana miehenä ilmoitti kaiken tuon kuuluvan asiaan, niin tyytyi hän siihen ja poistui Nilsperin majasta, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Eikä sitten koko kaupungissa muusta puhuttu kuin syntymässä olevasta oikeudenkäynnistä ja siitä, kuinka monta vuotta kuritushuonetta herra ja rouva Menlös sekä heidän palvelijattarensa Miina tulisivat saamaan.

Surullisia aikoja elettiin nyt Menlösillä. Tuntui melkein siltä kuin olisivat eteisen seinillä ja nurkissa olevat voimalliset ja uhkaavat hirvensarvetkin alakuloisina painaneet kärkiään alaspäin. Taloustirehtööri Menlös purki asekamarissa kaikki pyssynsä ja pistoolinsa, mutta eipä tuottanut tämäkään työ lohdutusta hänen mieleensä. Rouva Maria Menlösin kasvoilta ei hetkeksikään poistunut synkkä pilvi, ja Kaisu raukka, joka pelkäsi ja häpesi niin, ettei enää uskaltanut portista ulos mennä, itki usein hiljaa ompeluksiensa ääressä.

Raskasta oli ja painostavaa…

Mutta eivätpä olleet paljon paremmalla kannalla asiat Montosenkaan talossa.

Ja vasta parin viikon kuluttua tulisi juttu esille.

Siitä nousi hirmuinen prosessi

Подняться наверх