Читать книгу Siitä nousi hirmuinen prosessi - Ilmari Kivinen - Страница 7
V
ОглавлениеTäten oli pahahenki saanut viritetyksi näiden ennen rauhallisten naapurusten välille katkeran vihan ja mielikarvauden.
Ja mitä oli tuo pimeyden kavala päämies käyttänyt välikappaleenaan?
Vanhaa, risaista säkkiä, muodoltaan yhtä mustaa ja vastenmielistä kuin hän itsekin on, pahanpäiväistä rytkyä, jota ei kukaan mielellään käteensäkään ottanut. Tämä kirottu säkki valoi nyt joka päivä myrkkyä kahden arvossapidetyn ja nuhteettoman perheen elämään.
Kun Menlösin palvelijatar kiskoi raskasta vesikelkkaa Perälän kaivolta asti, oli hän aina katkeroitunut koko Montosen joukkoa kohtaan, ja jos Anna Riitta silloin sattui kadulla vastaan tulemaan, niin ei Miina malttanut olla sanomatta:
— Senkin rättineuvoksetar!
Johon Anna Riitta heti vastasi:
— Mokomakin rytkytirehtöörskä!
Kumpikin kertoi sitten rouvalleen, mitä toinen oli sanonut, eivätkä nämäkään pienet kohteliaisuudet olleet omiaan välejä parantamaan.
Rouvat kulkivat pää pystyssä toistensa ohi luomatta naapuriin pienintäkään silmäystä, ja kun Montosen Wieno Weikko Kotivalo, joka viime kevännä erosi viidenneltä luokalta ja työskenteli nyt isänsä konttorissa, tuli kadulla neiti Kaisu Menlösiä vastaan, niin ei hän kohottanut lakkiaan hänelle.
Ainoastaan herrat Menlös ja Montonen nyökäyttivät vielä toisilleen päätään, mutta he tekivät sen kuin salaa ja vähän häveten.
Kotielämäkin tuli ikävämmäksi. Rouva Menlös hermostui paljon vähemmästä kuin ennen ja kohdisti usein puhetulvansa taloustirehtööri Johan Alfred Menlösiin:
— Millainen mies sinäkin olet, joka annat itseäsi sillä tavoin kohdella! Miksi et mene kerrankin Montosen luo sanomaan suoria sanoja! Vai eikö heidän menettelynsä ole ollut häpeällistä? Tahdotko väittää, etteivät he ole meitä loukanneet? Onko meille koskaan ennen tuollaisia hävyttömyyksiä osoitettu? Eikö ole niin, Menlös?
Silloin liikutteli taloustirehtööri Menlös suuria, alaspäin riippuvia ja julmannäköisiä viiksiään sekä tuuheita kulmakarvojaan, pöllähytti piipustaan pari kolme ankaraa savupilveä ja vastasi vakavasti:
— Kyllähän se niin on, rakas Maria.
Mutta ennemmin olisi hän mennyt jalopeurain luolaan ja tarttunut suurinta jalopeuraa partaan kuin lähtenyt lukemaan lakia herra taikka rouva Montoselle.
Sen sijaan nousee hän päättäväisesti ylös ja menee asekamariinsa. Siellä ottaa hän seinältä suurimman pyssyn sekä alkaa sitä puhdistaa ja öljytä.
Lukija olkoon levollinen: me emme aio toimeenpanna mitään verilöylyä, eikä se ole herra Menlösinkään tarkoitus. Mutta pyssyjen puhdistus on hänen mielityötään, joka suuresti rauhoittaa ja virkistää häntä, milloin elämä tuntuu ikävältä ja mieli pyrkii masentumaan.
Kun hän on irroittanut pyssyn perän eri osiinsa, tarkastanut, onko lukko vielä hyvässä voiteessa sekä pannut koneiston jälleen paikoilleen ja kiinnittänyt ruuvit, on hänen otsansa taas kirkastunut ja mieli tuntuu keveältä. Tyytyväisenä hymähdellen kääntelee hän kirkasta, täydessä taistelukunnossa olevaa asetta käsissään, katselee nautinnolla sitä joka puolelta, nousee seisomaan, vetää hanan vireeseen, kohottaa pyssyn perän poskelleen, tähtää ulos Snellmanin puistoon jotakin kuviteltua otusta ja painaa liipasinta…
— Klips! sanoo pyssyn lukko.
Tunnustaaksemme totuuden ei taloustirehtööri Menlös ole koskaan ampunut yhtään otusta, ei edes varista, eikä pois päiviltä tuomittua vanhaa kissaa. Eipä hän ole, suoraan sanoen, ampunut koskaan laukaustakaan. Pyssyjä hänellä on monta, ja onpa hänellä niihin kovia patruunoitakin, jotka laukaistaessa antaisivat aika paukun, mutta niin kertaakaan ei hän ole paukauttanut. Ja hyvää isä… mitäpä hän ampuisi? Metsästys ei ole koskaan häntä huvittanut, eikä viitsi mies vanha seiniinkään räiskytellä.
Mutta hän rakastaa pyssyjä ja muita aseita, rakastaa niitä samalla tavoin kuin hän rakastaa seikkailuromaaneita ja Napoleonin elämäkertoja. Kirjojensa ja aseittensa parissa hän elää mieltäkiinnittävää seikkailuelämää, sitäkin sopivampaa hänen iälleen, kun se on aivan vaaratonta ja vaivatonta.
Miten ikävä ja harmillinen tuollainen riita naapurien kesken! Eihän hän kehtaa enää Montosta silmiin katsoa. Ja niin hyvät ja herttaiset tuttavat kuin he tähän saakka ovat olleet!
Asekamarissa nämä huolet toki hänen mielestään hetkeksi haihtuvat, mutta päivällispöytään käytyä alkaa kaikki alusta.
Rouva Montonen taas sanoo miehelleen päivällispöydässä:
— Oletko huomannut, että Menlösin joukko tekee nyt kaikki ostoksensa
Laukkolan puodista?
— Vai niin, vastaa kauppias Montonen hajamielisesti, kaataen karahvista kaljaa lasiinsa.
— Miksi et kehoita Menlösiä pitämään eukkoaan vähän aisoissa… niin vätys mieheksi kuin hän muuten onkin.
— Ei minulla ole aikaa sekaantua teidän keskinäisiin riitoihinne…
— Vai niin, vai ei se sinua ensinkään liikuta, millä tavoin ihmiset vaimoasi kohtelevat?
— No mutta rakas mamma! Nyt sinä hermostut aivan syyttä suotta… lasten kuullen.
Rouva Montonen vaikenee, mutta hänen mielensä on katkera.
Ikävää on…
Impi Ilmeen syntymäpäivillä oli pari tätiä, niistä toinen Impi Ilmeen kummi. Hänkös vasta tiesi kertoa, millaisia juoruja rouva Menlös on rouva Montosesta kaupungille levitellyt. Kuolleet hevosetkin sellaisia kuullessaan seisomaan kavahtavat.
Tämä kaikki on sangen harmillista. Mitä pahaa ovat Montoset kenellekään tehneet, josta heidän nyt pitää näin kärsiä?
Nilkutti vanha neiti Anderson, herännyt ja hyvä ihminen, rouva Montosen luo:
— Sopikaa, Herran nimessä, rakkaat lapset! Sehän on ihan tyhjänpäiväinen juttu!
— Minä en ole rouva Menlösille mitään pahaa tehnyt, sanoi rouva Montonen. — Jos hän tulee pyytämään minulta anteeksi, niin kyllä minä annan.
Neiti Anderson kävi rouva Menlösinkin luona.
— Ettekö toki voisi sopia, rakkaat ystävät? Koko kaupunki alkaa ihmetellä.
— Sen minä kyllä uskon, sanoi rouva Menlös. — Mutta jos rouva Montonen antaa avata aidan ja pyytää anteeksi, niin en minä ole se ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa yli. Eikö niin, Menlös?
Ja taloustirehtööri katseli ulos ikkunasta kädet selän takana ja sanoi:
— Aivan niin, rakas Maria.
Neiti Anderson huokasi ja lähti pois. Eikä siitä sen parempaa tullut.
Päinvastoin tuli siitä vielä paljon pahempaa.
