Читать книгу Helsingin vuorosoitto - Irina Pilyar - Страница 12

Kirkolle johtavan portin takana seisoi poika ja kuunteli kellonsoittoa. Hän tiesi, ettei kukaan löytäisi häntä tähän aikaan, ja että hän saattaisi rauhassa kuunnella soittoa ja vieläpä kävellä aidan takana mietteisiinsä vaipuneena. Hän näytti olevan siinä kahdentoista ikäinen. Kumisaappaat jalassa syksyisen sään takia, hilpeänvärinen huivi kiedottu kaulaan jollakin erityisellä tavalla, ja värikäs reppu selässä. Pojan kädestä riippui koiran talutushihna, jolla hän löi huomaamattaan tahtia polveaan vasten. Koiraa ei lähistöllä näkynyt.

Pojan mietteet eivät olleet mitenkään monimutkaisia, ne olivat hänen nuoren ikänsä ja tiedonhaluisen mielensä mukaisia.

“Minne tuo ääni menee? Tuollainen voimakas ja surumielinen, melkein loputon…” Hän etsi mielessään sopivia sanoja, mutta niitä ei löytynyt. “Mitenkähän korkealle se nousee? Puiden latvojen tasalle, vai niiden yli? Entä pilviin? Tuskinpa sentään!”

Poika toi rakkaan koiransa usein viikonloppuisin tälle mäntyjen reunustamalle kujalle ja vaelsi sen kanssa merenrantaan. Hänen luppakorvainen ystävänsä ajoi mieluusti lokkeja takaa rannalla. Se ei erityisemmin pyrkinyt saamaan niitä kiinni, kunhan vain pelotteli ja olisi tahtonut leikkiä niiden kanssa. Lokit eivät tajunneet, että hyväsydäminen hauva ajoi niitä takaa vain huvikseen, joten ne lentelivät tyytymättömästi kirkuen paikasta toiseen.

Koiran isäntä tarkkaili tätä riehuntaa, kuvitteli ajavansa takaa jotakin lokkeja vaarallisempaa, kuunteli lintujen hermostunutta kirkunaa ja koiransa haukkumista. Kerran hän sitten odottamatta erotti tämän hälyn keskeltä vielä jonkin toisen äänen, aivan erityisen, joka kasvoi verkkaisesti ja peitti kaiken melun alleen. Sen sointi toi mieleen aivan sanoinkuvaamattomia värejä ja se ikään kuin sykki sydämen tahdissa.

Pojan alkoi tehdä mieli lähteä tätä sointia vastaan ja katsoa, mistä se on peräisin. Siten hän kohtasi ensimmäistä kertaa venäläiset kirkonkellot, jotka soivat aivan erityisellä tavalla.

Poika ei toisella eikä kolmannellakaan kerralla – tai miten monta kertaa niitä nyt olikaan – poika ei rohjennut ylittää tuota rajaa, joka erotti tutun polun ja aidan toisella puolella piilevän salaperäisen, käsittämättömän ja samalla niin mielenkiintoisen ja puoleensavetävän maailman.

Siksi hän antoi karvaisen ystävänsä jahdata lokkeja rannalla ja seisoi suurimman osan aikaa portin takana tai vaelsi aidan reunaa kuunnellen näitä sielua riipiviä sointuja.

Mitä poika oikein halusi? Hän ei itsekään tiennyt sitä. Olisi tietysti ollut mielenkiintoista mennä sinne, katsoa näitä ihmeellisiä kelloja ja jopa koskettaa niitä, mutta häntä alkoi jännittää, kun portista astui pitkä harmaatakkinen hahmo. Vanhuksen kasvot tuntuivat hänestä hyvin ankarilta ja luotaantyöntäviltä. Poika itse seisoi aidan takana kyljittäin mahdollisimman välinpitämättömän näköisenä ja alkoi kutsua koiraa rannalta viheltämällä.

Aluksi vanhus ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, eikä varmaan myöhemminkään, poika tuumi ja varjeli salaisuuttaan tarkasti. Hän tiesi jo suurin piirtein, mihin aikaan portti avautuisi ja milloin harmaatakkinen vanhus ilmaantuisi. Siksi hän ehti piiloutua korkeiden mäntyjen leveiden pronssinruskeiden runkojen taakse. Koivut eivät näet kätkeneet hänen laihaa hahmoaan yhtä hyvin.

Voi sitä naiiviutta! Kellonsoittaja oli jo aikaa sitten pannut hänet merkille ja käsittänyt, ettei poika tahtonut tulla huomatuksi, ja siksi hän oli päättänyt jättää pojan vähäksi aikaa rauhaan. “He tulevat itse”, hän hymyili itsekseen, ja ajatukset lensivät jonnekin muistojen pariin tuoden esiin kuvia menneiltä ajoilta, useimmiten hyvinkin kaukaisilta, kuten vanhuksille usein käy.

Olihan hän itsekin joskus aikaa sitten seissyt kauan aikaa kellotornin kupeessa kuunnellessaan paikallisen seurakunnan kellonsoittajaa. Hänenkin sydämensä oli hypähdellyt eikä hänen tehnyt mieli lähteä pois, mutta häntä pelotti nousta kellotorniin – ja keneltä hän olisi saanut siihen luvan? “Mitä tehdä?” Kysymys oli ollut kiperä ja se oli vaivannut häntä.

“Istuta puuntaimi, poika”, joku huivipäinen mummo sanoi samassa hänelle, yksi niistä, jotka aina hyörivät kirkon nurkilla ja juoksentelevat sinne tänne palveluksen jälkeen. Ehkä hän näki huonosti ja luuli häntä yhdeksi alttaripojista. “Kuule, kiipeä sinä Pavlovitšin luo kellotorniin, hän näyttää sinulle kaiken! Hän on meidän korvaamaton kellonsoittajamme ja puutarhurimme”, mummo sanoi jo itsekseen niin, ettei kukaan kuullut hänen viimeistä repliikkiään.

Ja sen jälkeen kellonsoittajalle ilmaantuikin oppilas.

Auto tööttäsi odottamattoman kovalla äänellä ja jarrutti äkisti. Vanhus havahtui mietteistään ja muistot haihtuivat taka-alalle. Hän oli ollut vähällä jäädä auton alle…

“No niin, ukko! Selvisitpä hengissä! Kiitä Jumalaa!”, hän mutisi itsekseen. “Minähän olen unohtanut köydetkin!” Hänen piti hankkia ohutta, vahvaa ja venymätöntä köyttä sitoakseen pienet kellot, ja siksi hän päätti mennä rautakauppaan.

“Näinkö minä sitä huivipäistä mummoa, hyväntekijääni, enää sen jälkeen, vai en…?” vanhuksen mieleen juolahti kysymys, joka häipyi saman tien. Kaupan ovi kolahti ja kellonsoittajan pitkä ja hieman kumara hahmo astui sisään.

Tässä muistiinpanossaan Milka tarkoitti Antoinea, Mirkan poikaa, josta hän piti oikein paljon. Poika ei puhunut venäjää ja oli oikein hämillään, kun ei osannut sitä. Hän oli todellakin alkanut käydä kuuntelemassa vanhaa kellonsoittajaa. Kelloja oli paljon, mutta Milka soitti aina vain isoa sanomakelloa. Antoine ujosteli eikä rohjennut tulla kirkkopihalle. Milka puhui asiasta Mirkan kanssa, ja Mirka puhui vanhempiensa kanssa, ja he laativat yhdessä suunnitelman.