Читать книгу Helsingin vuorosoitto - Irina Pilyar - Страница 8

Aaltojen leikissä on oma melodiansa, oma rytminsä.

Kellonsoittaja istui mielellään merenrannassa jollakin litteäksi hioutuneella kivellä ja katseli avointa, hopealta välkkyvää ulappaa ja kuunteli sen ääniä. Aallot vierivät perätysten kohti rantaa ja kohisivat iskeytyessään kuohuen rannan kivikkoon, josta ne sitten vetäytyivät takaisin merelle. Tuntui kuin meri olisi hiljaa kehrännyt kiinnittämättä kehenkään mitään huomiota.

Kunnia olkoon Sinulle, Herra, kunnia Sinulle! Innokenti hahmotteli rytmisen kuvion aaltojen kohinan mukaisesti. Luontokin ylistää Luojaa, ja aallot iskeytyvät tahdissa rantaan. Meren omat kellot!

Pian horisonttiin ilmaantui suuri valkea laiva. Kellonsoittaja lähti aina samaan aikaan kävelylle ja tiesi jo etukäteen, mitä hänen silmiensä edessä tapahtuisi. Täällä laivat kulkivat tarkkaan aikataulunsa mukaisesti.

Sireeni soi ja heti sen jälkeen kaikui yksi lyönti laivakelloon. “Kylläpä laivakello soi hyvin, ihan kuin hälyttäen ihmiset”, Innokenti mietti melkeinpä automaattisesti. Hän näki kauempana merellä hienon lumivalkoisen ihmeen, monikerroksisen laivan, joka oli täynnä elämää. Miten paljon erilaisia kohtaloita siellä tapaakaan, miten monet sydämet lyövät joka kajuutassa ja jokaisen pienen, melkein näkymättömiin jäävän ikkunan takana! Aallot riensivät nopeammin kohti rantaa, vesi ikään kuin kuohahti vaahdoksi ja riistäytyi kovaäänisesti kohisten kuivalle maalle. Meri käytti kaikkia ääniään, jotka hukuttivat sitä kattavan loputtoman sinen alleen.

Ja sitten ilmaantuivat laivan uskolliset saattajat – lokit! Ne joko leijuivat kansien yllä tai lensivät vauhdilla laivan ympäri eri puolilta odottaessaan, että matkustajat tarjoaisivat niille herkkupaloja. Lokkien piirileikki, valkeat pyörylät veden yllä! Niiden tyypilliset kurkkuäänet eivät, omituista kyllä, lainkaan rikkoneet äänten harmoniaa: ne päin vastoin punoutuivat hyvin onnistuneesti omaperäiseen moniääniseen taustakuvioon.

Äänellä on kyky täyttää mikä tahansa tila; se alistaa valtaansa jopa läsnäolijoiden mielentilan. Surun syvyyksistä voi sukeltaa ylös pintaan, kun kellot helisevät ja kun niiden soinnut hyppelehtivät ja ajavat iloissaan toisiaan takaa ja hajaantuvat taas eri suuntiin.

Innnokenti oli uppoutunut verkkaisiin ajatuksiinsa eikä heti huomannut sadepisaroita. Ne täplittivät laakeaa kiveä, jolla hän istui, ja kastelivat hänen vaatteensa. Näillä seuduin sade oli vielä yksi niistä luonnonvoimista, jotka eivät useinkaan ilmoittaneet tulostaan etukäteen. Hän kiirehti kirkolle kellokatoksen suojiin. Vigilia alkaisi pian.

Yltyvän sateen pisarat rummuttivat rytmikkäästi kellotelineen peltikattoa. Kelloista isoin liittyi niiden juhlasoittoon lyöden neljäkymmentä kertaa ja kutsuen kansaa kirkkoon. Jokaisen lyönnin kohdalla Innokenti luki Jeesuksen rukouksen. Kuinka hienoa – luonnon omat äänet yhdessä kellojen äänen kanssa! Luonnonvoimat ja rytmi… Nämä pyhän Paulinos Laupiaan, Nolanin piispan, profeetallisen unen innoittamien varhaisten mestarivalajien luomukset! Miten paljon niillä onkaan yhteistä, luontaista ja saavuttamatonta voimaa, joka repäisee ajatukset pois maallisista huolista. Mutta vain kellot muistuttavat meitä soinnillaan iankaikkisesta taivaallisesta kotimaastamme… Minun sieluni ikävöi Sinua, oi Herra!