Читать книгу Helsingin vuorosoitto - Irina Pilyar - Страница 6

Kirkolla ei ollut ketään muita kuin vanha kellonsoittaja Innokenti. Jumalanpalvelus oli päättynyt jo aikaa sitten. Innokenti korjaili kellojen köysiä, sitoi pienten kellojen köysien solmut muutamaan kertaan ja tiukensi ohjausjärjestelmän ja keskimmäisten kellojen välisiä köysiä. Hän kuulosteli kellojen sointia silmät kiinni ja jatkoi työtään kunnes kellot soivat moitteettomasti, eikä edes huomannut, että kellojen luo tuli pieni ryhmä ihmisiä.

“Anteeksi, setä, me olimme menossa ohi, kun kuulimme epätavallisia ääniä. Todella kaunista soittoa! Mitä se oli?” joku heistä kysyi ja kaikki katselivat ihmeissään pieniä kullanhohtoisia kelloja ja vanhuuttaan tummuneita isompia kelloja. “Emme ole ikinä nähneet kirkonkelloja näin läheltä”, joku sanoi hämmentyneenä. “En minäkään ole ennen kuullut noin hienoa ääntä”, toinen ääni puuttui puheeseen. “Meillä luterilaisessa kirkossa kelloja ei soiteta kuorossa, vaan yksitellen.” “Nämä kellot ovat tosi kauniita, ja kaikki erilaisia”, kolmas sanoi.

Vanha kellonsoittaja määritteli mielessään puhujat kunkin äänialan mukaisesti – kaksi baritonia ja yksi basso. Hänen ei tehnyt mieli puhua, sillä heidän kysymyksensä vaikuttivat turhanpäiväisiltä. Hän jatkoi puuhailuaan kellojen parissa eikä kääntynyt läsnäolijoiden puoleen.

“Minusta tuntuu, että hän on keskittynyt työhönsä eikä häntä parane häiritä”, ensimmäinen ääni neuvoi toisia. “Tekisi vain mieli saada tietää, miten on mahdollista soittaa kaikkia seitsemää kelloa samaan aikaan”, toinen ääni laski nopeasti, kuinka monta kelloa telineessä oli. “Kuka opettaa tällaista soittoa?”

“Luonto opettaa, ja opettajat”, kolmas sanoi odottamatta. “Näettehän, että hänellä on täällä kuva. Joku pyhä keskellä kukkivaa metsäniittyä. Onpas siinä paljon kukkia!”

“Nehän ovat kellokukkia, sinikelloja”, ensimmäinen puhuja huomasi ja purskahti nauruun.

“Naurakaa te vain”, Innokenti mietti. “Viimeinen basso osoittautuikin olevan tarkkasilmäisempi kuin kaksi baritonia”, hän päätteli. “Jos opettaja antaa oppilaalleen ensimmäisen sysäyksen, ja jos oppilas on omaksunut soittamisen alkeet, jatko riippuu oppilaan omasta sydämestä ja maailmankäsityksestä, luonteesta ja kyvystä kuunnella. Kellotkin kuuluvat tähän opettajien rivistöön…”

Hän siristi silmiään ja käänsi katseensa kutsumattomia vieraita kohti. Odottamatta hän viittasi kaikkein matalimmalla äänellä puhuneelle vieraalle ja näytti hänelle, miten kaikkein suurimmasta kellosta houkutellaan ääni esiin. Kellonsoittajan jalka paineli suurimman kellon pedaalia pehmeästi ja joustavasti. Sitten hän siirtyi syrjään ja antoi vieraan asettua tilalleen, mutta löi äänettömästi tahtia oikealla jalallaan. Baritonitkin tulivat lähemmäs. Innokenti näytti heille, miten vasemmalla kädellä soitetaan keskikokoisia kelloja tiukaksi viritettyjen köysien avulla. Vieraat koettivat vuoron perään soittaa niin kuin Innokkenti heille näytti. Toisena koettanut ei tahtonut lopettaa, sillä hän kuuli yhtäkkiä oman soittonsa ja suuren kellon tasaisten lyöntien yhteissoinnun ja jäi kuuntelemaan… Vanha kellonsoittaja tarttui keveästi pienten kellojen naruihin ja koristeli melodian niiden korkeilla, läpinäkyvillä trilleillä.

Vieraat olivat hyvin tyytyväisiä, kun he vihdoin lähtivät kellojen luota. Innokentin piti vielä päättää työnsä. “Opettaa, opetella, oppia, sehän on kaikki samaa… Yksi opettaa jotakuta tekemään jotakin, toinen kärsivällisyyttä… Kaikki oppivat toisiltaan jotakin!” hän mietti. Ja yhtäkkiä hänen ajatuksensa siirtyivät muualle. “Entä mitä minä opin teiltä, rakkaat kelloni?” Innokenti kysyi itseltään ja katseli uskollisia ystäviään, kullanvivahteisia ja tummempikylkisiä.

Pehmeä trilli kimmahti odottamatta ilmoille ja lauloi jotakin vastaukseksi. Vanha mies puristi edelleen pienten kellojen nyörinippua kädessään, mutta ei liikahtanutkaan.

“Minä olen varmaan oppinut kuulemaan hyvin”, hän mutisi itsekseen. Hän oli väsynyt ajattelemaan ja tahtoi kuulla oman äänensä, mutta vaimeasti, jottei häiritsisi hiljaisuutta. “Kuulla jopa sen, mikä ei kuulu…,” hän kuiskasi. “Niin kuin nyt! Kellot eivät soineet ääneen, vaan äänettömästi itsekseen – ja minä kuulin sen. Kuuntelevathan nekin minua, ja joskus tottelevat, joskus eivät… Me kuuntelemme toisiamme ja kuulostelemme toistemme mielialoja, iloitsemme tai suremme…” Vanha kellonsoittaja soitti loppusoiton, kolme sointua perätysten, ja johti ajatuksensakin finaaliin. “Mikä on kellonsoittajan tehtävä? Pohjimmiltaan kyse on siitä, ettemme häiritse molemminpuolista kuuntelua, keskittymistä sisäiseen tilaan, joka vastaa iankaikkisen jumalanpalvelusjärjestyksen kutakin minuuttia… Kaikki muu on käsityötä, tekniikkaa, harjoittelua… Herra, armahda!”

Harmaatakkinen hahmo vaelsi hitaasti kirkolta kaupunkiin johtavaa polkua pitkin. Kellot katselivat hänen peräänsä surumielisinä, vaikenivat ja kuuntelivat hiljaisuutta ympärillään – ja sisimmässään.