Читать книгу Helsingin vuorosoitto - Irina Pilyar - Страница 9

Joskus soiton päätyttyä ei tehnyt mieli lähteä pois kirkolta, jättää tätä rukouksen pyhittämää tilaa ja kellokatosta, jota Innokenti usein kutsui kellonsoittajan keljaksi. Tekemistä oli taas paljon.

Vanhus otti laukusta harjoja, sieniä, vanhojen pyyheliinojen palasia ja muita rättejä ja alkoi siivota, Hän pyyhki huolella rautaisen telineen, johon hänen rakkaat kellonsa oli kiinnitetty, ja kiillotti sitten kellot kirkkaiksi. Pronssi kiilsi haalean syysauringon säteissä.

Kellokatokseen oli tuulen mukana tullut paljon puista pudonneita lehtiä ja ison sanomakellon pedaalin alta pilkisti aika ajoin pieniä harmaalakkisia syömäkelvottomia sieniä, joita ilmaantui mitä sopimattomimpiin paikkoihin.

Yleensä siivoamisessa meni kauan aikaa. Kellot katselivat huolehtivaista ystäväänsä ja yrittivät kuunnella hänen sydäntään. “Meitä on seitsemän, meidän on hyvä olla yhdessä”, ne miettivät, “mutta hän on yksin. Aina yksin. Eikä kiirehdi pois… Ehkä hänellä ei ole, minne mennä? Ehkä kukaan ei odota häntä?”

Keskikokoiset ja pienet kellot alkoivat murehtia, sääli puristi niiden sydäntä. “Me täällä olemme kaikki erilaisia painoltamme ja kooltamme, äänistä nyt puhumattakaan! Korkeita tenoreita, alttoja, ja matala basso… Mutta yhdessä me soimme hienosti ja osoitamme kaikille olevamme ystäviä, sillä me tuemme ja täydennämme toinen toisiamme. Joskus joku meistä jää toisten varjoon, ja joskus sointimme sulautuu yhdeksi. Useimmiten me kuitenkin kipitämme kilpaa toinen toistemme perässä!”

Kaikkein pienimmät kellot huoahtivat hiljaa. “Mutta kuka täydentää ja tukee vanhaa kellonsoittajaa, kuka lohduttaa häntä laulullaan, kun me emme ole läsnä?”

Ne kysyivät neuvoa vanhemmalta, viisaalta veljeltään, kaikkein isoimmalta kellolta. “Mitä me voisimme tehdä? Miten voisimme auttaa ihmistä, ettei hän olisi niin yksinäinen?”

Innokenti ei kyllä koskaan valittanut. Pitkien siivousurakoidensa aikaan hän kertoili kelloille kaikenlaisia tarinoita ihmisistä. Kellot pitivät hänen hiljaisesta äänestään, sen väristä ja intonaatiosta. Ne eivät olleet kuulleet kenenkään toisen puhuvan sillä tavalla.

Kellonsoittajan tarinoissa kellot panivat merkille tietyn surumielisyyden häivän ja kätketyn toivon, mutta niiden syitä ne voivat vain arvailla. Sen tähden ne pyysivätkin isointa kelloa keksimään jotakin, millä ne voisivat ilahduttaa vanhaa ystäväänsä.

Voi, kuinka ne kaikki yrittivät parhaansa, kun koitti aika kutsua kansaa jumalanpalvelukseen! Ne panivat kaiken sielunsa ja puhtaan sydämensä jokaiseen sointuun ja trilliin. Kuinka selkeinä kaikuivatkaan melismat, ja miten hienosti trillit ja synkoopit kietoutuivatkaan toisiinsa! Miten upeisiin sointuihin ja ääniin kellot päättivätkään esityksensä!

Ihmiset riensivät keskittyineinä kirkon holvien alle. Oli koittanut rukouksen aika, aika parantaa sielujen haavat… Kellotkin soivat keskittyneinä ja hillittyinä.

Rukouksen ja palveluksen päätyttyä kaikki vähän rentoutuivat levollisina. Vanha kellonsoittajakin oli silmin nähden ilahtunut. Kellotkin sallivat itselleen hiukan monisyisemmän soinnin ja koristelivat sitä eri rytmein ja kuvioin. Kaikilla oli hyvä olla.

Mutta kelloilla ei kuitenkaan ole tapana luopua suunnitelmistaan. Siksi ne miettivät edelleen ystävänsä elämää ja katselivat kirkkoon tulevia ihmisiä. Ja miten ollakaan! Ne huomasivat monien silmissä saman inhimillisen murheen… Jopa niidenkin silmissä, jotka eivät olleet yksinäisiä, kuten kellonsoittaja, pikemminkin päin vastoin – heillä oli ympärillään muita ihmisiä, isoja ja pieniä, nuoria ja ei ihan niin nuoria…

“Kyllä ihmiset sitten ovat omituisia”, kellojen naiivit mietteet nousivat äänettöminä ja hitaina kohti valkeita pilviä. “Voi te hienot ja rakkaat kellot”, Innokenti ajatteli saatuaan askareensa tehtyä, “me olemme saaneet elää vielä yhden päivän yhdessä…”

Kaiken tehtyään hän hyvästeli kellot, luki itsekseen rukouksen Totisesti on kohtuullista, kumarsi maahan, teki ristinmerkin ja loittoni kirkkomaan aidan taakse.

Kerran, kun kellot olivat saattaneet rakkaan kellonsoittajansa Innokentin kirkolta, ne alkoivat keskustella keskenään ja muistella menneitä.

Sanomakello sanoi toisille: “Minä olen kaikkein vanhin valdailainen. Muistan senkin, kun matuška Pelageja Ivanovna, Usatševon valimon omistaja, huolehti minusta vuonna 1875. Olin silloin vielä nuori, vastikään valettu. Monet kävivät hänen luonaan pyytämässä, että saisivat minut kellotorneihinsa. Mutta hän, levätköön rauhassa, luovutti minut hyviin käsiin, yhdelle Valdain parhaista kellonsoittajista, joka palveli pyhän Nikolaoksen kirkossa!”

Keskikokoinen kello vastasi: “Niin, veliseni, minäkin olen Valdaista. Me neljä,” se katseli kaikkia kellotelineen vanhoja kelloja, “olemme aina soineet Novgorodin hiippakunnassa pohjoisvenäläiseen tapaan rytmikkään arvokkaasti ja melodisesti ja kuvioiduin modulaatioin…”

Vastikään valetut pienet kellot puolestaan innostuivat: “Voi kuinka mielenkiintoista! Minä en ole koskaan ollut Valdaissa”, kaikkein pienin ja kirkasäänisin kello huokaisi.

“Älä sinä, pikkuinen, sitä sure”, sanoi sen vierustoveri, vastikään valettu kello sekin. “Me kaikki – vaikka meitä onkin vain kolme – olemme sentään moskovalaisia! Ja meillä on oma hieno moskovalainen soittotraditiomme. Moskovalainen kolmisoitto on kuuluisa nopeudestaan, optimistisuudestaan, tanssahtelevasta rytmistään ja soinnikkuudestaan!”

“Kuulkaas nyt, valdailaiset ja moskovalaiset”, kaikkein isoin ja vanhin sanomakello kääntyi toisten puoleen. “Huomenna sunnuntaina, vuonna 20…”, kello aivan kuin nyyhkäisi (hyvänen aika, eletään jo kolmatta vuosituhatta!), “ja meidän on konsertoitava seurakuntalaisillemme täällä Helsingissä. Meidän pitää siis ravistella vuodet harteiltamme, hyvät valdailaiseni! Ja moskovalaisille toivotetaan onnellisia soittoja!”

Kaikki kellot vastasivat sille hyväksyvästi helisten.

Ja sitten kaikki alkoivat kiistellä aivan toisesta aiheesta.