Читать книгу Haukansilmä - James Fenimore Cooper - Страница 10

Sisällysluettelo

"Ja tääkö Yarrow — virta se, min luokse mielein palaa? Sun koskiesko kohinaa mun sielun' kuulla halaa? Se on kuin laulu kiehtova kuin harpun ääni hellä, Mi surut syömein viihdyttää vain sulosävelellä."

Wordsworth.

Yöllinen luonto oli suurenmoinen, ja kuumaverinen Mabel tunsi veren suonissaan virtaavan kiihkeämmin ja poskensa hehkuvan, kun he astuivat veneisiin jättääksensä paikan. Pimeys oli hieman vähentynyt, sillä pilvet olivat hajonneet jättäen taivaalle vaaleampia aukkoja, mutta metsän suojaamat rannat olivat kuitenkin niin synkät, ettei tarvinnut ollenkaan pelätä tulla huomatuksi, kun he laskivat pysyen lähellä rantaa metsän varjossa virtaa alas. Jokainen tunsi, että heidän täytyy noudattaa äärimmäisintä varovaisuutta, ja varsinkin Jasper, joka erittäinkin tytön vuoksi alkoi pelätä, tirkisteli levottomasti ympärilleen joka kerta, kun kuuli metsästä joitakin omituisempia ääniä kuljettaessaan venettään yhä kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Airoja käytettiin kevyesti ja äärettömän huolellisesti, sillä pieninkin ääni tänä hiljaisena hetkenä olisi saapunut irokeesien lakkaamatta kuuntelevaan korvaan ja kiihoittanut heitä toimintaan.

Kaikki tämä lisäsi hetken suuruutta, ja se innosti ja jännitti Mabel Dunhamia enemmän kuin mikään muu ennen hänen lyhyen elämänsä aikana. Elämänhaluisena, tottuneena itsehillintään ja ylpeillen olevansa soturin tytär hän karkoitti kaikki pelon tunteet; vaikkakin sydän löi rajummin kuin tavallisesti, hänen pimeyteen tähdätyt sinisilmänsä loistivat ja koko hänen olentonsa nautti luonnon salaperäisestä suuruudesta, joka ensi kertaa esiintyi hänelle näin ihmeellisenä ja valloittavana.

"Mabel!" sanoi Jasperin hillitty ääni, kun molemmat veneet kulkivat niin lähekkäin, että nuorukainen kädellään piti niitä yhdessä. "Eihän teitä vain peloita? Luotattehan täydellisesti meidän rehelliseen tahtoomme puolustaa teitä, vaikka mitä tapahtuisi?"

"Minä olen sotamiehen tytär, kuten tiedätte, Jasper Western, ja häpeäisin, jos tuntisin pelkoa."

"Luottakaa minuun — meihin kaikkiin. Enonne, Haukansilmä, delawarelainen — missä se poikaparka nyt liekään — minä itse, kaikki me uskallamme mitä tahansa suojellaksemme teitä kaikilta ikävyyksiltä."

"Minä luotan teihin, Jasper", vastasi tyttö huomaamattaan viistättäen kättänsä vedessä. "Tiedän, että enoni rakastaa minua eikä koskaan ajattele itseään, ennenkuin on ajatellut minua; ja minä uskon, että te kaikki olette isäni ystäviä ja mielellänne autatte hänen lastansa. Mutta minä en ole niin heikko ja hentomielinen kuin saatatte luulla, sillä vaikka olenkin kaupunkien lapsi ja kuulun sukupuoleen, joka ei ole tottunut katsomaan vaaraa silmiin, minä kuitenkin lupaan teille, Jasper, ettei minkäänlainen hullu pelkoni ole estävä teitä täyttämästä velvollisuuttanne."

"Kersantin tytär on oikeassa ja hän on rehellisen Tuomas Dunhamin arvokas jälkeläinen", lisäsi Haukansilmä. "Niinpä niin, lapsukaiseni, monet kerrat olemme isänne kanssa vakoilleet ja kierrelleet yhdessä vihollisen ampumalinjoilla, yhtä pimeänä yönä kuin tämä ollenkaan tietämättä, emmekö seuraavana hetkenä joudu verisen väijytyksen uhriksi. Olin hänen rinnallaan, kun hän sai haavan olkapäähänsä, ja se rehellinen poika kertoo kyllä tavatessanne, millä tavalla me kuljimme vastassa-olevan joen yli pelastaaksemme hänen päänahkansa."

"Hän on kertonut sen minulle", vastasi Mabel suuremmalla innolla ja lämmöllä kuin ehkä hänen asemassaan oli viisasta. "Minulla on tallella se kirje, jossa hän sen kertoo ja minä kiitän teitä sydämeni pohjasta siitä palveluksesta. Jumala palkitkoon teille sen! Ette voi pyytää mitään kiitollisuuden osoitusta, joka olisi tyttärestä liian suuri palkkioksi hänen isänsä elämästä."

"Niin, niin! Siinä puhuu taas ihana lämminsydäminen olento. Jo ennen olen teistä nähnyt vilahduksen ja kuullut teidän puhuvan. Kersantti itse on kertonut minulle nuoruutensa päivistä ja äidistänne. Hän on uskonut minulle senkin, miten hän ihastui äitiinne ja voitti hänen lempensä, ja peittelemättä hän on kertonut, mitä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä hän sai kokea, kunnes lopulta onnistui."

"Äitini ei elänyt kylliksi kauan voidakseen korvata isälle hänen vaivannäkönsä koettaessaan voittaa äitini", sanoi Mabel värähtelevin huulin.

"Niin, hän on kertonut kaikki minulle. Mitään se kelpo kersantti ei ole salannut, sillä ollessaan niin monta vuotta esimiehenäni hän on lukemattomilla yhteisillä retkillämme tottunut kohtelemaan minua ihan kuin omaa poikaansa."

"Ehkäpä, Haukansilmä", huomautti Jasper hyväntahtoisen leikillisesti, "hän olisi iloinen, jos sinä todella olisit hänen poikansa".

"Ja vaikkapa pitäisikin poikanaan, Vesikoira, mitä pahaa siinä olisi? Hän tietää, mihin minä kelpaan erämaissa ja tiedusteluretkillä, ja hän on nähnyt minun usein katselevan ranskalaisia silmästä silmään. Olen joskus ajatellut sitäkin, että meidän pitäisi etsiä itsellemme vaimo, sillä huomaa, poika: kun aina elää miesten kanssa metsissä seurapiirinä vain viholliset ja pedot, lopuksi unohtaa kohteliaisuuden ja hyvät tavat. Leirielämä ei ole sen parempaa. Sielläkin ehkä voi tuntea Hänen hyvyytensä ja voimansa suuruuden. Itsekin olen ottanut osaa jumalanpalvelukseen linnoissa ja koettanut, kuten oikean sotilaan tulee, liittyä rukoukseen — sillä vaikka en olekaan kuninkaan pestattu soturi, minä kuitenkin palvelen häntä, kuten linnaväkikin, mutta minun sieluni ei ole koskaan voinut erota niin kokonaan maallisista ajatuksista ja tunteista kuin metsässä. Siellä tunnen olevani Mestarini kasvojen edessä. Kaikki on ympärilläni kukoistavaa ja kaunista, niinkuin se olisi juuri lähtenyt Hänen kädestään, eikä siellä kukaan turhalla lörpöttelyllä ja ontoilla oppilauseilla herätä tunteita ja ajatuksia kapinaan. Ei, ei; metsä on oikea temppeli kaikesta huolimatta, sillä siellä voi ajatus vapaana kohota tähtitarhojen taa."

"Puhutte ihan totta, herra Haukansilmä", sanoi Cap, "ja jokainen, joka yksinäisyydessä elää, ymmärtää sen totuuden. Minkä muun luulette olevan syynä esimerkiksi siihen, että merimiehet ovat uskonnollisia ja tunnollisia kaikissa töissään, kuin sen tosiasian, että he ovat niin usein yksin Luojansa kanssa, eikä siis maaelämän pahuus voi heitä turmella. Lukemattomat kerrat olen pysähtynyt tarkastamaan itseäni — ehkäpä päiväntasaajalla tai eteläisellä valtamerellä — kun taivaan tuikkavat tulet ovat syttyneet valaisemaan yötä; ja minä sanon teille, ystävät: sellaisina hetkinä ihminen oppii tuntemaan syntinsä. Uudestaan ja yhä uudestaan olen silloin luopunut pahuudestani, kunnes omatunto on vapautunut ja käynyt herkäksi erottamaan hyvän ja pahan. Olen täysin yhtä mieltä kanssanne, herra Haukansilmä, ja sanon: joka aikoo oppia Jumalaa tuntemaan, hän menköön merelle tai metsiin."

"Eno, erehdynkö luullessani, etteivät merimiehet kuitenkaan yleensä uskonnosta paljoa välitä?"

"Se on kaikki valhetta ja vihapuhetta, tyttö, sillä kristillisyydessäkin merimies aina maissa-asujan voittaa."

"En tahdo väittää sitä vastaan, herra Cap", vastasi Haukansilmä, "mutta rohkenen sanoa kuitenkin erään tosiasian. Minä en tarvitse ukkosta ja salamoita muistuttamaan minulle Jumalastani enkä ajattele Häntä vain suruissa ja murheissa, vaan metsien ääretön rauha ja tyyneys puhuu Hänestä, ja Hänen äänensä kuuluu linnun laulussa ja ruohon korren huojunnassa vähintäänkin yhtä hyvin kuin aaltojen pauhussa ja vihurien ulvonnassa. Etkö sano sinä, Vesikoira, samaa? Sinä tunnet myrskyn yhtä hyvin kuin herra Capkin ja voit sanoa, mitä tunteita rajuilma herättää."

"Minä pelkään, että olen liian nuori ja kokematon voidakseni sanoa jotakin sellaisesta asiasta", vastasi Jasper ujosti.

"Mutta teillä on myöskin omat ajatuksenne", sanoi Mabel vilkkaasti. "Te ette voi — ei kukaan voi elää ja katsella sellaisia näytelmiä ajattelematta, kuinka tärkeätä on jokaisen luottaa Jumalaan!"

"Enhän minä voi kieltääkään, etten joskus ajattelisi näitä asioita, mutta pelkään, ettei se tapahdu niin usein kuin pitäisi."

"Suolaton vesi", keskeytti Cap tarmokkaasti, "sinun ei pidä odottaa liikoja nuorukaiselta, Mabel —. Luulen, että ne joskus nimittävät teitä Vesimyyräksi — eikö totta?"

"Vesikoiraksi vain", vastasi Jasper rauhallisesti, vaikka hänen teki mielensä käyttää ranskaa, kuten Capkin, ja vastata yhtä ilkeästi, sillä matkoillaan hän oli oppinut ranskaakin yhtä paljon kuin useimpia intiaanimurteita. "Se on nimi, jonka irokeesit ovat minulle antaneet erottaakseen minut tovereistani, jotka joskus joutuvat näitä vesiä purjehtimaan ja mielellään kertovat kaikenlaisia liioiteltuja juttuja suolaisista, suurista järvistään."

"Ja miksi he eivät saisi sitä tehdä? Eihän se ollenkaan vahingoita metsäläisiä. Ai, ai, Vesikoira; raakalaisen antama nimi ei saa tehdä ylpeäksi."

"Vesikoira-nimellä he tarkoittavat oikeastaan makean veden tai — kuten ranskalaiset — suolattoman veden purjehtijaa", vastasi Jasper hiukan ärtyisästi.

"Mutta minä tahdon viedä teidät Atlantille ja se retki antaa teille hyvän onnen lopuksi iäksenne, ja Mabel ja muut rannikkojen nuoret naiset pitävät teistä kauheasti, vaikka eläisitte yhtä vanhaksi kuin puut näissä metsissä."

"Ei, ei", keskeytti rehellinen ja vaatimaton opas. "Jasper ei halua jättää ystäviänsä lähteäkseen sinne, sen minä voin vakuuttaa teille; ja vaikka maailman näkeminen voi olla hänelle yhtä hyvä kuin kaikille muillekin, on hän meistä yhtä hyvä ilman sitäkin. Vesikoira tai vesimyyrä, hän on urhoollinen ja uskollinen nuorukainen ja jos hän pitää vahtia, nukun yhtä rauhallisesti kuin jos itse olisin ylhäällä ja huolehtisin turvallisuudestani, niin, vieläpä rauhallisemminkin. Kersantin tyttären ei tarvitse uskoa, että pojan täytyy lähteä merelle kehittyäkseen mieheksi tai vasta sitten ansaitakseen kunnioitusta ja arvonantoa."

Mabel ei vastannut mitään tähän vetoamiseen, vaan käänsi päänsä länsirantaan päin, vaikkakin pimeys teki mahdottomaksi huomata, miten väri vaihteli hänen kasvoillaan. Mutta Jasper tunsi, että hänen itsensä täytyi vastata, sillä nuoruuden ylpeys ja miehekkyys loukkautuivat syvästi siitä ajatuksesta, ettei hän ansaitsisi toveriensa kunnioitusta tai naisten suosiota, kun ei ollut valtamerillä käynyt. Hän ei kuitenkaan halunnut lausua julki mitään, mikä voisi Mabelin enosta tuntua pistävältä, ja hänen itsehillintänsä oli ehkä vieläkin täydellisempi kuin hänen ujoutensa ja vaatimattomuutensa.

"Minä en ylpeile ominaisuuksilla, joita minulla ei ole", hän sanoi, "enkä väitäkään tietäväni mitään valtameristä tai merenkulusta. Me ohjaamme tähtien ja kompassin mukaan näilläkin vesillä kulkiessamme rannalta rannalle ja koska meille on numeroista ja laskuista vähän hyötyä, emme niistä välitä. Mutta siitä huolimatta meidänkin täytyy ymmärtää yhtä ja toista, vaikkakaan ne, jotka ovat kulkeneet valtamerillä, eivät sitä usko. Ennen kaikkea me saamme purjehtia luotojen ja kallioitten välitse, ja olen kuullut sanottavan, että se tekee hyviä merimiehiä. Täällä nousee myrsky äkkiä ja raivokkaana, ja meidän täytyy osata ohjata satamaan minä hetkenä päivästä tahansa."

"Onhan teillä merimerkit", keskeytti Cap.

"Niistä on vähän hyötyä ja harvoin ne suojelevat karilta."

"Syväluotaus —"

"Olen kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ole nähnyt."

"Mitä hittoa! Merimies, eikä ymmärrä syväluotausta! Kas niin, poika, ette voi kerskua merimiestaidollanne! Kuka hitto on kuullut merimiehestä ilman syväluotausta?"

"En kehukaan, herra Cap, olevani erittäin taitava —"

"Muussa kuin koskenlaskussa — kuin koskenlaskussa, Jasper, ja putouksissa", sanoi Haukansilmä tullen apuun, "jossa toimessa teidänkin, herra Cap, täytyy myöntää hänen saavuttaneen jonkinlaisen kätevyyden. Minun mielestäni jokaista miestä tulee arvostella hänen kykyjensä mukaan. Herra Cap on aivan hyödytön Oswegon putouksia laskettaessa, mutta koetan muistaa, että hän on hyödyllinen aavoilla ulapoilla. Jasper taas on hyödytön aavoilla ulapoilla, mutta en voi unohtaa, että hänellä on tarkka silmä ja tanakka käsi, kun ohjataan vene putouksiin."

"Mutta Jasper ei ole hyödytön, ei voisi olla toimeton aavoilla ulapoillakaan", sanoi Mabel niin kiihkeästi ja voimakkaasti, että hänen kirkas, suloinen äänensä kaikui pistävältä tämän merkillisen yön hiljaisuudessa. "Ei yksikään, joka on niin kykenevä täällä, voi olla kyvytön siellä — tarkoitan — vaikkakin uskallan väittää, ettei hän laivoissa ole yhtä taitava kuin minun enoni."

"Uinukaa vain molemmat tietämättömyydessänne", vastasi Cap nenäänsä nyrpistäen, "maamoukkiin verraten meitä merimiehiä on niin vähän, että me saamme harvoin oikeutta. Mutta jos on kysymyksessä sinun puolustamisesi, Mabel, tai laivan ohjaus satamaan, niin siinä kyllä tulee kuntomme näkyviin."

"Mutta, eno, maamyyräthän eivät tule rannikoille — siellä siis merimies tapaa vain merimiehen."

"Sitä hirveää tietämättömyyttä! Missä ovat kaikki ne viholliset, jotka ovat kulkeneet näihin seutuihin — ranskalaiset ja englantilaiset — minä vain kysyn, lapsi?"

"Siinäpä se, missä ne ovat?" huudahti Haukansilmä. "Kukaan ei voi sanoa sitä paremmin kuin me, jotka elämme metsissä, herra Cap. Minä olen usein seurannut heidän marssiensa jälkiä ja löytänyt heidän hautojansa ja sateessa vaalenevia luita pitkiä aikoja sen jälkeen, kun he ja heidän ylpeytensä on hävinnyt. Yleisesti ja yksityisesti he täyttävät maan kaikenlaisilla kauhun töillä koettaessaan saada suuren nimen ja ollakseen enemmän kuin heidän toverinsa."

"Minun täytyy sanoa, herra Haukansilmä, että te joskus lausutte sanoja, jotka hyvin vaikeasti soveltuvat miehelle, joka elää aina pyssy kädessä, harvoin haistelee ilmaa, ellei se tuoksu ruudin savulle tai jättää hyttinsä muuten kuin hyökätäkseen vihollisensa kimppuun."

"Jos te luulette, että minun haluni vetää sotatielle, te ette tunne minua ettekä elämäni tarinaa. Mies, joka asuu metsissä ja rajaseuduissa, saa lakkaamatta ottaa huomioon ne olosuhteet, joissa hän elää. Ne eivät riipu minusta, sillä minähän olen vain yksinkertainen, heikko metsästäjä, vakooja ja opas. Minun tehtäväni on metsästää armeijalle, kun se marssii tai lepää. Siitä huolimatta minä olen erään upseerin palveluksessa, joka nyt on matkoilla omilla asioillansa, enkä minä silloin häntä koskaan seuraa. Ei, ei, sota ja meteli eivät oikeastaan kuulu minulle, vain rauha ja rakkaus on luonteeni mukaista. Kuitenkin minun täytyy kohdata vihollisia yhtä usein kuin muitakin ihmisiä ja mingoa minä kohtelen samoin kuin inhoittavaa käärmettä, joka on toimitettava pois päiviltä niin pian kuin tilaisuus sallii."

"Hyvä, hyvä; olen erehtynyt kutsumuksenne suhteen, sillä olen pitänyt teitä yhtä varmana soturina kuin vuoriston tykistömiestä. Sellainen on minun lankoni. Hän on ollut soturi kuudennestatoista ikävuodestaan ja hän pitää tointansa yhtä kunnioitettavana kuin ikinä joku merimies —, mutta sitä minä en koskaan halua myöntää keskustellessani hänen kanssaan."

"Niin, niin", alkoi opas, "useimmat kersantin lahjat ovat sotaista laatua, ja hän katselee melkein kaikkia tämän maailman tapauksia muskettinsa piipun läpi. Hänen järkkymätön ajatuksensa kerta kaikkiaan on pitää pitkää, kaksipiippuista muskettia parempana kuin kuninkaan pysyvää rauhaa. Sellaisia päähänpistoja mies saa vain pitkästä tottumuksesta ja harhaluuloa onkin ehkä se yleinen käsitys, ettei siinä ilmenisi hienostunut luonne."

Heidän näin hiljaisella äänellä jutellessaan yhtä ja toista veneet lipuivat virran mukana hiljalleen läntisen rannan synkässä varjossa alaspäin, sillä airoja käytettiin enimmäkseen vain ohjaukseen. Virran kulku oli hyvin vaihtelevaa, toisinaan se näytti hiljaa pysähtyneen, kun taas toisin ajoin voimakkaana kulki tietään vieden heitä kahden, kolmen penikulman vauhdilla tunnissa. Koskissa se vei veneitä niin hurjasti mukanaan, että se outoa kauhistutti. Jasper oli ollut sitä mieltä, että virta veisi heidät joen suulle kahdessa tunnissa siitä kuin he liikkeelle lähtivät, ja Haukansilmä oli suostunut hänen ehdotukseensa jättää veneet virran kuljetettaviksi ainakin niin kauaksi kuin suurin vaara olisi sivuutettu. Keskustelu kävi äärettömän varovasti, kun taas hiljainen, syvä yksinäisyys vallitsi tässä autiossa, melkein rajattomassa metsässä, vaikkakin luonto ylisti tuhansin kaunopuheisin kielin erämaan äänetöntä, rauhallista yötä. Vieno tuuli huokaili tuhansissa puissa, vesi liplatti tai paikoin pauhasikin rannan kivissä, ja silloin tällöin kuului puun narina, kun se huvikseen huojutteli oksiansa tai nojaili runkoansa toisia vasten. Kaikki elollisten äänet olivat vaienneet. Kerran kyllä Haukansilmä luuli kuulleensa kaukaisen suden ulvonnan, sillä muutamia niistä kuljeksi näissä metsissä, mutta se oli vain lyhyt epäilyttävä ääni, joka ehkä oli syntynyt vain hänen mielikuvituksessaan. Kun hän pyysi tovereitaan lopettamaan puhelun, hänen terävä korvansa oli erottanut kuivan oksan taitunnan, ja ellei hänen vaistonsa pettänyt, kuului se läntiseltä rannalta. Kaikki, jotka tämän äänen ovat kuulleet, ymmärtävät, kuinka varmasti korva sen tajuaa ja miten helppo on erottaa oksan taittuminen metsän muista äänistä.

"Rantamalta kuuluu askeleita", sanoi Haukansilmä sellaisella puoleksi kuiskaavalla äänellä, jota on mahdoton kuulla vähänkään välimatkan päähän. "Olisivatkohan ne kirotut irokeesit päässeet nyt jo pyssyineen veneittä joen yli?"

"Ehkäpä se on delawarelainen. Hän tietysti seuraa meitä rantaa pitkin ja tietää, missä voi odottaa tapaavansa meidät. Minä lasken lähemmä rantaa ja otan siitä selvän."

"Mene, poika, mutta pidä airot valmiina, äläkä millään ehdolla astu varomattomasti rannalle."

"Onko se viisasta?" kysyi Mabel niin kiihkeästi, että hänen suloinen äänensä unohti kaiken varovaisuuden.

"Hyvin tyhmää, jos puhutte niin äänekkäästi, pelkää eräs. Minä rakastan teidän pehmyttä, miellyttävää ääntänne kuultuani niin kauan vain miesten puhetta; mutta se ei saa kuulua liian paljon eikä liian vapaasti juuri nyt. Isänne, se kelpo kersantti, sanoo teille tavatessanne, että äänettömyys on kaksinkertainen hyve erämaissa. — Mene, Jasper, ja seuraa oman viisautesi antamia ohjeita."

Jasperin vene hävisi toisen luota niin äänettömästi ja äkkiä kuin pimeys olisi sen nielaissut, ennenkuin Mabel pääsi mielessään varmuuteen, antautuisiko nuorukainen sellaiseen hirvittävään, vaanivaan vaaraan. Sitä seurasi kymmenen minuutin jännittävä, tuskainen odotus. Sill'aikaa seurue kulki edelleen virran mukana. Kukaan ei puhunut ja voipa melkein sanoa, ettei hengittänytkään, niin kiihkeästi jokainen kuunteli rannalta tulevaa ääntä. Mutta sama juhlallinen — voimmepa sanoa ylevä — hiljaisuus vallitsi kuin ennenkin, veden liplatus kallioissa ja tuulen huokailu puissa vain säestivät metsän unelmoimista. Lopuksi kuitenkin Haukansilmä oli kuulevinaan oksien hiljaista ritinää ja äärettömän hillittyä puhetta.

"Ehkäpä erehdyn", hän sanoi, "sillä ajatus usein luulee todeksi sen, mitä sydän halajaa, mutta minusta tuntuu, kuin kuulisin delawarelaisen hiljaa puhuvan."

"Voivatko villien tappamat vainajat kävellä?" kysyi Cap.

"Eivät, eivätkä juosta onnellisilla metsästysmaillaan. Punanahankin mainen matka loppuu heti kun henki jättää ruumiin. Ei ole hänen luonteensa mukaista kierrellä kotansa ympärillä, kun kerran hänen aikansa on ohi."

"Minä näen jotakin veden pinnalla", kuiskasi Mabel, jonka silmä ei ollut lakannut pimeyteen tuijottamasta kaikin voimin sen jälkeen, kun Jasper katosi.

"Se on se vene", vastasi opas kovin ihastuneena, "kaikki on hyvin, muuten olisimme kuulleet jotakin pojasta."

Seuraavana hetkenä veneet soluivat rinnakkain, ja odottajat tunsivat Jasperin hänen veneensä perästä. Tuhdolla istui toinen mies, jonka ulkopiirteet hämärästi saattoi erottaa, ja kun nuori merimies taitavasti käytti airojaan kääntääkseen toverinsa kasvot Haukansilmään ja Mabeliin, niin molemmat tunsivat, että tulija oli delawarelainen.

"Chingackgook, veljeni!" sanoi opas tulijan omalla murteella, ja hänen äänensä värinä ilmaisi hänen tunteittensa laadun. "Mohikaanien päällikkö! Kuinka olenkaan iloinen! Usein olemme vereen ja henkeen yhdessä taistelleet, mutta nyt pelkäsin, ettei se koskaan enää uudistuisi."

"Turhaa! Mingot ovat ankkoja! Kolmen päänahat riippuvat vyössäni. He eivät ymmärrä, miten saisivat voitetuksi delawarelaisten Suuren Käärmeen. Heidän suonissaan ei juokse oikea veri, ja heidän ajatuksensa ovat pakotiellä Suuren Järven tuolle puolen."

"Oletko sinä ollut niiden luona, päällikkö, ja miten kävi sille soturille, joka oli virrassa?"

"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriaitten toverina. Onkikoot hänen toverinsa hänet ylös. Haukansilmä, olen laskenut vihollisemme ja kosketellut heidän aseitansa."

"Hei, se oli uskaliasta!" huudahti opas englanniksi. "Tämä kelpo poika on ollut heidän joukossaan ja palannut kertomaan koko heidän historiansa. — Puhu, Chingackgook, niin minä kerron näille ystävillemme, mitä kaikkea sinä olet kokenut."

Delawarelainen kertoi nyt tyynellä, vakavalla tavallaan kaikki, mitä oli kokenut aina siitä asti kuin hänet oli viimeksi nähty taistelemassa vihollisensa kanssa virrassa. Vihollisensa kohtalosta hän ei puhunut sen enempää, sillä hänen mielestään soturin ei sopinut kerskua voitollansa, vaan hän johti kertomuksensa toisiin asioihin. Niin pian kuin hän oli voittanut tämän peloittavan taistelun, hän oli uinut itärannalle, noussut maihin hyvin varovasti ja joutunut vihollistensa keskelle. Pimeyden suojassa hänen oli onnistunut huomaamatta ja epäilyksiä herättämättä liikuskella. Kerran kuitenkin oli häneltä kysytty, mutta vastattuaan, että hän on Nuolenpää, oli hän säästynyt enemmiltä uteluilta. Lyhyistä huomautuksista hän oli saanut selville, että joukkue oli lähetetty ottamaan kiinni yksistään Mabel ja hänen enonsa, joiden arvon he ilmeisesti laskivat liian suureksi.

Hän oli saanut selville, että Nuolenpää oli heidät kavaltanut heidän vihollisillensa jostakin syystä, jota oli mahdoton saada selville, sillä mitään palkkaa työstään hän ei ollut vielä saanut.

Haukansilmä ei puhunut tovereilleen näistä tiedoista sen enempää, sillä ne olisivat tehneet toiset vain yhä levottomammiksi, mutta hän tunsi, että nyt oli tullut ponnistuksen hetki, sillä irokeesit olivat vihdoinkin tyyntyneet siitä hämmennyksestä, johon olivat tappionsa vuoksi joutuneet.

"Me tapaamme heidät koskella, siitä ei epäilystä", hän sanoi, "ja siellä ratkaistaan kohtalomme: joko pääsemme ohi tai joudumme heidän käsiinsä. Linnalle on sieltä niin lyhyt matka, että olen ajatellut astua Mabelin kanssa maihin ja johtaa hänet linnaan jotakin syrjäpolkua ja jättää veneet virtaan oman onnensa nojaan."

"Se ei mitenkään käy päinsä, Haukansilmä", keskeytti Jasper kiihkeästi. "Mabel ei ole kylliksi vahva kulkeakseen metsää tällaisena yönä. Mutta jätä hänet minun ruuheeni, niin minä menetän henkeni tai vien hänet turvallisesti linnalle, olkoon sitten kuinka pimeä tahansa."

"Siitä ei epäilystä, poika; kukaan ei epäile sinun haluasi palvella kaikin voimin kersantin tytärtä. Mutta täytyy olla Sallimuksen silmä eikä sinun omasi voidaksesi vaaratta laskea Oswegon koskista tällaisena yönä."

"Ja kuka sitten veisi hänet turvallisesti linnaan, jos hän astuisi maihin? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin veneessä? Vai luuletko, että minä ymmärrän vähemmän tehtävääni kuin sinä omaasi?"

"Rohkeasti sanottu, poika; mutta jos minä pimeässä joudun harhaan — jota ei kukaan voi sanoa minulle koskaan tapahtuneen — mutta jos minä joutuisin harhaan, siitä ei olisi muuta harmia kuin se, että saisimme viettää yömme metsässä. Toista on, jos erehdyksen kautta sinä ja tämä nuori nainen joutuisitte virtaan. Silloin on enemmän kuin mahdollista, ettei kersantin tytär pääsisi ylös elävin silmin."

"Minä jätän sen Mabelin itsensä ratkaistavaksi. Olen ihan varma, että hän luottaa enemmän veneeseen."

"Suuresti minä luotan teihin molempiin", vastasi tyttö, "enkä vähintäkään epäile, vaan uskon, että tahdotte tehdä kaikkenne ansaitaksenne isäni luottamuksen. Mutta minä tunnustan, etten tahtoisi jättää veneitä, sillä ne näyttävät antavan varmimman turvan metsän kauheita vihollisia vastaan. Minun enoni voi ratkaista tässä asiassa minun puolestani."

"Minä en pidä metsästä", sanoi Cap, "silloin, kun on selvä reitti jokea myöten. Sitäpaitsi, Haukansilmä, puhumattakaan villeistä, te unohdatte valaat."

"Valaat! Kuka on kuullut puhuttavan valaista erämaissa?"