Читать книгу Haukansilmä - James Fenimore Cooper - Страница 5

Sisällysluettelo

"Ei peltomiestä näillä mailla nähty, ei aura muinoin vakojansa luonut; vain veden laulu sulosoinnullansa on erämaahan vaihtelua suonut; ja kuohui kosket, leikki vuoripurot ja korkealle kumpus lähteen vesi."

Brayant.

Kuten tunnettua, ovat ne joet, jotka tulevat Ontarioon etelästä, yleensä kapeita ja tyyniä, mutta syviä. Tästä säännöstä on kyllä poikkeuksia, sillä monet ovat virtavia ja useissa on koskia. Varsinkin siinä joessa, jota ystävämme kulkivat, oli niitä runsaasti. Oswegon muodostavat Oneida ja Onondaga ja molemmat tulevat suurista järvistä. Ensin se kulkee kymmenisen penikulmaa tasaisten seutujen läpi, kunnes se saapuu omituiselle pengermälle, jolta se muodostaa kymmenen tai viidentoista jalan korkuisen putouksen jatkaakseen sitten matkaansa, kuten syvät ja vesirikkaat joet ainakin, tyynenä ja juhlallisena Ontarion avaraan helmaan. Vene, jolla Cap seuralaisineen oli tullut aina mohokkien viimeiseltä sotilasasemalta, Fort Stanwixista, asti, oli tämän joen rannalla ja siihen nyt astui koko joukko, paitsi Haukansilmä, joka jäi rannalle työntääkseen veneen vesille.

"Kuule, Jasper", sanoi metsänkävijä nuorelle merimiehelle, joka oli Nuolenpäältä vallannut ohjaajan paikan, "sauvo tässä rannassa venettä ylöspäin ja käännä vasta sitten myötävirtaan. Jos joku pirullisista mingoista tapaa jälkemme, seuraa hän luonnollisesti niitä tänne rannalle, ja jos he huomaavat, että olemme lähteneet vastavirtaan, uskovat he varmasti, että olemme matkalla edelleen vastavirtaan."

Jasper käänsi veneen, kuten oli käsketty, ja työntäisten sen ulos rannasta heittäytyi Haukansilmä siihen. Mutta heti, kun se oli ehtinyt keskelle jokea, käännettiin se, ja äänettömästi se solui myötävirtaan.

Alus, jolla Cap ja hänen sisarensa tytär olivat pitkän ja vaiherikkaan matkansa tehneet, oli intialainen kaarnavene, joka keveytensä ja kantavaisuutensa vuoksi niin mainiosti soveltuu kulkemaan jokia, joissa matalikot, vedenalaiset puut ja monet muut esteet asettuvat tielle. Kaksi miestä, jotka muodostivat laivaväen, saattoi kantaa sitä pitkiä matkoja, kun vain matkatavarat siitä pois tyhjennettiin, eikä se olisi ollut liian raskas yhdenkään miehen kannettavaksi. Kuitenkin se oli pitkä ja tilava, mutta vaati perämieheltä ja muulta väeltä tavatonta taitoa, ettei se keikahtanut kumoon. Muutamien tuntien harjoituksen jälkeen olivat Cap ja Mabel tottuneet sen tapoihin niin hyvin, että he nyt aivan tyyninä istuivat paikoillaan, eikä kolmen oppaan tuottama lisäpaino näyttänyt liiaksi rasittavan sitä, sillä leveä tasainen pohja painui vain hiukan syvemmälle veteen jättäen varppeet melkein yhtä kauaksi vedenpinnasta kuin ennenkin. Se oli tavattoman siististi tehty keveistä rakennusaineista ja vahvistettu nahkahihnoilla, ja vaikka se näytti niin keveältä, olisi se kuitenkin kantanut kahdesti niin monta ihmistä kuin nyt.

Cap oli asettunut matalalle teljolle keskelle venettä, ja Suuri Käärme oli polvillaan hänen vieressään; Nuolenpää vaimoineen istui kokan puolella. Mabel oli puoliksi pitkänään setänsä takana, kun taas Haukansilmä ja Vesikoira seisoivat suorina, toinen kokassa ja toinen perässä kumpikin meloen pitkin, voimakkain, äänettömin vedoin. Keskustelu aleni hiljaiseksi, sillä koko seurue tunsi, että varovaisuus oli tarpeen heidän lähestyessään linnaa, varsinkin kun metsä ei enää suonut suojaa.

Juuri tällä kohdalla Oswego oli syvä, tumma virta, ei kovin leveä, ja se oli uurtanut tyynen synkännäköisen tiensä riippuvien puiden alitse, niin että vain muutamissa kohdissa vilahti taivas oksien välitse. Siellä täällä oli joku metsän jättiläinen puoliksi kaatunut poikittain sen yli, niin että tuon jättiläisen jäseniä täytyi katkoa ja monessa paikoin pienempien puiden oksat kylpivät syvällä veden pinnan alla. Tätä on laulaja ihanasti kuvannut runossaan, jonka olemme lainanneet tämän luvun alkuun: vuosisatain kuihtuva kasvullisuus oli lihottanut maan, ja joen mutainen tulvavesi ravitsi "ääretöntä erämaata", kuten Brayantin vilkas kynä on jossakin kirjoittanut. Lyhyesti: kuva esitti rikasta, uhkuvaa luontoa, ennenkuin ihmiskäsi oli sitä taltuttanut —; villissä rehevyydessään se salaperäisellä sulollaan valloitti kulkijan sydämen. On muistettava, että tämä oli vuonna 175—, siis paljon ennen kuin hyödyn tavoittelu oli johtanut ihmistä levittämään viljelystään New Yorkista länteen päin oleviin erämaihin. Näihin aikoihin oli täällä kaksi suurta sotatarpeitten kulkutietä New Yorkin siirtokunnasta Canadan rajaseuduille. Toisen muodostivat Champlainin ja Georgen järvet yhdessä Mohowk-, Wood-Green- ja Oneida-jokien kanssa ja toisen se joki, jota olemme kuvanneet. Näiden molempien teitten varsille oli perustettu sotilasasemia, mutta Mohowkin latvoilla olevalta linnalta Oswegon suulla olevalle oli sata penikulmaa, ja se matka oli nyt Capin ja Mabelin Nuolenpään johdolla kuljettava.

"Joskus minä toivon, että rauha palaisi taas", sanoi Haukansilmä, "jolloin voisi kulkea metsissä vaanimatta muita vihollisia kuin eläimiä ja kaloja. Totta totisesti olemme tuon Käärmeen kanssa onnellisina kulkeneet näitä virtoja pitkin ja syöneet hirviä, lohia ja taimenia eikä ole tarvinnut ajatella mingoja eikä päänahkaa. Toivon, että ne siunatut päivät palaisivat, sillä minun kutsumukseni ei suinkaan liene tappaa kanssaihmisiäni. Uskon, ettei kersantin tytär pidä minua raukkana, vaikkapa luonteessani onkin inhimillisiä piirteitä."

Lausuttuaan tämän puoliksi kysyvän huomautuksen, katsoi Haukansilmä taaksensa, ja vaikka puolueellisinkaan ystävä ei olisi voinut väittää hänen päivettyneitä kasvojansa kauniiksi, huomasi Mabel kuitenkin hänen hymynsä viehättäväksi, sillä koko hänen olennostaan säteili viisaus ja suoruus, joka rehellisyydellään valloitti kaikki ensi näkemältä.

"Enpä usko, että isäni olisi raukkaa lähettänyt johtamaan tytärtänsä erämaan läpi", vastasi nuori nainen hymyillen yhtä kohteliaasti kuin toinenkin, mutta paljoa suloisemmin.

"Eipä suinkaan. Kersantti on ymmärtäväinen mies, ja monet ovat ne marssit ja taistelut, jotka olemme käyneet käsi kädessä, kuten hän sanoo — vaikka minä aina pidän raajani vapaina lähestyessäni ranskalaista tai mingoa."

"Sitten te olette se nuori ystävä, josta isäni niin usein on kirjeissään puhunut?"

"Hänen nuori ystävänsä — kersantti on kolmekymmentä vuotta minua edellä; niin, hän on kolmekymmentä vuotta minua vanhempi ja yhtä monta minua parempi."

"Ehkäpä ei tyttären silmissä, ystäväni Haukansilmä", pisti siihen Cap, jonka mieli alkoi virkistyä, kun huomasi veden juoksun yhä enemmän ja enemmän vilkastuvan. "Kolmekymmentä vuotta, joita te etuna pidätte, eivät yhdeksäntoista-vuotiaan tyttären silmissä merkitse samaa."

Mabel punastui ja välttääkseen kokassa olevien katsetta hän käänsi päänsä toisaalle, mutta sieltä häneen tuijottivat nuoren perämiehen silmät. Viimeisenä pelastuskeinona hänen eloisat sinisilmänsä hakivat turvaa vedenkalvosta. Juuri sinä hetkenä kuului puiden muodostamaa kujaa pitkin mahtava veden kohina, joka sai Capin heristämään korviansa, kuten koira, joka kuulee kaukaisen haukunnan.

"Kuulkaas tuota suloista ääntä; se on varmaankin teidän järvenne aaltojen loiske rantoja vasten", hän sanoi.

"Eipä niinkään", vastasi Haukansilmä, "se on vain tämä virta, joka kohisee kulkiessaan muutamien kallioiden yli puolisen penikulmaa tästä alaspäin."

"Onko tässä joessa putouksia?" kysyi Mabel, ja kirkas puna lehahti hänen kasvoilleen.

"Hitto vie, herra Haukansilmä, tai te herra Vesikoira" — sillä näin alkoi Capkin Jasperia nimittää, "eikö olisi parasta kääntää venettä hiukan ja kulkea lähemmiten rantaa? Näiden putouksien yläpuolellahan on tavallisesti nielevä virta ja ennen menisi hornan kuiluun kuin laskisi kosken pyörteihin."

"Luottakaa meihin, Cap ystävämme", vastasi Haukansilmä. "Me olemme vain suolattoman veden kulkijoita emmekä edes siinä erittäin taitavia, se on totta, mutta me ymmärrämme virtoja ja putouksia ja laskiessamme niistä koetamme parhaamme, ettemme saattaisi kasvatustamme häpeään."

"Laskea niitä!" huudahti Cap. "Oletteko hullu, mies? Ette suinkaan uneksikaan, että voisitte laskea koskea tällä kaarnan palalla, joka on kuin munankuori!"

"Totta kai! Tie käy putousten kautta ja sitä on paljon helpompi kulkea kuin kantaa venettä ja tavaroita kokonainen penikulma maata pitkin."

Mabel käänsi kalpeat kasvonsa nuoreen peränpitäjään, sillä tuulen leyhkä toi uudestaan kohinan hänen korviinsa ja se tuntui kerrassaan kammottavalta, kun sen syyn oli saanut tietää.

"Me laskemme naiset ja intiaanit maihin", huomautti Jasper tyynesti, "ja me kolme valkoista miestä, jotka kaikki olemme tottuneet vesillä kulkemaan, laskemme veneen varmasti alas, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta."

"Ja me luotamme suuresti teidän apuunne, herra merenkulkija", sanoi Haukansilmä iskien olkansa yli Jasperille veitikkamaisesti silmää, "sillä tehän olette tottunut näkemään aaltoja ja kuohuja ympärillänne; ja ilman varman käden apua aallot voisivat viedä kaikki kersantin tyttären tavarat Ahdin hyviksi."

Cap joutui aivan hämilleen. Ajatus, että hänen täytyisi laskea koski, oli ehkä vakavampi hänestä kuin niistä, jotka eivät koskaan ole veneitten kanssa olleet missään tekemisissä, sillä hän ymmärsi luonnon voiman suuruuden ja ihmisen heikkouden asettaa sen raivoa. Kuitenkin hänen merimiesylpeytensä esti häntä poistumasta veneestä, kun toiset kylmästi ehdottivat, että hän jäisi siihen. Mutta kaikesta huolimatta hän kuitenkin olisi astunut toisten mukana maihin, ellei hänen mieleensä olisi iskenyt ajatus, että siellä voisi menettää intiaanien kynsissä päänahkansa, jotavastoin vene tuntui jonkinlaiselta turvapaikalta.

"Mutta kuinkas Magneetin käy?" hän kysyi, sillä hänen sisarensa tyttären kohtalo tuntui asettavan velvollisuuksia hänen omalletunnolleen. "Emme suinkaan voi laskea Magneetia maihin, kun vihollis-intiaaneja on lähettyvillä?"

"Siitä ei pelkoa. Ainoakaan mingo ei tule kosken lähettyville, sillä siellä niiden pirulliset juonet helposti paljastuisivat", vastasi Haukansilmä varmasti. "Luontoansa ei voi kukaan kätkeä, ja intiaanin luontoon nyt kuuluu, että hän ilmestyy sinne, missä häntä vähimmin odotetaan. Hänestä ei ole pelkoa avoimilla teillä. Hän hyökkää kimppuunne silloin, kun ette ole valmistunut häntä kohtaamaan ja se lurjus kyllä pettää teidät kerran tavalla tai toisella. — Käännä rantaan, Vesikoira, ja laskemme kersantin tyttären tuon kaatuneen hongan rungolle, jolloin hän pääsee maalle ihan kuivin jaloin."

Jasper noudatti tätä kehoitusta, ja hetkisen kuluttua olivat kaikki muut, paitsi Haukansilmä ja molemmat merimiehet, lasketut maihin. Ylpeydestään huolimatta Cap olisi mielellään seurannut heitä, mutta hän ei tahtonut osoittaa niin suunnatonta heikkoutta sisäjärven purjehtijain läsnäollessa.

"Kunniani kautta vakuutan", hän sanoi maihin nousseitten lähtiessä liikkeelle, "etten pidä tätä ihmeellisempänä kuin muutakaan metsäpuroissa soutelemista. Ei siinä nyt kovin suurta merimiestaitoa tarvitse, jos laskee muutaman jalan korkuisesta putouksesta, missä suurin tolvanakin voi onnistua yhtä hyvin kuin kokeneinkin merimies."

"Ei, ei, te ette saa pilkata Oswegon putouksia", keskeytti Haukansilmä, "sillä vaikka ne eivät vedäkään vertoja Niagaralle ja muille mahtavimmille putouksille, ne kuitenkin ovat kylliksi suuria vasta-alkajalle. Antakaa kersantin tyttären kiivetä tuolle kalliolle, niin hän saa nähdä, miten me taitamattomat metsäläiset laskemme vaikeista paikoista. — Nyt, Vesikoira, käsi varmaksi ja katse teräväksi, sillä kaikki riippuu sinusta. Nähtävästi emme herra Capia voi pitää muuna kuin matkustajana."

Hänen lopettaessaan lähti vene rannasta, kun taas Mabel peläten ja vavisten kiiruhti osoitetulle kalliolle puhellen toveriensa kanssa siitä vaarasta, johon hänen enonsa oli vapaaehtoisesti antautunut ja katsellen Vesikoiran voimakkaan notkeaa olentoa, kun tämä seisoi suorana kevyen veneen perässä ja taitavasti ohjasi sen kulkua. Niin pian kuin hän pääsi kalliolle, josta hän näki koko putouksen, pääsi häneltä ehdoton, mutta pidätetty huudahdus ja hän peitti silmänsä. Seuraavassa tuokiossa hän oli kuitenkin saavuttanut tasapainonsa ja ihastunut tyttö seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ja katseli henkeään pidätellen, mitä tapahtui. Intiaanit istuutuivat huolettomina kaatuneen puun rungolle ja tuskin katsoivat keskelle päin, kun taas Kevätkaste tuli Mabelin luo ja katseli veneen liikkeitä yhtä suurella hartaudella kuin lapsi liehuvaa leijaa. Niin pian kuin vene joutui virtaan, laskeutui Haukansilmä polvilleen meloen hitaasti edelleen ja varoen vaikeuttamasta toisen tarkkaa ohjausta. Perämies seisoi yhä ja näytti tarkasti tutkivan, mistä kohden parhaiten voisi laskea.

"Länteen päin, poikaseni, enemmän länteen", mutisi Haukansilmä —"tuonne, missä näet vaahtoa. Ohjaa tuota kaatunutta tammea kohti ja sitten rantaan tuon kuivuneen kuusen luo."

Vesikoira ei vastannut, sillä vene oli keskellä jokea, kokka kohti putousta ja juoksi yhä kiireemmin, sillä virta kävi yhä voimakkaammaksi. Tällä hetkellä Cap olisi antanut koko merimiesylpeytensä, jos olisi turvallisesti saanut astua rannalle. Hän kuuli veden kohinan ja sen pauhu ja jyrinä, kuten hänestä tuntui, tuli joka hetki yhä voimakkaammaksi. Edessään hän näki metsän aukon, johon tumma kuohuva elementti näytti ilkamoiden syöksyvän ja se uhkasi hajoittaa kaikki esineet pienimpiin aineosiinsa.

"Käännä ruori, käännä ruori, ihminen!" hän huudahti voimatta enää salata kauhuansa, kun vene yhä kiivaammin syöksyi kosken kuohuihin.

"Kyllä, kyllä, vene menee oikeata suuntaa", vastasi Haukansilmä katsoen häntä iloisesti nauraen. — "Pian olemme kosken alla. Kevennä perää, poikaseni, perä pystympään!"

Loppu oli kuin tuuliaispää olisi heitä vienyt. Vesikoira ohjasi melallansa veneen keskelle uomaa ja muutamien sekuntien ajan Cap luuli olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi veneen kokan painuvan alas, näki veden kuohuvan ja vaahtoavan vierellänsä, ja kevyt alus heittelehti aalloilla kuin munankuori, mutta sitten hän sanomattomaksi ilokseen huomasi, että vene Jasperin vankan, taitavan käden ohjaamana solui putouksen alla olevaan suvantoon.

Haukansilmä hymyili ystävällisesti; sitten hän kohosi seisoalleen, otti tinakannun ja sarvesta tehdyn kaukalon ja alkoi tarkasti mitata vettä, joka matkan varrella oli veneeseen tullut.

"Neljätoista kaukalollista, Vesikoira, neljätoista täyttä kaukaloa. Minä olen — sen hyvin itsekin muistat, nähnyt sinun laskevan tämän kymmenellä."

"Niin kyllä, mutta herra Cap painoi perää niin julmasti, että minun oli vaikea ohjata oikein venettä", sanoi Jasper vakavasti.

"Se voi olla niin — ei epäilystä, että se on niin, koska sinä sen sanot — mutta minä olen nähnyt sinun laskevan kymmenellä."

Capilta pääsi nyt voimakas helpotuksen huokaus. Hän koetteli tukkaansa varmentuakseen siitä, että tämä erinomainen kalleus oli vielä jäljellä ja sitten kääntyi katsomaan taaksensa saadakseen selville, missä hirveässä vaarassa hän oli juuri ollut. Hänen hämmästyksensä saattaa helposti ymmärtää. Pystysuorat putoukset saattoivat olla kymmenen tai kaksitoista jalkaa, mutta keskellä oli vesi syövyttänyt kallioon kapean uoman, joka teki noin neljänkymmenenviiden asteen mutkan. Tästä kauheasta putouksesta vene oli tullut alas kalliokielekkeitten, kaatuneitten puunrunkojen ja vaahtopatsaitten välitse. Hirveällä voimalla vesi oli veneen kuohujen ja pyörteitten yli vienyt, mutta tottumattomasta se tuntui kerrassaan mahdottomalta. Veneen tavaton keveys teki sen kuitenkin mahdolliseksi, sillä varman silmän ja voimakkaan käden ohjaamana se oli lentänyt aallon harjalta toiselle kuin höyhen ja sivuuttanut vaahtopatsaat, niin että tuskin kiiltävä sivu oli kastunut. Tuli vain karttaa muutamia kallioita ja pitää oikea suunta, kuohuva koski teki kaiken muun.

Voi sanoa, että Cap oli hämmästynyt ja oli vähällä ilmaista tunteensa. Hän suorastaan pelkäsi, sillä merimiehillä on synnynnäinen kunnioitus kallioita ja luotoja kohtaan eikä hän voinut olla ihailematta tämän reippaan laskijan taitoa ja rohkeutta. Hän ei kuitenkaan tahtonut lausua julki tunteitansa, sillä silloin hänen olisi täytynyt antaa tunnustusta sisäjärvien purjehtijoille. Kun hän rykästellen oli puhdistanut kurkkunsa ja päästi kielensä valloilleen, kaikui hänen sanoissaan entinen mahtava ylemmyys.

"Teidän taitonne kulkea jokia on melkoinen, herra Vesikoira, enkä voi kieltää, että tällaisten putousten laskeminen vaatii suurta taitoa. Olen kuitenkin tavannut joitakin rahtilaivan ohjaajia, jotka voisivat laskea yhtä hyvin, kun vain vähän tutustuisivat reittiin."

"Se ei riitä, herra merimies", sanoi Haukansilmä. "Ei riitä, että tuntee vain reitin; laskijalla täytyy olla voimaa ja taitoa ohjata venettä oikein ja karttaa kallioita. Koko seudulla ei ole toista miestä, joka voisi laskea Oswegon koskia jonkinlaisella varmuudella, vaikkakin jotkut ovat silloin tällöin yrittäneet. En minäkään Jumalan avutta voisi sitä tehdä. Tarvitaan Jasperin tarkka silmä ja voimakas käsi, jos aiotaan säilyttää matkustaja kuivana. Neljätoista kaukalollista, mitä se nyt on, vaikka olisinkin suonut, että olisi päästy kymmenellä, kun ajattelen, että kersantin tytär oli katsomassa."

"Mutta oikeastaan te ohjasitte venettä; te sanoitte hänelle, mihin kääntää ja miten ohjata."

"Tein sen inhimillisestä heikkoudesta. Siinä ilmeni taas valkoihoisen luonne. Katsokaas, jos Käärme olisi ollut veneessä, hän ei olisi lausunut sanaakaan. Intiaani osaa hillitä kieltään, mutta me valkoiset luulemme aina olevamme viisaampia kuin kanssaihmisemme. Olen koettanut päästä tästä heikkoudesta, mutta ottaa aikaa, ennenkuin saa juuritetuksi puun, joka on kasvanut enemmän kuin kolmekymmentä vuotta."

"Itse asiassa, koko juttu ei ole kovin suurenarvoinen, jos saan suoraan lausua ajatukseni. Se on jokseenkin samaa kuin laskea Lontoon sillan alitse: saa hieman vaahtoa silmilleen. Sen tekevät sadat ihmiset joka päivä, vieläpä hienoimmat naisetkin. Onpa itse hänen majesteettinsa kuningaskin tuon matkan tehnyt."

"Vaikkapa niin! Mutta minä en vain haluaisi hienoja naisia enkä hänen majesteettiaan kuningasta — Jumala häntä suojelkoon — veneeseen, kun laskemme näitä koskia, sillä yksi ainoa veneen leveys väärään ja koko yritys on tuhottu. — Kuulepas, Jasper, meidän täytyy laskea Capin kanssa myöskin Niagara, että hän saisi nähdä, mitä täällä rajamailla voidaan tehdä."

"Hitto vie! Nyt te, Haukansilmä, laskette leikkiä. Ihan mahdotonta on tällaisella kaarnaveneellä laskea siitä mahtavasta putouksesta."

"Eläissänne ette ole suuremmin erehtynyt kuin nyt, herra Cap. Mikään ei ole sen helpompaa, ja monta venettä olen omin silmin nähnyt laskevan siitä. Jos me molemmat elämme, niin toivon voivani vakuuttaa teille, että sen voi tehdä. Omasta puolestani luulisin, että suurinkin laiva voisi siitä purjehtia, jos se vain voitaisiin ohjata oikealta kohdalta."

Cap ei nähnyt sitä katsetta, jonka Haukansilmä ja Jasper vaihtoivat ja hän istui hetkisen ihan hiljaa, sillä, totta puhuaksemme, hän ei ikinä pitänyt mahdollisena laskea Niagaraa alas yhtä vähän kuin kulkea ylös.

Juuri nyt koko seurue saapui sille paikalle, johon Jasper oli pensaihin piilottanut oman veneensä, ja nyt he jakaantuivat siten, että Cap, Jasper ja Mabel kävivät toiseen ja Haukansilmä ja Nuolenpää vaimoineen toiseen. Mohikaani oli jo jokiäyrästä myöten kulkenut alaspäin etsien heimonsa koko tarkkuudella vihollisen jälkiä.

Mabelin poskien väri ei tahtonut palata, ennenkuin vene joutui uudestaan virtaan, jossa se virran ja Jasperin airojen yhteistyöstä vilkkaasti mennä lekotteli kohti päämäärää. Hänen seuratessaan kosken laskua oli kauhistava jännitys kokonaan masentanut hänen rohkeutensa; mutta vaikka pelko oli ollut suuri, oli kuitenkin hänen ihastuksensa ollut vieläkin suurempi, kun hän oli katsellut, miten nuorukainen varmalla kädellä johti venettä kuohujen läpi. Totta puhuaksemme, paljon vähäisempi rohkeuden näyte olisi voinut hänen ihastuksensa herättää kuin se Jasperin tyyni ja arvokas tapa, jolla hän suoritti tämän sankarityönsä. Hän seisoi aivan suorana, välittämättä veneen heilumisesta. Rannalta katsoen oli ollut suurenmoista nähdä, kun vene näytti suoraan syöksyvän kalliota kohden, mutta ihan viime hetkellä muutti suuntaa ja pelastui, vaikka kuohujen välistä silloin tällöin vilahteli ruskea kallio, eikä luullut missään kohden löytyvän vaaratonta laskutietä. Kieli ei aina voi kertoa, mitä silmä näkee, ja pelostaan huolimatta Mabel näki näytelmän, joka haihtumattomaksi jäi hänen sieluunsa. Uljaana siinä esiintyi liikkumaton perämies keikkuvassa veneessä. Mabelin valtasi ihmeellinen tunne, joka niin lujasti sitoo naisen mieheen, ja se yhä lisääntyi, kun hän tunsi huoletta voivansa luottaa toisen taitavaan huolenpitoon. Siksipä hän ensi kerran Fort Stanwixista lähtemisensä jälkeen istui ihan levollisena hauraassa veneessä, jolla hän matkusti. Kun nyt toinen vene solui hänen veneensä rinnalle ja Haukansilmä istui häneen päin, joutuivat Cap ja Mabel hänen kanssaan pitämään keskustelua vireillä, sillä Jasper puhui harvoin mitään, ellei häneltä suorastaan kysytty, vaan näytti nyt tarvitsevan koko tarmonsa veneen kuljettamiseen, vaikka se tavallisesti ei tuottanut hänelle vähintäkään huolta.

"Tunnemme liian hyvin naisten luonnetta vaatiaksemme kersantin tytärtä laskemaan koskea kanssamme", sanoi Haukansilmä katsoen Mabeliin samalla kun puhui hänen enolleen, "vaikkakin on joskus tehnyt mieleni viedä muutamia heikomman sukupuolen edustajia nauttimaan tästä huvista."

"Mabel on arka, kuten äitinsäkin" vastasi Cap, "ja teitte oikein, ystäväni, kunnioittaessanne hänen heikkouttaan. Teidän tulee muistaa, ettei lapsi ole koskaan purjehtinut meriä."

"Ei suinkaan; sitä ei ollenkaan voinut huomata. Teidän omasta pelottomuudestanne ainakin kuka hyvänsä olisi voinut nähdä, etteivät tuollaiset pikku tapaukset saa teitä järkkymään. Kerran minä laskin samasta koskesta muutaman vekkulin kanssa ja juuri, kun olimme parhaimmassa putouksessa, hän hyppäsi pois veneestä; voimme ajatella miten siinä voi käydä."

"Kuinkas poikaparalle kävi?" kysyi Cap oikein tietämättä, miltä kannalta ottaa toisen kertomus, joka oli niin kuiva ja yksinkertainen, että joku tyhmempi kuulija kuin vanha merimies olisi pitänyt sitä aivan mahdottomana. "Kun on kerran laskenut samasta paikasta, voi ymmärtää hänen kohtalonsa."

"Hän oli parka kuten sanoitte ja sen lisäksi hän oli huono rajaseudun asukas, vaikka oli tullut tänne näyttämään taitoansa meille moukille. Kuinka hänelle kävi? Hän meni suinpäin alas kuin kirkon tornista lentävä väkkärä."

"Joka on hypännyt pois veneestä", keskeytti Jasper hymyillen, vaikka hän ilmeisesti tahtoikin unohtaa koskenlaskun mieluummin kuin hänen ystävänsä.

"Poika on oikeassa", lisäsi Haukansilmä katsellen nauraen Mabelin silmiin, sillä nyt olivat veneet niin lähekkäin, että ne melkein koskivat toisiinsa, — "hän on varmasti oikeassa. Mutta te ette ole sanonut meille, mitä ajattelette laskustamme."

"Se oli rohkea ja vaarallinen", sanoi Mabel. "Katsellessani sitä toivoin, ettei sellaiseen yritykseen olisi antauduttu, mutta nyt, kun se on ohi, ihailen sitä rohkeutta ja taitoa, millä se tehtiin."

"Älkää nyt vain luulko, että me teimme tämän miellyttääksemme naisen silmää. Vaikka nuoret mielellänsä koettavatkin voittaa toistensa ihailun kehuttavilla ja rohkeilla töillä, me Vesikoiran kanssa emme kuulu siihen lajiin. Minun luonteeni on kokonaan sitä vastaan enkä antautuisi sellaiseen, ellei velvollisuus käskisi. Sama koskee Jasperia. Hän laskisi mieluummin Oswegon kosket ilman näkijää kuin sadan silmäparin katsellessa. Olen seurustellut pojan kanssa niin paljon, että tunnen hänet ja tiedän, ettei hän ole kerskuri eikä turhamainen."

Mabel vastasi tähän kehumiseen hymyllä, joka piti veneet lähekkäin kauemmin kuin muuten, sillä nuoruus ja kauneus muodostivat niin ihanan kuvan, että metsänkävijän karaistut ja hillityt tunteet leimahtivat ilmiliekkiin, kun hän kauemmin katseli tytön rakastettavaa suloa.

"Meidän oli parasta laskea", lisäsi Haukansilmä, "oikeastaan ihan pakko. Jos olisimme ruvenneet venettä ja tavaroita kantamaan, olisimme menettäneet aikaa, eikä mikään ole niin kallista kuin aika, kun epäilette mingojen vehkeitä."

"Mutta vähänhän meillä nyt on syytä pelätä niitä. Veneet kulkevat joutuin ja kahdessa tunnissa sanotte te meidän pääsevän linnalle."

"Sitä ennen saattaisi ilmestyä joku viekas irokeesi, joka voisi taittaa muutaman hiuksen päästänne, voisipa olla sellainen veitikka. Nämä seudut kyllä kuuluvat kersantin alueihin ja ihan varmasti toivon, että voimme turvallisesti viedä teidät perille ja pelastaa kaikesta harmista. — Jasper, mikä tuolla joen rannalla pensaitten alla — tarkoitan kalliolla — seisoo?"

"Sehän on Suuri Käärme, Haukansilmä; hän antaa meille merkkejä, joita minä en ollenkaan ymmärrä."

"Se on Käärme yhtä varmasti kuin minä olen valkoihoinen, ja hän tahtoo, että laskisimme lähemmä rantaa. Joku vaara uhkaa meitä, muuten hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa ei sallisi hänen keskeyttää matkaamme. Rohkeutta vain! Me olemme miehiä ja meidän tulee kohdata vaaraa, kuten värimme ja kutsumuksemme käskee. Ah, eihän milloinkaan kerskumisesta seuraa hyvää, ja tässä minä juuri kehuin, että veisimme teidät turvallisesti perille, ja silloin tulee vaara ja osoittaa puheeni valheeksi."