Читать книгу Haukansilmä - James Fenimore Cooper - Страница 9

Sisällysluettelo

"Elonmyrskyn pauhatessa isä ohjaa lasta."

Thomson.

Kun päällikkö astui maihin, otti Haukansilmä hänet sydämellisesti vastaan ja puhui intiaanien kielellä: "Oliko viisasta, Chingackgook", sanoi hän nuhdellen, "alkaa yksintaistelu tusinaa mingoa vastaan? Pitkä pyssyni harvoin pettää, se on kyllä totta; mutta Oswego on leveä ja varminkin käsi ja tarkinkin silmä olisi saattanut erehtyä, sillä se lurjus ei näyttänyt kuin pään ja olkapäänsä pensaitten seasta. Sinun olisi pitänyt ajatella sitä, päällikkö — olisi todellakin pitänyt."

"Suuri Käärme on mohikaanilainen soturi: hän näkee vain vihollisensa ollessaan sotatiellä, ja hänen isänsä ovat vainonneet mingoja siitä asti kuin vedet alkoivat juosta."

"Minä tiedän — minä tiedän teidän taipumuksenne ja kunnioitan niitä. Kukaan ei saa kuulla minun moittivan punaihoista hänen perinnäisen luonteensa vuoksi. Mutta viisaus ja urhoollisuus ovat sotilaalle yhtä tärkeät, ja elleivät irokeesit olisi innostuneet katselemaan veteen joutuneita tovereitansa, ne olisivat valmistaneet sinulle kuuman lähdön."

"Mitä delawarelainen nyt aikoo?" kysyi Jasper, joka huomasi, että päällikkö äkkiä oli jättänyt Haukansilmän ja astui rannalle näyttäen aikovan uudestaan heittäytyä virtaan. "Ei suinkaan hän liene niin hullu, että lähtee toiselle rannalle noutamaan ehkä jotakin unohtamaansa kapinetta?"

"Ei suinkaan, ei suinkaan; hän on yhtä viisas kuin urhoollinenkin huolimatta siitä, että hän äskeisessä yrityksessä kokonaan unohti itsensä. Huomaa, Jasper", puheli Haukansilmä vieden toisen hieman syrjään juuri samana hetkenä, kun he kuulivat intiaanin heittäytyvän veteen — "huomaa, poika: Chingackgook ei ole kristitty valkoihoinen, kuten me, vaan mohikaanipäällikkö, jonka luonne ja tavat määräävät, mitä hänen tulee tehdä; ja sekään, joka joutuu enemmän heidän kanssaan tekemisiin, älköön koettakokaan heidän luontoansa muuttaa. Kuninkaan soturit juovat ja kiroilevat ja vähän hyödyttää koettaa saada heitä siitä tavasta luopumaan. Mies rakastaa omituisuuksiansa ja nainen höyheniänsä ja turhaa on taistella kumpaakaan vastaan. Vaikkakin intiaani näyttää hyvin kummalliselta ja pitää lujasti kiinni heimonsa ominaisuuksista, on Jumala hänetkin viisaan järjestelmänsä mukaan luonut, vaikk'en minä etkä sinä voi hänen päähänpistojansa ymmärtää."

"Mitä hän aikoo? Katso, delawarelainen ui juuri kiveen tarttunutta ruumista kohti. Miksi hän antautuu tuohon vaaraan?"

"Kunnian, maineen ja koston vuoksi, kuten suuret päälliköt ainakin meren rannalla hänen kotiseuduillaan, jossa täytetään kaikki sydämen toiveet ja miehen arvo tulee sitä suuremmaksi, mitä useamman vihollisen hän on kaatanut."

"Minä ymmärrän sinua. Ystäväsi menee riistämään päänahan voiton merkiksi."

"Niin kyllä, ja iloitkoon hän siitä rauhassa. Me olemme valkoihoisia emmekä voi silpoa kuolleita vihollisia, mutta punanahalle se tuottaa kunniaa. Se voi näyttää sinusta ihan hullulta, mutta minä olen nähnyt valkoihoisten, vieläpä sellaisten, joilla on suuri nimi, kunnian vuoksi tekevän melkein mitä vain — sellaisia olen nähnyt."

"Villi on villi, Haukansilmä, joutukoon hän kenen seuraan tahansa."

"Me voimme sanoa niin, poika; mutta kuten sanoin, ei valkoistenkaan kunnianhimo aina seuraa järjen vaatimuksia, vielä vähemmin Jumalan tahtoa. Minä olen ajatellut tätä asiaa kulkiessani yksin hiljaisissa metsissä ja tullut siihen johtopäätökseen, poika, että Luojan lahjat ja säännöt ovat hyvät ja moninaiset ja kaikki on luotu viisaasti ja järkevästi."

"Mutta Suuri Käärmehän panee henkensä alttiiksi joutaen mitä suurimpaan vaaraan koettaessaan riistää päänahan. Tuohan on ihan hullua."

"Ei hänen mielestään, Jasper. Yksi ainoa päänahka tuottaa hänen kansallisuutensa mielestä enemmän kunniaa kuin suuri taistelukenttä kaatuneita, joiden päänahka on paikoillaan. — Olipa kerran nuori hyvin hienostunut kapteeni, joka menetti turhan vuoksi elämänsä koettaessaan yksin vallata tykin ranskalaisilta. Se tapahtui viime taistelun aikana. Hän tahtoi niittää kunniaa. Tunsin nuoren vänrikin, joka mainetta saadakseen jäi nukkumaan keskelle kuulasadetta ja kehui nukkuvansa pehmeämmällä kuin puhvelin nahoilla."

"Niin, niin; hulluuksia voi tehdä olematta joku nuori vänrikki."

"Tuossa näet Chingackgookin kunnianhimon. Hän tahtoo saada voitonmerkin voidakseen näyttää lastenlapsilleen." Tässä Haukansilmä keskeytti puheensa ja pudistaen surullisesti päätänsä hän sitten hitaasti jatkoi: "Voi murhetta! Ei kasva vanhan mohikaanin ympärille vesoja. Ei ole hänellä lapsia iloitsemassa hänen voitoistaan, ei heimoa kunnioittamassa häntä paarien ääressä. Hän on yksinäinen ihminen tässä maailmassa ja kuitenkin hän on uskollinen syntyperälleen ja taipumuksilleen. Siinä on jotakin rehellistä ja kunnioitettavaa, se täytyy sinun myöntää, Jasper."

Kuului hirveä irokeesien huuto, jota säesti heidän pyssyjensä kiihkeä pauke. He koettivat kaikkensa karkoittaakseen delawarelaisen hänen saaliinsa luota, ja niin innokkaasti he yrittivät, että tusinan verran heistä hyökkäsi veteen ja monet kahlasivat satakunnan askelta kuohuvaan virtaan päästäkseen ampumaan lähempää. Mutta hätäilemättä Chingackgook suoritti loppuun alkamansa urotyön. Kun se oli tehty, heilutti hän valloittamaansa voitonmerkkiä päänsä päällä ja päästi hirveän sotakarjunnan, johon irokeesit raivoissaan vastasivat. Hiljaisessa metsässä se kuului niin kamalalta, että Mabel kauhuissaan peitti päänsä, ja hänen setänsä vähän matkan päässä hänestä ihan tosissaan mietti keinoa, miten pääsisi parhaiten pakoon.

"Tämä voittaa kaiken, mitä ennen olen noilta hirviöiltä kuullut", huudahti Jasper tukkien inhoten korviansa.

"Se on heidän musiikkiansa, poika, heidän rumpunsa ja huilunsa, torvensa ja klarinettinsa. Epäilemättä he rakastavat noita ääniä, sillä niissä ilmenevät heidän raivokkaat tunteensa ja verenhimonsa", vastasi Haukansilmä hievahtamatta paikaltaan. "Ne tuntuivat nuorena ollessani peloittavilta, mutta nyt se on samaa kuin yökehrääjän vihellys tai rastaan laulu minun korvissani. Eivät kaikki villit ja pedot, jotka kiertelevät linnan ja tämän välisissä metsissä voisi nykyjään mitään vaikuttaa minun hermoihini. En sano sitä kerskuakseni, Jasper, mutta miehellä, joka kuulemansa vuoksi joutuu pois suunniltaan, on heikko sydän. Melu ja huudot voivat pelästyttää vaimoja ja lapsia, mutta ei miestä, joka metsiä kiertää ja joutuu katsomaan vihollisia silmästä silmään. Toivon, että Käärme on nyt tyytyväinen, sillä tuolla hän tulee, ja päänahka riippuu hänen vyössään."

Jasper käänsi tämän viimeisen urotyön vuoksi hänestä inhoten päänsä, kun delawarelainen nousi vedestä, mutta Haukansilmä kohteli ystäväänsä filosofisella välinpitämättömyydellä, kuten mies, joka ei pikku seikkojen anna tasapainoansa häiritä. Astuessaan syvemmälle pensaikkoon vääntämään pumpulipukuansa ja lataamaan pyssyänsä katsoi delawarelainen riemuiten tovereihinsa ja sillä näytti kaikki vastenmielisyys ja inho hävinneen turmelemasta toveruksien hyviä välejä.

"Jasper", alkoi opas taas, "mene herra Capin luo ja pyydä häntä yhtymään meihin. Meillä on vain hetkinen aikaa neuvotella, sillä ihan varmaan mingot valmistuvat pikaiseen hyökkäykseen."

Nuorukainen totteli heti ja muutamassa minuutissa neljä pakolaista neuvotteli joen äyrään suojassa, josta vihollinen ei heitä nähnyt, mutta he itse saattoivat seurata kaikkia vihollisen liikkeitä, ja päättivät, miten heidän nyt tuli menetellä.

Päivä oli laskenut ja heillä oli nyt muutaman minuutin hämärä ennen yön pimenemistä. Useimmat toivoivat siitä pelastusta, sillä vaikka pako pimeässä ei suinkaan ollut vaaroja vailla, saattoivat he kuitenkin lähteä liikkeelle, koska yö peitti jäljet vihollisten vaanivilta katseilta.

"Neuvottelun hetki on tullut, veljet", sanoi Haukansilmä vakavasti, "jolloin meidän yhdessä täytyy suunnitella, miten voimme pelastua vaarasta. Tunnissa metsä pimenee synkäksi kuin sydänyö, ja jos aiomme koskaan linnalle saapua, täytyy sen juuri pimeän suojassa tapahtua. — Mitä te, herra Cap, sanotte? sillä vaikka ette olekaan tottunut taistelemaan ja peräytymään metsissä, antaa ikänne teille kuitenkin oikeuden lausua ajatuksenne ensin tällaisessa asiassa, kuten neuvostossakin."

"Minun arvioni mukaan meidän olisi viisainta astua veneeseen, kun tulee niin pimeä, ettei vihollinen voi meitä nähdä ja laskea linnalle niin kiireesti kuin airot ja virta kantavat."

"Se on helpommin sanottu kuin tehty", vastasi opas, "me olemme suuremmassa vaarassa veneessä kuin metsässä. Sitäpaitsi Oswegossa on koskia matkalla, enkä ole ollenkaan varma, että edes Jasper voi vaaratta laskea niistä yön pimeässä. — Mitä sinä, poika, itse arvelet kyvystäsi, luuletko pystyväsi siihen?"

"Minä olen samaa mieltä kuin Cap. Mabel on liian hento kulkeakseen soiden ja murrokkojen yli sellaisena yönä kuin tästä näyttää tulevan ja sitäpaitsi minä tunnen itseni rohkeammaksi ja tarkemmaksi veneessä kuin rannalla."

"Rohkea sinä aina olet, poika, ja minä otaksun, että miehellä, joka on elänyt niin paljon päivänpaisteessa ja vähän metsän varjossa, on myöskin kohtuullisen tarkat silmät. Jaa, jaa, Ontariolla on vähän puita eikä siellä mikään ilahduta metsästäjän sydäntä! Teidän mielipiteenne mukaan, ystävät, monet seikat puhuvat asian puolesta ja sitä vastaan. Puolesta puhuu sekin, ettei vesi jätä jälkiä —"

"Mitä te kutsutte luoteeksi?" keskeytti itsepintainen ja dogmaattinen

Cap.

"Mitä?"

"Jatka pois", sanoi Jasper, "herra Cap luulee olevansa valtamerellä.

Vesi ei jätä jälkiä —"

"Ei jätä, Vesikoira; menkäämme siis vesitse. Onhan vene kevyt ja joutuisa kulkuvehje myötävirrassa ja kersantin hennon tyttären on paljon miellyttävämpi matkustaa sillä. Mutta toiselta puolen, joella ei ole muuta suojaa kuin taivaan pilvet, ja kosket ovat vaarallisia päivälläkin; ja tästä on kuusi runsasta penikulmaa linnalle. Ei metsässäkään ole pimeässä kovin helppoa pysyä tiellä. Minun on siis vaikea sanoa ja neuvoa, Jasper, kumpi tie meidän olisi valittava."

"Jos Käärme ja minä voisimme uida toiselle veneelle ja tuoda sen tänne", vastasi nuori merimies, "niin minusta olisi turvallisinta valita vesitie."

"Eiköhän! Se käy kyllä koko lailla helposti, kunhan vähän pimenee. Tosiaankaan en voi ihan varmaan sanoa, kumpi olisi parempi. Mutta jos meidän joukossamme olisi vain miehiä, niin mielelläni leikkisin piilosilla noiden toisella puolella joen olevien lurjusten kanssa. — Jasper", kuiskasi opas, joka tahtoi karttaa kaikkea turhaa lörpöttelyä, "tahdotko sinä koettaa tuoda tänne veneen?"

"Minä tahdon, Haukansilmä, vaikka mitä puolustaakseni Mabelia."

"Se on oikeata ja rehellistä puhetta. Käärme, joka jo on melkein riisuutunut, voi auttaa sinua. Se muuttaa taas yhden noiden paholaisten suunnitelmista."

Kun tämä oli saatu selväksi, valmistuivat kaikki seurueen jäsenet panemaan päätöstä toimeen. Yön varjot laskeutuivat metsän yli, ja kun kaikki olivat valmiina, oli ihan mahdotonta erottaa esineitä toiselta rannalta. Aika olikin rientänyt intiaanin keksiessä kaikenlaisia varokeinoja uintimatkaansa varten niin pian, että Haukansilmä alkoi kiirehtiä. Jasper tovereineen lähti, eikä heillä ollut muita aseita kuin puukko ja delawarelaisen sotakirves, ja suurinta varovaisuutta noudattaen he yöhön katosivat. Sill'aikaa nouti opas Mabelin piilopaikasta ja pyytäen häntä Capin kanssa jalan menemään jokirantaa pitkin kosken alle hän itse jäi veneelle aikoen kuljettaa sen samalle paikalle.

Helposti he pääsivät sinne. Vene asetettiin pitkin rantavallia ja Mabel ja hänen enonsa istuutuivat tavallisille paikoillensa. Haukansilmä taas jäi perään seisomaan pitäen kiinni pensaista, ettei virta vienyt heitä mukanaan. Näin kului muutamia minuutteja, jonka ajan he mitä suurimmalla jännityksellä odottivat, miten heidän toverinsa saisivat rohkean yrityksensä suoritetuksi.

Tulee muistaa, että molempien seikkailijoittemme täytyi uida yli syvän, vuolaan virran, ennenkuin saapuivat sellaiselle paikalle, jossa voi kahlata. Tähän asti päästiin suhteellisen helposti, ja juuri samana hetkenä ulottui Jasperin ja Käärmeen jalka pohjaan. Saatuaan varman jalansijan he ottivat toisiaan kädestä ja kahlasivat äärettömän varovasti siihen suuntaan, josta otaksuivat löytävänsä veneen. Mutta yö oli jo pimennyt, niin että he huomasivat turhaksi koettaakaan silmien avulla päästä päämääräänsä. Siksi täytyi antaa ohjata vaiston, joka ilmaisee tien metsänkävijälle silloin, kun päivä ei paista eikä kuu kumota, vaan metsä näyttää oudosta hirveältä kaaokselta, joka viettelee vain eksyksiin. Siksipä Jasper antoi delawarelaisen johtaa häntä tietäen, että tämän tottumus oli vaistoa terästänyt, joten hän, jos kuka, siihen kykeni. Ei kuitenkaan ollut helppoa kahlata kuohuvassa koskessa tähän aikaan vuorokaudesta ja saada varma selvä suunnasta. Kun he luulivat päässeensä keskelle jokea, erotti rannat vain suurena mustana rykelmänä, josta pisimpien puitten tummat varjot hieman erosivat taivaan synkkää pohjaa vasten. Kerran tai pari kulkijat muuttivat suuntaa huomattuaan joutuneensa harhaan, kun arvaamatta astuivat syvään veteen; hehän tiesivät, että vene oli pysähtynyt kosken matalimmalle paikalle. Näin kiertäessä oli kulunut viitisentoista minuuttia, ja vaikka tämä aika tuntui nuorukaisesta iäisyydeltä, huomasivat he, etteivät he ilmeisesti olleet päässeet vähääkään etsimäänsä esinettä lähemmäksi. Delawarelainen aikoi juuri ehdottaa, että he palaisivat takaisin maalle ja siellä yrittäisivät uudelleen, kun hän näki miehen liikkuvan vedessä melkein käden ulottuvilla. Jasper kulki hänen sivullansa, joten hän silmänräpäyksessä tajusi, että irokeesit kulkivat samoilla asioilla kuin hänkin.

"Mingo!" hän kuiskasi Jasperin korvaan, "Käärme näyttää veljelleen, miten tulee käyttäytyä ovelasti."

Nuori merimies huomasi olennon ja heti ymmärsi vaaran, joka heitä väijyi. Oivaltaen, että johto tuli jättää delawarelaiselle päällikölle, hän antoi tämän astua edellä sinne päin, josta äskeinen varjo oli kadonnut. Seuraavana hetkenä se ilmestyi uudestaan ilmeisesti taivaltaen heihin päin. Vesi pauhasi niin, että oli sangen vaikea erottaa muita ääniä. Äkkiä kääntäen päänsä intiaani kuiskasi: "Jätä kaikki Suuren Käärmeen huoleksi."

"Huh!" huudahti villi, ja jatkoi omalla kielellään: "vene on kyllä löytynyt, mutta kukaan ei auttanut minua. Tulkaa, niin nostamme sen pois kiveltä."

"Kernaasti", vastasi Chingackgook, joka puhui sitä kieltä, "johda, me seuraamme."

Vieras, joka ei voinut kohinan tähden tuntea ääntä, lähti heti ja toisten seuratessa ihan kantapäillä kaikki kolme pian saapuivat veneelle. Irokeesi tarttui kokkaan, Chingackgook keskelle ja Jasper perään, ettei vieras voinut huomata kalpeanaamaa, jonka hän olisi heti tuntenut vähistäkin vaatteista ja varsinkin päästä.

"Kohottakaa", käski irokeesi heimonsa jyrkällä tavalla, ja heti kohotettiin vene ylös, kaadettiin siitä vesi pois ja huolellisesti laskettiin veteen oikeaan asentoonsa. Kaikki kolme pitivät sitä lujasti, ettei se kosken mukana karkaisi, ja irokeesi, joka veneen yläpäästä johti, lähti viemään sitä itärannalle, jossa hänen omansa odottivat hänen paluutaan.

Delawarelainen ja Jasper hyvin tiesivät, että virrassa varmasti oli ollut useita irokeesejä, koska heidän ilmestymisensä ei ollut hämmästyttänyt heidän kohtaamaansa yksilöä, ja siksi heidän tuli noudattaa äärimmäistä varovaisuutta. Aremmat ja hidasjärkisemmät olisivat pelänneet antautuvansa mitä suurimpaan vaaraan mennessään keskelle vihollisparvea. Mutta nämä rajapylväät eivät tunteneet vähintäkään pelkoa, vaan olivat tottuneet tällaiseen uhkapeliin ja niin hyvin ymmärsivät välttämättömäksi estää vihollisia saamasta venettä, että he saadakseen sen itse olisivat antautuneet vieläkin suurempaan vaaraan. Niin äärettömän tärkeä Jasperista oli Mabelin turvallisuudelle veneen voittaminen tai tuhoaminen, että hän veti puukkonsa esille puhkaistakseen kaarnan ja tehdäkseen sen ainakin hetkeksi käyttökelvottomaksi, jos jokin sattuma estäisi delawarelaista ja häntä saamasta sitä.

Sillä aikaa irokeesi, joka ei ollut noussut veneeseen, vaan johti kahlaten, veti sitä ja siinä olevia vastahakoisia tovereitansa omaan joukkoonsa päin. Kerran Chingackgook nosti sotakirveensä upottaaksensa sen mitään pahaa aavistamattoman naapurinsa päähän, mutta pelko, että kuolevan huuto tai uiva ruumis ilmaisisi vihollisille vaaran, sai hänet hylkäämään tämän ajatuksen. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin sai syytä katua epäröintiänsä, sillä kolme veneen kuljettajaa joutui äkkiä keskelle vihollisjoukkoa, joka neljän miehen voimalla myöskin oli etsimässä sitä.

Lyhyiden omituisten ihastushuudahdusten jälkeen villit kävivät joko veneeseen tai tarttuivat kahlatessaan kiinni laitaan, sillä kaikki ilmeisesti näyttivät ymmärtävän veneen välttämättömyyden hyökätessä vihollisen kimppuun tai katkaistessa heiltä pakotien. Vihollisjoukon lisääntyminen oli niin odottamaton, ja se antoi heille niin suuren ylivoiman, että hetkisen tunsi yksin delawarelainenkin neuvojensa loppuvan ja asemansa ylen vaaralliseksi. Viisi irokeesiä, jotka näyttivät ymmärtävän, millä asioilla liikkuivat, kulki neuvottelemaan pysähtymättä kohti omaa rantaansa, josta kolme tai neljä varmasti täysissä aseissa aikoi heti lähteä uudestaan liikkeelle, kun uiminen syvässä virrassa oli estänyt heitä heti pimeän tullen lähtiessään ottamasta pyssyjänsä ja ruutisarviansa mukaan.

Näin ystävät ja viholliset joutuivat itäisen syvän kanavan reunalle, jossa — kuten länsipuolisessakin — virta oli liian syvä kahlata. Tässä pysähdyttiin hetkeksi neuvottelemaan, miten vene kuljetettaisiin yli. Se, joka oli löytänyt veneen, oli päällikkö, ja intiaanin synnynnäinen kunnioitus päälliköitä ja etevämpiänsä kohtaan esti toisia puhumasta, ennenkuin tämä oli sanonut ajatuksensa.

Tämä pysähdys johti Jasperin mitä suurimpaan ilmitulemisen vaaraan, vaikka hän varovaisuudesta olikin heittänyt hatun päästänsä veneen pohjalle. Ilman takkia ja paitaa hänen vartalonsa ulkopiirteet pimeässä eivät niin hirveässä määrässä eronneet toisista. Hänen paikkansa veneen perässä myöskin suojeli häntä, sillä intiaanit luonnollisesti katselivat eteensä. Toinen oli Chingackgookin asema. Tämä soturi oli kirjaimellisesti keskellä tulisimpia vihollisiansa, ja tuskin hän saattoi heihin koskematta hievahtaa. Hän pysyi siis ihan liikkumattomana, vaikka kaikki hänen aistinsa toimivat kaikin voimin, ja hän oli valmis joko karkaamaan tai sopivan hetken tullen antamaan ratkaisevan iskunsa. Huolellisesti varoen katsomasta taaksensa hän vähensi vaaraa tulla huomatuksi ja intiaanin horjumattomalla levollisuudella hän odotti soveliasta hetkeä.

"Menkööt kaikki minun nuoret mieheni yli ja ottakoot aseensa, paitsi ne kaksi, jotka ovat veneen kokassa ja perässä", sanoi intiaanipäällikkö. "Ne kaksi saavat tuoda veneen yli."

Intiaanit tottelivat silmänräpäyksessä jättäen irokeesin, joka oli löytänyt veneen, pikku aluksen keulaan ja Jasperin perään, kun taas Chingackgook sukelsi niin syvälle, että toiset pääsivät ohi. Veden polske ja hiljaiset huudahdukset, joilla seurue pysytteli kasassa, ilmaisivat, että ne neljä, jotka äsken olivat joukkoon yhtyneet, uivat joutuakseen yli niin pian kuin suinkin. Heti kun delawarelainen tämän huomasi, kohosi hän veden pinnalle ajatellen ratkaisun hetken tulleen.

Vähemmän kokenut ja ajattelemattomampi kuin tämä soturi olisi varmaankin tarttunut heti asiaan, mutta hän tiesi, että virrassa hänen takanaan oli vielä useita vihollisia eikä hän koskaan antautunut suurempaan vaaraan kuin oli välttämätöntä. Siksi hän antoi intiaanin veneen kokalla uida syvälle vedelle ja vasta sitten hän aloitti Jasperin kanssa työn. Mutta sen sijaan, että he olisivat auttaneet kuljettamaan venettä yli vuolaan virran itärannalle he päinvastoin koettivat uittaa sitä sille rannalle, josta olivat tulleet. Mutta sitä ei tehty äkkiä ja varomattomasti, kuten ehkä joku sivistynyt henkilö olisi voinut yrittää toteuttaa sotajuontansa, ei, vaan vähitellen, niin että intiaani luuli taistelevansa virran voimaa vastaan. Kun vene ei voinut kulkea itään eikä länteen, se lekotteli myötävirtaan, niin että se pian oli kosken alla, jossa virta kävi syvemmäksi ja tyynemmäksi. Siellä kuitenkin intiaani huomasi heti, ettei hän ollut vain luonnonvoimaa vastaan taistellut, ja katsottuaan taakseen hän keksi, että hänen toverinsa vehkeilivät häntä vastaan.

Hänen toinen luonteensa, joka kehittyy kokemuksen koulussa, sanoi nuorelle intiaanille, että hän oli yksin vihollisten kanssa. Pelotta hän kuitenkin hyökkäsi vettä pitkin Chingackgookin luo käyden kiinni kurkkuun, ja nämä kaksi intiaania jättäen veneen oman onnensa nojaan iskivät yhteen kuin raivokkaat tiikerit. Yön pimeydessä taistellen vuolaassa virrassa, joka jo itsessään oli hengenvaarallinen, he näyttivät unohtaneen kaiken muun kuin verisen kostonsa ja molemminpuolisen halunsa voittaa.

Jasper sai nyt veneen täydellisesti valtaansa, ja se ui kevyesti kuin höyhen tuulessa, sillä taistelevien myllerrys lisäsi virran voimaa. Nuorukaisen ensimmäinen ajatus oli uida delawarelaisen avuksi, mutta halu viedä vene turvaan oli vielä suurempi ja se lisääntyi kymmenkertaiseksi, kun hän kuuli soturien läähätyksen ja korahtelut heidän kuristellessaan toisiansa. Siksi hän koetti päästä länsirannalle niin pian kuin suinkin. Pian hän saavuttikin sen ja hetkisen etsittyään löysi toiset ja vaatteensa, jotka puki kiireesti ylleen. Muutamin sanoin hän kertoi, mihin tilaan oli delawarelaisen jättänyt ja miten hän oli saanut veneen.

Jasperin sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus ja henkeään pidätellen koettivat kaikki erottaa edes joitakin ääniä, jotka ilmaisisivat, miten hirvittävä taistelu päättyisi, ellei se olisi jo päättynyt. Mutta mitään muuta ei kuulunut kuin kosken mahtava kohina, vieläpä vihollisetkin toisella rannalla pysyivät ihan hiljaa.

"Ota tämä mela, Jasper", sanoi Haukansilmä rauhallisesti, vaikka kuulijoista hänen äänensä tuntui surullisemmalta kuin tavallisesti, "ja seuraa meidän venettämme. Ei ole turvallista jäädä kauemmaksi tähän."

"Entäs Käärme?"

"Hänet jätämme Jumalan haltuun. Hänen elämänsä tai kuolemansa on nyt Kaikkivaltiaan kädessä. Me emme voi häntä auttaa ja joudumme mitä suurimpaan vaaraan, jos toimettomina — kuten naiset — jäämme tähän voivottelemaan hänen kovaa kohtaloansa. Tätä pimeyttä meidän tulee käyttää hyväksemme."

Kova, pitkä huuto vastaiselta rannalta katkaisi oppaan puheen.

"Mitä tuo huuto tarkoittaa, Haukansilmä?" kysyi Cap. "Se on kuin peikkojen kiljunta eikä voi lähteä ihmisten eikä kristittyjen kurkusta."

"Eivät ne ole kristittyjä eivätkä tahdo siksi tullakaan; ja sanoessanne niitä peikoiksi olette tuskin erehtynyt. Se on voittajan ilohuuto. Ei epäilystä, että Käärmeen ruumis elävänä tai kuolleena on joutunut heidän käsiinsä!"

"Entäs me!" huudahti Jasper, joka kauheasti katui, ettei ollut torjunut onnettomuutta rientämällä apuun, vaan ajatellen itseänsä jättänyt toverinsa oman onnensa nojaan.

"Me emme voi vähimmälläkään tavalla auttaa päällikköä, ja meidän täytyy heti paikalla jättää tämä paikka."

"Koettamatta edes yrittää pelastaa häntä? Ollenkaan tietämättä, elääkö hän vai on kuollut?"

"Jasper on oikeassa" sanoi Mabel varmasti, vaikka hiljaisella äänellä. "Minua ei ollenkaan peloita, eno, enkä minä halua liikahtaa paikaltani, ennenkuin saan tietää, kuinka ystävällemme on käynyt."

"Tämä on minusta oikein puhuttu, Haukansilmä", lisäsi Cap. "Oikea merimies ei jätä koskaan toveriansa pulaan, ja minä olen iloinen, että sisävesien purjehtijat seuraavat samoja jaloja periaatteita."

"Pois, pois!" vastasi opas kärsimättömästi työntäen samalla veneen vesille. "Te ette ymmärrä vaaran suuruutta ettekä osaa pelätä. Mutta jos henkenne on teille kallis, koettakaa päästä linnalle niin pian kuin suinkin ja jättäkää delawarelainen Jumalan huomaan. Niin, niin, hirvi, joka liian usein käy syöttiä nuolemaan, tapaa kyllä lopulta metsästäjän!"