Читать книгу Haukansilmä - James Fenimore Cooper - Страница 7

Sisällysluettelo

"Kuolo siellä, kuolo täällä, kuolo vaanii kaikkialla."

Shelley.

Se oli jännittävä hetki. Ainoastaan vihollistensa viittauksista pakolaiset saattoivat päättää, mitä nämä aikoivat eikä se paljoa heille lohtua tuonut. Koko joukko oli kääntynyt jäljilleen takaisin ja turhaa oli toivoakaan, että tuli olisi johtanut heitä kauemmin harhaan. Jokainen hetki uhkasi ilmaista heidän piilopaikkansa, sillä villit näyttivät aikovan tutkia yhä tarkemmin joen rannan tästä alaspäin. Alituiseen tuli heidän asemansa yhä arveluttavammaksi, ja siksi Haukansilmä päätti viipymättä ryhtyä puolustustoimiin. Ilman pienintäkään ääntä hän sen vuoksi kutsui molemmat intiaanit ja Jasperin luoksensa ja kuiskaten puhui heille:

"Meidän täytyy olla valmiit taisteluun — muu ei auta. Niitä on vain kolme ja meitä viisi ja neljä meistä on ennenkin otellut noiden päännylkijä-petojen kanssa. Vesikoira, ota sinä tuo kuoleman näköiseksi maalattu herra; Chingackgook saa päällikön ja Nuolenpää pitää huolta tuosta nuorukaisesta. Mitään erehdystä ei saa tapahtua, sillä kaksi luotia samaan roistoon olisi liiallista tuhlausta, kun puolustettavana on kersantin oma tytär. Minä pysyn reservissä siltä varalta, että neljäs otus ilmestyisi tai jonkun käsi pettäisi. Missään tapauksessa ei saa ampua, ennenkuin minä annan luvan. Emme turhan vuoksi saa pyssynpaukkeella kutsua niitä metsästä kasaan. Jasper poikaseni, jos kuulet takanamme jokiäyräällä liikettä, niin ota heti kersantin tytär veneeseen ja laske Herran nimeen linnalle."

Tuskin oli Haukansilmä saanut ohjeensa annetuksi, kun vihollisten läheneminen lopetti kaiken äänen ja liikkeen. Joessa olevat irokeesit kulkivat verkalleen virran suuntaan tutkien tarkasti rantapensaat, kun taas lehtien kahina ja oksien ritinä ilmaisi sen peloittavan tosiasian, että uusi joukko oli maan puolelta tulossa ja pysähtyi rantatöyrylle juuri heidän kohdallaan. Istutettujen ja luonnon pensaitten välillä olivat vesat matalammat ja siitä aukosta molemmat joukot näkivät toisensa. Molemmat pysähtyivät, ja alkoi keskustelu, joka sananmukaisesti kävi pakolaisten pään yli. Mikään ei kuitenkaan oudolle ilmaissut heidän läsnäoloaan: tuntui vain, kuin tuulen henki olisi hieman voimakkaammin puhaltanut ja heilutellut norjimpia vesoja. Onneksi suuntautui molempien villijoukkueitten katse pensaitten yli — seisoivatpa he sitten vedessä tai rantapengermällä — eivätkä lehdet synnyttäneet vähintäkään epäluuloa. Keskustelu oli vakavaa ja hillittyä, niinkuin puhujat olisivat välttämättä tahtoneet salata sitä syrjäisten korvilta. Kieli oli murretta, jota molemmat intiaanit pensaissa ja Haukansilmä ymmärsivät. Vieläpä Jasperkin pääsi selville melkein kaikesta, mitä sanottiin.

"Vesi on huuhtonut jäljen näkymättömiin", sanoi joku alhaalta seisoen niin lähellä pakolaisten varustuksia, että olisi voinut ottaa käteensä lohiuistimen, joka oli Jasperin veneen pohjalla. "Se on pessyt sen niin, ettei yankeen koirakaan voisi sitä seurata."

"Kalpeanaamat ovat lähteneet rannasta veneillä", vastasi puhuja pengermältä.

"Se ei hyödytä. Sotilaittemme pyssyt joen alajuoksulla ovat varmat."

Haukansilmä katsoi Jasperiin kuullessaan nämä sanat ja puristi yhteen huulensa estääkseen hengityksensä kuulumasta.

"Katsokoot nuoret mieheni tarkasti, kuin heillä olisi kotkan silmät", sanoi vanhin joessa kahlaavista sotilaista. "Kokonaisen kuukauden olemme olleet sotatiellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan päänahan. Niillä on neitonen mukana, ja jotkut sankareistamme tarvitsevat vaimon."

Onneksi Mabel ei tätä ymmärtänyt, mutta Jasper punastui, ja kasvoille kohosi raivokas ilme.

Villit lopettivat keskustelunsa ja piilossa-olijat kuulivat, miten pengermältä joukko poistui taivutellen hiljaa ja varovasti pensaita tieltään. Heidän puoleltaan siis vaara oli toistaiseksi ohi. Mutta vedessä olevat villit jäivät paikoilleen yhä tarkastellen rantoja ja heidän silmänsä kiilsivät maalauksen läpi kuin hehkuvat hiilet. Parin kolmen minuutin kuluttua nämäkin lähtivät liikkeelle hitaasti ja nuuskien askel askelelta, kuten koira, joka on kadottanut saaliin jäljet. Näin he kulkivat piilopaikan ohi, ja Haukansilmä hymyili äänettömällä ja sydämellisellä tavallaan, jonka erämaan vaaroissa oli oppinut. Mutta hänen riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä viimeinen villi katsoi juuri sillä hetkellä taaksensa ja pysähtyi äkkiä. Hänen käytöksensä ja tuijottava katseensa ilmaisi sen tosiasian, että jokin keinotekoisissa pensaissa oli herättänyt hänen epäluuloansa.

Ehkäpä oli piilottuneitten onneksi, että sotilas, joka osoitti noin kauheita epäilyksen merkkejä, oli nuori ja hänen täytyi neuvokkuudellaan saavuttaa sotilasmaineensa. Vallan hyvin hän tajusi, että hänen täytyy osoittaa, mihin kykenee ja pelkäsi kauheasti sitä halveksimista, mitä toiset varmasti olisivat hänelle osoittaneet, jos hänen epäilyksensä olisivat olleet aiheettomat ja hälyytys turha. Virkkamatta mitään tovereilleen hän sen vuoksi kääntyi takaisin, ja kun toiset jatkoivat matkaansa, hän varovasti lähestyi pensaita, joihin hän lakkaamatta tuijotti kuin lumottuna. Muutamat istutettujen vesojen lehdistä olivat pikkuisen lakastuneet auringossa, ja intiaanin terävä silmä oli huomannut, ettei se ole aivan luonnollista. Villin harjaantunut ja terävä vaisto — joka sotatiellä pysyy horjumatta vireillä — sanoo hänelle, että mitättömältä näyttävät seikat johtavat hänet usein oikeille jäljille.

Luonnon antama merkki näytti niin vähäiseltä, ettei nuorukainen katsonut välttämättömäksi kutsua tovereitaan ottamaan selvää hänen keksinnöstään Jos hän todella löytäisi jotakin, tuottaisi se hänelle sitä suurempaa kunniaa, kun hän olisi voinut tehdä sen yksin. Ellei näkyisi mitään, hän pelastuisi pilkasta, jota nuori intiaani pelkää kuin kuolemaa. Kun kuitenkin oli syytä pelätä, että hänet saattaisi yllättää äkillinen vaara, joiden varalta metsien soturit ovat aina valmiina, hän lähestyi pensaita hitaasti ja varovasti. Sill'aikaa, kun hän lähestyi Haukansilmän pensaita voidakseen koskea niihin, olivat hänen toverinsa ehtineet viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä edelle.

Jännittävästä tilanteesta huolimatta katseli koko piilossa oleva joukko nuoren irokeesin ilmeitä, joissa vaihtelevat tunteet kuvastuivat. Ensin ilmeni toivo saada suorittaa jotakin erinomaista, johon ainoakaan hänen sukunsa jäsenistä ei ollut ennen häntä kyennyt. Se tuottaisi hänelle kunniaa, jonkalaista ei kukaan hänen iällään ole saavuttanut eipä edes suurinkaan sankari ensimmäisellä sotaretkellään; sitä seurasi epäilys, kun tuulenhenki näytti virottelevan lakastuneet lehdet uudestaan eloon. Siihen liittyi jännittävä pelko, että salainen vaara tässä saattaisi vaania häntä. Niin vähäisen muutoksen lämpö oli vaikuttanut vedessä olevien vesojen lehtiin, että kun irokeesi ulottui saamaan lehden käteensä, hän todellakin ajatteli erehtyneensä. Mutta kun ainoakaan mies, jonka epäilys on herännyt, ei jätä tutkimuksiansa kesken, ennenkuin huomaa epäilyksensä vääräksi, taivutti nuori soturi varovasti pensaita ja astui piilopaikkaan, jossa hän huomasi pakolaiset liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Hiljainen huudahdus ja kevyt askel takaisin. Mutta tuskin hänen terävä silmänsä oli keksinyt heidät ja äänensä ehtinyt kuulua, kun Chingackgook oli seisoallaan ja delawarelaisen sotakirves putosi hänen paljaaksi ajettuun kalloonsa. Suonenvedon tapaisesti irokeesi kohotti kätensä, horjahti taaksepäin ja kaatui veteen, jossa virta nielaisi hänen kuolonkouristuksessa hytkähtelevän ruumiinsa. Sukkelaan koetti delawarelainen tarttua hänen käteensä riistääksensä päänahan, mutta punertava vesi oli vielä sukkelampi ja iloisesti hypellen vei pois värähtelevän kuormansa.

Kaikki tämä tapahtui vähemmässä kuin minuutissa, niin äkkiä ja odottamatta, että tottumattomammat kuin Haukansilmä ja hänen metsänkävijä-toverinsa olisivat joutuneet ymmälle, kuinka nyt pelastua.

"Hetkeäkään ei ole hukata", kuiskasi Jasper taivuttaen varovasti pensaita sivulle. "Seuratkaa minun esimerkkiäni, herra Cap, jos tahdotte saada sisarentyttärenne turvaan. Te, Mabel, painukaa pitkäksenne veneen pohjalle."

Tuskin olivat sanat lausutut, kun hän jo tarttui kevyen veneensä kokkaan ja kuljetti sitä kahlaten ja Cap auttoi häntä perästä. He pysyttelivät niin likellä rantaa kuin suinkin koettaen päästä yläpuolellaan olevan niemen taa, jossa olisivat piilossa villien katseilta. Haukansilmän vene oli rannan puolella ja siksi hän pääsi viimeksi liikkeelle. Delawarelainen hypähti rannalle ja katosi metsään pitäen määrättynä velvollisuutenaan tarkata täältä päin vihollisten liikkeitä. Nuolenpää taas auttoi valkoista toveriaan seuraamaan Jasperia. Käden käänteessä tämä kaikki oli tehty. Mutta kun Haukansilmä saapui niemen ympäri kulkevaan virtaan, hän äkkiä tunsi veneensä keventyvän ja kun hän katsahti taaksensa, hän huomasi, että tuskaroora vaimoineen oli hänet jättänyt. Ajatus kavalluksesta iski hänen mieleensä, mutta nyt ei ollut aikaa pysähtyä, sillä hirveä valitushuuto alempaa ilmoitti, että nuoren irokeesin ruumis oli joutunut hänen ystäviensä kohdalle. Sitä seurasi pyssyn pamahdus. Silloin opas huomasi, että Jasper päästyään joen mutkaan, oli lähtenyt yli joen ja seisoen suorana veneessä meloi kaikin voimin, kun taas Cap perässä istuen reippaasti häntä auttoi. Katsetta seurasi ajatus ja teko, kuten aina rajaseudun soturilla. Hän juoksi veneen perälle, syöksi sen kaikin voimin virtaan samalla itse hypäten siihen pyrkien hänkin virran yli. Hän oli huomannut Mabelia uhkaavan vaaran ja pelastaakseen toiset hän itse asettui maalitauluksi varmasti arvaten, että villit kääntäisivät kaiken huomionsa häneen, koska hänen venheensä oli paljon alempana kuin toisten, sillä villien halu saada varmasti edes yksi päänahka on niin kiihkeä, että se tukahduttaa kaikki muut tunteet.

"Ohjaa ylöspäin, Jasper", huudahti jalo, sankarillinen opas johtaessaan pitkin, varmoin ja voimakkain aironvedoin venettään virran yli, "ohjaa vastavirtaan ja laske maihin noiden leppäpensaitten luona. Toimita kaikin mokomin kersantin tytär turvaan ja jätä mingopaholaiset Chingackgookille ja minulle."

Jasper vilautti melaansa merkiksi, että oli ymmärtänyt ja nyt paukkuivat pyssyt vimmatusti, kaikki tähdättyinä yksinäiseen mieheen, joka hätäilemättä meloi lähintä venettä.

"Tyhjentäkää vain pyssynne, kuten houkat ainakin", puheli Haukansilmä, joka pitkillä, yksinäisillä metsäretkillään oli oppinut puhelemaan yksin. "Ampukaa pyssynne tyhjiksi epävarmaan maaliin ja antakaa minulle aikaa lisätä kyynärä kyynärältä joessa välimatkaamme. En tahdo pilkata teitä, kuten delawarelainen tai mohikaani, sillä minun luonteeni on valkoihoisen eikä intiaanin, eikä kerskunta taistelussa sovi kristitylle sotilaalle. Päinvastoin tunnustan tässä itselleni, että te olette hieman parempia kuin kaupungin keikarit, jotka ampuvat puistojen satakieliä. Se oli hyvin tarkoitettu", hän sanoi kääntäen päätänsä syrjään, kun kuula kiskaisi tupsun hänen otsatukastaan, "mutta luoti, joka sattuu tuuman verran maalistaan harhaan, olisi parempi jättää ampumatta. — Hyvin tehty, Jasper! Kersantin suloinen lapsonen täytyy saada turvaan, vaikka me siinä menettäisimme päänahkamme."

Nyt Haukansilmä oli saapunut keskelle jokea ja melkein vihollistensa tasalle, kun taas toinen vene Jasperin ja Capin taitavalla ohjauksella oli ihan saapumassa toiselle rannalle juuri sille kohdalle, johon oli neuvottu. Vanha merimies näytteli nyt osansa miehekkäästi, sillä hän oli taas joutunut omalle alalleen ja rakkaus sisarentyttäreen sai hänet unohtamaan oman itsensä. Nyt hän olisi ollut valmis ampumaankin, vaikka hän oli saavuttanut kokemuksensa ja taitonsa aivan toisenlaisessa sodassa. Muutamia airon vetoja vielä, ja venhe työntyi pensaisiin. Mabel riensi Jasperin kanssa maihin ja ainakin toistaiseksi nämä kolme pakolaista olivat turvassa.

Paljon pahempi oli Haukansilmän asema: hänen jalo itseuhraavaisuutensa oli saattanut hänet mitä suurimpaan vaaraan, joka suureni hänen lähestyessään virran mukana vihollisiaan, sen takia, että metsään lähteneet villit palasivat vedessä-olevien ystäviensä luo. Oswego siltä kohdalta oli kaapelin levyinen ja koska pilkka oli keskellä jokea, oli se vain sadan kyynärän päässä ampujista, jotka lakkaamatta paukuttivat osaamatta kuitenkaan tähän heiluvaan maaliin.

Tässä kauhistuttavassa asemassa Haukansilmää saattoi auttaa vain hänen oma kekseliäisyytensä ja kestäväisyytensä. Hän tiesi, että hänen pelastuksensa riippui siitä, jaksoiko hän pysyä lakkaamatta liikkeessä, sillä kiinteään pilkkaan tältä väliltä olisi jokainen luoti sattunut. Pelkkä liikekään ei yksin riittänyt, sillä hänen vihollisensa, jotka olivat tottuneet osaamaan juoksevaan hirveen, olisivat kyllä osanneet häneenkin, jos hän olisi laskenut vain yhtäälle päin. Siksi hänen lakkaamatta täytyi muuttaa veneen suuntaa: hetken hän nuolen nopeudella laski virtaa alas ja jo seuraavana hetkenä käänsi veneen vinottain tai poikki joen toiselle rannalle. Onneksi eivät irokeesit voineet ladata pyssyänsä vedessä, ja kaikkialla joenäyräillä kasvavat pensaat estivät heitä aina näkemästä pakolaista, kun he nousivat maihin. Saatuaan kaikki vihollisensa pyssyt tyhjiksi Haukansilmä asiain näin ollen pääsi, laskien myötävirtaan ja vinosti toista rantaa kohti, melkoisen kauaksi, kun äkkiä ilmestyi uusi vaara, vaikkakaan ei ihan odottamatta: hän huomasi sen joukon, joka oli asetettu virran alemmalle juoksulle väijymään joen kulkijoita.

Ne olivat ne villit, joista toiset olivat lyhyen keskustelunsa aikana maininneet. Niitä oli luvultaan kymmenen, ja he olivat mitä ovelimmin valinneet paikan veristä tointansa varten. He olivat asettuneet ampumalinjaan siinä kohden, jossa virta voimakkaana syöksyi alas kallioitten ja hiekkasärkkien välitse. Haukansilmä näki, että ainoa kuljettavaksi sopiva uoma kulki ihan villien ohi ja jos hän nyt lähtisi siitä, seuraisi sitä ehdoton antautuminen tai kuolema. Koko hänen toivonsa oli nyt päästä länsirannalle, kun taas kaikki viholliset olivat itärannalla. Mutta se vaati enemmän kuin yhden miehen voimat ja koettaessaan päästä virran pyörteistä hän olisi vain hiljentänyt veneen vauhtia ja asettunut varmaksi maaliksi. Se oli kauhea hetki. Mutta silloin teki Haukansilmä äkkiä päätöksen, jonka heti päätti toteuttaa. Sen sijaan, että olisi koettanut päästä virran nielusta hän ohjasi kuohuisimpaan paikkaan, johon saavuttuaan hän koppasi käteensä pyssynsä ja ampumatarve-laukun ja hyppäsi veteen alkaen kahlata kalliolta toiselle länsirantaa kohden. Kevyt vene kiisi nyt virran pyörteisiin tarttuen kallioihin, joista aalto heitti sen kumoon. Se täyttyi vedellä, mutta tyhjentyi taas, kunnes virta vei sen rantaan vain muutamien kyynärien päähän siitä, mihin villit olivat asettuneet.