Читать книгу Haukansilmä - James Fenimore Cooper - Страница 8

Tämä toki ei ollut pelastanut Haukansilmää kokonaan vaarasta. Ensi hetkenä villit kyllä ihailivat hänen rohkeuttansa ja taitoansa, joille ominaisuuksille kaikki intiaanit antavat mitä suurimman arvon, ja pysyivät toimettomina, mutta halu saada kostaa ja kauan himoittu voitonmerkki herätti heidät pian entistä kiihkeämpään toimintaan. Pyssyt paukahtelivat, ja veden kohinasta huolimatta hän saattoi kuulla luotien viheltelyn päänsä ympärillä. Mutta tästä välittämättä hän taivalsi eteenpäin, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton, ja ihme kyllä, hänen nahassaan ei ollut naarmuakaan, vaikka hänen metsästäjä-pukunsa oli täynnä reikiä.

Monessa kohden Haukansilmän täytyi kahlata vedessä kainaloita myöten, jolloin hän piti pyssynsä ja ampumatarpeensa ylhäällä säilyttääkseen ne kuivina. Mutta tällainen kulku alkoi häntä väsyttää ja siksi hän suuresti ilostui, kun pääsi pienelle kalliolle, joka kohosi niin ylös, että sen korkein kohta oli kuiva. Tälle hän asetti ruutisarvensa ja sen takana hän sai ruumiilleen jonkinlaisen suojan. Länsirannalle tästä oli vain viitisenkymmentä askelta, mutta siinä kulki syvä, voimakas virta ja pian hän huomasi, ettei yli voinut päästä muuten kuin uimalla.

Nyt lopettivat intiaanit hetkeksi ampumisen ja kerääntyivät veneen luo, ja kun he huomasivat, että mela vielä oli jäljellä, he valmistautuivat menemään virran yli.

"Haukansilmä!" kuului ääni länsirannan pensaikosta, "Haukansilmä!"

"Mitäs tahdot, Jasper?"

"Älä hätäile, ystävät ovat lähellä eikä ainoakaan mingo pääse joen yli saamatta palkintoa rohkeudestaan. Eikö sinun olisi paras jättää pyssyä sinne kalliolle ja uida tänne meidän luoksemme, ennenkuin nuo riiviöt pääsevät luoksesi?"

"Oikea metsästäjä ei luovu koskaan aseestaan, niin kauan kuin hänellä on ruutia sarvessaan ja luoteja kukkarossaan. En ole tänään vielä koskenut liipasimeen, Vesikoira, enkä voi sietää ajatusta, että olen ollut noiden lurjusten kanssa tekemisissä antamatta mitään muistoa itsestäni. Vesi ei vahingoita minua, vaikkapa seisonkin siinä vähän kauemmin. Tuolla näen niiden ryökäleiden joukossa Nuolenpää-roistonkin ja tekee mieleni lähettää hänelle palkka, jonka hän on niin rehellisesti ansainnut. Et suinkaan liene tuonut kersantin tytärtä tänne ampumalinjoille, Jasper?"

"Toistaiseksi hän on turvassa, vaikka kaikki riippuukin siitä, voimmeko pitää joen vihollistemme ja itsemme välillä. Nyt ne tietävät meidän voimamme ja epäilemättä koettavat päästä yli, kun taas toiset jäävät tuolle puolen."

"Tämä soutukilpailu koskee paremmin sinua, poika, kuin minua, vaikka minäkin voin käytellä airoja ainakin yhtä hyvin kuin parhainkin mingo. Jos ne tulevat yli virran alapuolelta, miksi me emme voi soutaa yli virran yläpuolelta suvantoa pitkin ja pitää yhä välkkyvää vettä välillämme?"

"Siksi, kuten jo sanoin, että he jättävät osan joukostaan toiselle rannalle, ja sitäpaitsi, Haukansilmä, tahtoisitko sinä tuoda Mabelin irokeesien maalitauluksi?"

"Kersantin tytär täytyy saada varmaan turvaan", vastasi opas ponnekkaasti. "Olet oikeassa, Jasper, hänellä ei ole mitään syytä asettaa suloisia kasvojaan ja hentoa varttansa mingojen pyssyn ruoaksi. Mitä me voimme tehdä? Heidät täytyy estää yli tulemasta tuntiin tai pariin, ja sitten pimeän tultua me kyllä tahdomme parhaamme mukaan koettaa pelastaa kersantin tyttären."

"Olen aivan samaa mieltä, jos me vain kykenemme siihen."

"Jumala on kanssamme, poika — Jumala on kanssamme, ja järjetöntä on otaksua, että kersantin tyttären kaltaisen olennon kohtalo voisi johtaa hänet noiden hirtehisten rääkättäväksi. Tietääkseni ei ole putousten ja linnan välillä ainoatakaan muuta alusta kuin meidän veneemme, ja luulisinpa käyvän yli punanahkojen ymmärryksen tulla tänne, kun vahdissa on kaksi sellaista pyssyä kuin sinun ja minun. En tahdo ylvästellä, mutta koko rajaseutuhan tietää, että lentävään ilmojen kotkaankin niiden kuula sattuu."

"Sinun taitosi, Haukansilmä, tunnetaan lähellä ja kaukana, mutta pyssyn lataaminen vie aikaa, etkä sinä ole edes maalla, jossa voisit käyttää hyväksesi metsän antamaa suojaa. Luuletko, että pääsisit rannalle ja voisit säilyttää pyssysi kuivana, jos sinulla olisi meidän veneemme?"

"Voiko kotka lentää, Jasper?" kysyi toinen nauraen omalla tavallaan ja katsellen taaksensa. "Mutta tyhmää olisi sinun nyt lähteä vesille, sillä ne roistot valmistuvat taaskin räiskyttämään pyssyjänsä."

"Se kyllä voidaan tehdä kenenkään antautumatta vaaraan. Herra Cap meni veneelle ja heitti lehvän virtaan koetellakseen sen suuntaa. Kas, tuolla se jo tuleekin. Jos saat sen kiinni, seuraa vene heti perässä. Kaikissa tapauksissa, jos vene pääsisi ohitsesi, tuo pyörre sen minun luokseni."

Jasperin puhuessa lehvä tuli näkyville ja virran kiihtyvällä vauhdilla lekotteli kohti Haukansilmää, joka sieppasi sen kiinni juuri, kun se oli livahtamaisillaan ohi ja kohotti sen riemuiten ilmaan merkiksi, että yritys oli onnistunut. Cap ymmärsi merkin ja siinä paikassa vene oli työnnetty vesille ja lähetetty merimiehelle ominaisella huolella ja taidolla liikkeelle. Se kulki samaa tietä kuin oksakin ja hetkistä myöhemmin tarttui Haukansilmä kiinni sen laitaan.

"Siihen tarvittiin merimiehen taitoa", sanoi opas nauraen, "mutta teidän taitonne kuuluvatkin vesielämään samoin kuin minun metsänkäyntiin. Antaapa nyt mingojen mielin määrin paukutella pyssyjänsä, sillä nyt heillä on viimeinen tilaisuus ampua suojattomaan maaliin."

"Ei, laske kiireesti rantaan", sanoi Jasper innokkaasti, "eihän hyödytä mitään heittäytyä vaaraan."

"Minä haluan katsoa silmästä silmään vihollisiani, kuten mies", vastasi Haukansilmä ylpeästi. "Minä en ole punanahkainen, ja valkoihoisen tulee taistella avoimesti eikä pensaitten takaa."

"Entäs Mabel?"

"Totta, poikani, totta! Kersantin tytär täytyy pelastaa. Kuten sanot, hupsua ja poikamaista olisi antautua turhaan vaaraan. Luuletko, että vene voidaan piilottaa sinne, missä sinä nyt olet?"

"Ei epäilystä, anna tulla vain."

Haukansilmä työnnälti veneen vesille ja hetken kuluttua Jasper tarttui sen kokkaan. Piilottaakseen veneen ja saadakseen äyrämällä turvallisemman aseman ystävät katosivat metsään, jossa he sydämellisesti puristivat toistensa kättä ihan kuin olisivat pitkiä aikoja olleet erossa.

"Nyt saamme nähdä, Jasper, uskaltavatko mingot yrittää Oswegon yli, kun tietävät Pitkän Pyssyn olevan lähettyvillä. Sinä ehkä voit käyttää airoja, melaa ja purjeita paremmin kuin pyssyä, mutta sinulla on rohkea sydän ja tarkka käsi ja niihin voimme taistelussa paljon laskea."

"Mabel tapaa minut kyllä itsensä ja vihollistensa välillä", vastasi

Jasper vaatimattomasti.

"Ihan varmasti! Kersantin tytärtä täytyy puolustaa. Minä rakastan sinua, Jasper, sinun itsesi vuoksi ja vielä enemmän minä rakastan sinua sen vuoksi, että hädän hetkenä, jolloin tarvitset kaiken miehuutesi, ajattelet heikompiasi. Katso, Jasper! Kolme lurjuksista kiipeää todellakin veneeseen! Heidän varmasti täytyy uskoa, että olemme paenneet, muuten he eivät ikinä uskaltaisi lähteä suoraan surman suuhun."

Totta olikin, että irokeesit laittautuivat kulkemaan yli joen, sillä kun Haukansilmä ja hänen ystävänsä olivat täydellisesti piilossa, heidän vihollisensa alkoivat luulla, että he olivat paenneet. Se olikin ainoa keino, jota useimmat valkoihoiset olisivat käyttäneet. Mutta Mabel oli nyt sellaisten miesten turvissa, jotka tunsivat liian hyvin metsien sotatapoja voidakseen hylätä itse asiassa ainoan puolustusmahdollisuuden ja lähteä epävarmalle pakotielle.

Kuten Haukansilmä oli sanonut, kolme sotilasta asettui veneeseen, kaksi oli polvillaan pyssy poskella valmiina paukahuttamaan, jos vihollista näkyisi, ja kolmas seisoi suorana veneen perässä ja meloi. Näin he lähtivät rannasta vedettyään varovaisuuden vuoksi venettä ylöspäin niin kauaksi, että virta oli suhteellisesti tyyntä. Ilmeisesti se villi, joka melaa käytti, ei tehnyt sitä ensi kertaa, sillä pitkät, voimakkaat vedot panivat kevyen kaarnalevyn kiitämään veden pintaa kuin ilmojen lintu.

"Joko minä laukaisen?" kysyi Jasper vavisten halusta saada alkaa taistelun.

"Ei vielä, poika — ei vielä. Niitä on vain kolme, ja jos herra Cap voi käyttää niitä aseita, joita hän vyössään kantaa, me voimme antaa heidän tulla maihin, niin saamme veneemme takaisin."

"Entäs Mabel?"

"Ei pelkoa kersantin tyttären vuoksi. Hänhän on sanojesi mukaan piilossa ontossa kannossa orjantappurapensaitten sisässä. Jos on totta, että piilotit jäljet, kuten sanoit, niin saa se suloinen olento maata siellä kokonaisen kuukauden ja nauraa mingoille."

"Koskaan emme voi olla varmoja. Meidän olisi sittenkin pitänyt tuoda hänet lähemmä omaa piiloamme!"

"Mitä varten, Vesikoira? Asettaaksemme hänen sievän päänsä ja sykkivän sydämensä keskelle kuulasadetta? Ei, ei; hänellä on hyvä siellä, missä hän on, koska siellä on turvassa."

"Emme ole koskaan turvassa. Luulimme olevamme piilossa siellä, pensaitten sisässä ja nyt näet, että erehdyimme."

"Ja mingo-paholainen sai palkan rohkeudestaan, kuten nämäkin saavat."

Haukansilmän puhe katkesi, sillä kuului kova paukahdus, ja perässäoleva intiaani lensi korkealle ilmaan pudoten sieltä veteen ja vieden melan mukanaan. Pieni savupilvi leijaili hetken itärannalla olevien pensaitten yllä, mutta hajosi pian ilmaan.

"Se oli Suuren Käärmeen suhahdus!" huudahti Haukansilmä riemuiten. "Koskaan ei ole rohkeampi ja uskollisempi sydän sykkinyt delawarelaisen povessa. Hieman minua surettaa, että hän särki minun suunnitelmani, mutta eihän hän voinut tietää meidän asemaamme."

Tuskin oli vene menettänyt ohjaajansa, kun se valloillaan syöksyi kuohuvaan koskeen. Aivan avuttomina molemmat villit kilmuilivat hurjasti ympärilleen, mutta eivät mitenkään voineet luonnonvoimaa hallita. Chingackgookin onneksi melkein kaikkien irokeesien huomio oli kääntynyt niihin, jotka nyt veneessä odottivat viimeistä hetkeänsä, muuten hänen pakonsa olisi ollut ainakin vaikea, ellei mahdoton. Mutta ainoakaan vihollinen ei liikahtanut muuta kuin piilottuakseen johonkin, ja kaikkien silmät olivat tähdättyinä seikkailijoihin. Pikemmin kuin tämä on sanottu syöksyi vene, jonka pohjalle intiaanit asettuivat pitkin pituuttaan pitääkseen sen tasapainoa yllä, kuohuviin pyörteihin. Tämä luonnollinen varokeino ei heitä kuitenkaan auttanut, sillä kevyt vene tarttui kallioon ja pyörähtäessään ympäri heitti molemmat soturit veteen. Koskissa vesi ei ole koskaan kovin syvää lukuunottamatta niitä paikkoja, joihin se on uurtanut kanavia; mutta mihinkään eivät irokeesit voineet tarttua kiinni, vaikka heidän kätensä olivat vapaat, vaan heidän täytyi uiden ja kahlaten koettaa päästä ystäviensä luo rannalle. Vene pysähtyi kalliolle keskelle koskea, joten siitä ei kummallekaan puolueelle tällä hetkellä ollut vähintäkään hyötyä.

"Nyt on meidän vuoromme", huudahti Jasper, kun näki molempien intiaanien ilmestyvän suvannon reunaan. "Yläpuolella oleva vekkuli on minun, alapuolella sinun."

Niin oli nuorukainen innostunut tätä jännittävää näytöstä katsellessaan, että laukaisi kesken puheensa, mutta nähtävästi ihan turhaan, sillä molemmat pakolaiset heilauttivat halveksien käsiänsä. Haukansilmä ei vain ampunut.

"Ei, ei, Vesikoira", hän vastasi, "minä en vuodata verta ilman pakkoa, mutta tarpeen tullen minun luotini kyllä sattuu. Minä en rakasta mingoja, sillä olen liian paljon seurustellut delawarelaisten kanssa, jotka ovat heidän leppymättömiä ja luonnollisia vihollisiansa. Mutta minä en ammu ainoatakaan hurjimusta, ellen tiedä, että hänen kuolemastaan on jotakin hyötyä. Ei yksikään hirvi ole turhan vuoksi kaatunut minun luodistani. Eläen erämaissa enimmäkseen yksin Jumalansa kanssa oppii punnitsemaan asioita oikein. Yhden kuolema nykyisessä asemassamme riittää meille. Mahdollisesti tässä vielä sattuu tilaisuus, jolloin voi käyttää Pitkää Pyssyä Suuren Käärmeen hyväksi, joka on käyttäytynyt varomattomasti ilmaistessaan noille vaaniville paholaisille, että hän on heidän lähettyvillään. Niin totta kuin olen vaivainen syntinen hiipii nyt juuri tuolla yksi niistä kaatuneen puun suojassa luullen hyvänkin saaliin tapaavansa!"

Puhuessaan Haukansilmä osoitti sormellaan, ja Jasperin terävä silmä keksi heti, mitä toinen tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista — palaen halusta saada kunnostautua aivan erinomaisesti — oli luikahtanut erilleen seurueestaan hiipien sinne päin, missä Chingackgook oli ollut piilossa. Delawarelainen oli nähtävästi huolimaton vihollistensa suhteen, sillä nuorukainen oli päässyt niin lähelle, että saattoi nähdä hänet. Tämän voi huomata irokeesin liikkeistä, vaikk'ei Chingackgookia näkynyt, sillä tämä valmistui juuri laukaisemaan. Koski oli Oswegon mutkassa muodostanut omituisen polven, niin että Chingackgook joutui melkoisen lähelle vihollisiansa, vaikka välimatka maata myöten oli useita satoja kyynäriä, ja sen vuoksi Haukansilmä ja Jasper saattoivat seurata tarkasti molempien toimia. Joen leveys tällä paikalla oli pari sataa kyynärää, ja jokseenkin yhtä kaukana oli hiipivä irokeesi luullusta saaliistansa.

"Suuri Käärme on varmasti jossain tuolla", huomautti Haukansilmä, joka ei hetkeksikään jättänyt vihollista silmistään, "ja hän liikkuu kovin huolettomasti, kun antaa mingo-lurjuksen, joka kaikesta päättäen on sangen verenhimoinen, tulla noin lähelleen."

"Katso", keskeytti Jasper, "tuolla on delawarelaisen ampuman intiaanin ruumis! Se on tarttunut kiveen, ja virta on nostanut pään veden pinnan yläpuolelle."

"Samantekevä, poika — samantekevä. Ihmisruumis ei ole paljoa parempi kuin ajelehtiva tukki, kun kerran siinä asuva henki on paennut. Tuo irokeesi ei enää ketään vahingoita. Mutta tuo toinen hiipivä roisto aikoo riistää päänahan minun parhaimmalta ja koetelluimmalta ystävältäni."

Haukansilmä keskeytti puheensa ja nostaen äkkiä tavattoman pitkän pyssynsä tähtäysasentoon hän samana hetkenä laukaisi. Toisella rannalla tähtäilevä irokeesi oli juuri laukaisemaisillaan, kun Pitkän Pyssyn turmiollinen viesti saapui. Hänen pyssynsä laukesi — totta kyllä —, mutta ilmaan, ja itse mies horjahti pensaikkoon ilmeisesti haavoittuneena ellei kuolleena.

"Tuo hiipivä lurjus itse pakotti minut tekemään näin", mutisi Haukansilmä asettaen pyssyn perän maahan ja ladaten sen uudelleen. "Me Chingackgookin kanssa olemme yhdessä taistelleet nuoruudesta asti ranskalaisia ja intiaaneja vastaan luopumatta koskaan toisistamme, ja nyt tuo hullu paholainen luulee, että minä seison toimetonna ja katselen, kun hän salakavalasti ampuu minun parhaan ystäväni."

"Me olemme tehneet Suurelle Käärmeelle saman palveluksen, kuin hän teki meille. Nyt nuo lurjukset pelkäävät ja menevät piiloihinsa, kun huomaavat, että voimme osua heihin tältä puolen."

"Yksi luoti ei tee paljoa, Jasper — ei paljoa. Mutta kysy noilta, niin ne kertovat, mitä Pitkä Pyssy voi tehdä ja on jo tehnyt, vaikka kuulia on satanut päämme ympärillä kuin rakeita. Ei, ei; ei tee paljoa ja ajattelematon kulkuri antaa sen itseensä sattua."

"Onko tuo koira tai hirvi, joka ui tälle rannalle?"

Haukansilmä hämmästyi, sillä todellakin joku ui tälle puolen kosken yläpuolisesta suvannosta. Lähempi tarkastus ilmaisi kuitenkin molemmille, että se oli mies, vieläpä intiaani, vaikka hän kulki niin ovelasti, että ensi hetkenä näytti epäilyttävältä. Viisaimmalla sotajuonellaan hän koetti oudolta salata liikkeitään.

"Hän työntää jotakin edessään ja hänen päänsä näyttää uivalta pensaalta", sanoi Jasper.

"Intiaanin viekkautta, poika; mutta kristityn rehellisyys saattaa sen häpeään."

Kun mies hitaasti lähestyi, alkoivat katselijat epäillä ensimmäistä otaksumistaan ja vasta kun kolme neljännestä joen leveydestä oli uitu, he huomasivat, että todellakin olivat arvanneet oikein.

"Suuri Käärme on elossa!" huudahti Haukansilmä katsoen toveriinsa ja nauraen, niin että kyynelet kohosivat silmiin, sillä niin häntä ihastutti toisen viisas keksintö. "Hän on sitonut ruutisarven päänsä päälle ja sitten peittänyt koko pään lehvillä. Pyssynsä hän on pannut tukin päälle, jota edellään uittaa, ja nyt hän saapuu yhtyäkseen ystäviinsä. Niinpä niin! Se aika ei ole kaukana, jolloin hän ja minä teimme tuollaisia kepposia ihan verenhimoisten mingojen silmäin edessä, kun kiersimme ympäri näitä äärettömiä aarniometsiä."

"Mutta, Haukansilmä, se ei voi olla Suuri Käärme; minä en huomaa ainoatakaan merkkiä, joka muistuttaisi hänestä."

"Merkkiä! Kuka nyt intiaanissa etsii jotakin merkkiä? Ei, ei, poika, värihän sen ilmaisee sillä tuota väriä ei ole kellään muulla kuin delawarelaisella. Ne tuntee väristä yhtä varmasti kuin sinun kuunarisi Pyhän Yrjön rististä ja ranskalaisen pöytäliinasta, jonka he asettavat tuuleen puhdistumaan kalanruodista, hirvenlihasta ja leivänmuruista. Etkö näe, poika, noita silmiä? Sellaisia ei ole kellään muilla kuin sankarillisella päälliköllämme. Mutta niin tulisesti kuin tuo silmä leimahtaakin taistelussa ja niin terävältä kuin se näyttääkin lehtien välitse" — tässä Haukansilmä laski kätensä kevyesti, mutta merkitsevästi toverinsa kädelle — "minä olen nähnyt kyynelten vuotavan noista silmistä virtana. Tuon punaisen nahan alla on lämmin sydän ja sielu — usko se — vaikka sen lahjat ovat monessa suhteessa toisenlaiset kuin meidän."

"Sitä ei epäile kukaan, joka tuntee päällikön."

"Minä tunnen hänet", vastasi toinen ylpeästi, "sillä ilossa ja surussa me olemme olleet yhdessä: miehille hän esiintyy luotettavana ja lujana ystävänä ja naisista hän tietää, että ne hänen heimossaan ovat suloisimmat silloin, kun niiden kanssa antautuu kevyeen ilonpitoon. Mutta hiljaa! Väärin on metsissä supatella toisen korvaan, kuten linnoissa tehdään, ja Käärmeellä on tarkka vaisto. Hän tietää, että minä rakastan häntä ja puhun hänestä hyvää takana päin, mutta delawarelaisella on sielun kainoutta eikä hän sen vuoksi erehdy kerskumaan."

Käärme saapui nyt rannalle juuri molempien toveriensa kohdalla, joiden aseman hän näytti varmasti tienneen, ennenkuin lähti itärannalta, ja nousten vedestä hän ravisti itseänsä kuin koira ja huudahti reippaasti: "Hei!"