Читать книгу Haukansilmä - James Fenimore Cooper - Страница 6

Sisällysluettelo

"Missä taide ei luonnolle vaadi sääntönä olla, siellä villiruusut tuoksuu, keijut kisaa nurmikolla."

Spenser.

Putousten alapuolella Oswego on vilkasjuoksuinen virta, aivan toisenlainen kuin yläpuolella. Toisin paikoin se vyöryy syvänä ja rauhallisena, mutta paikoitellen se muodostaa vuolaita virtoja ja karikoita; ja tänä kaukaisena aikana, jolloin kaikki täällä oli sellaista kuin luonto oli muodostanut, ei muutamista paikoista kulkeminen ollut myöskään vaaroja vailla. Veneen kuljetus täällä vaati sangen vähän vaivaa lukuunottamatta niitä virtavia paikkoja, joissa kuohut ja salakalliot vaativat suurempaa huolta. Mutta tuli kuitenkin olla aina varuillaan; taidolla ja voimakkaalla kädellä saattoi kyllä helposti torjua vaarat. Mohikaani tunsi kaikki nämä seikat ja siksi hän oli viisaasti valinnut tämän tyynen paikan, jossa tahtoi veneet pysäyttää ilman vaaraa ja neuvotella tovereittensa kanssa.

Heti kun Haukansilmä oli huomannut punaisen ystävänsä merkit, hän voimakkaalla aironvedolla käänsi veneensä kokan rantaa kohden ja käski Jasperin seurata. Pian laskivat veneet lähelle rantaa veden päällä riippuvien pensaitten alle, kaikki noudattaen täydellistä hiljaisuutta, toiset säikähdyksestä, toiset taas totutusta varovaisuudesta. Kun matkustajat saapuivat lähelle intiaania, hän viittasi heitä pysähtymään, ja sitten hänellä ja Haukansilmällä oli lyhyt, mutta vakava keskustelu.

"Ei suinkaan päällikkö pidä kaatuneita puita ja kantoja vihollisina", huomautti valkoinen mies punaiselle toverilleen, "miksi hän on sitten käskenyt meidän pysähtyä?"

"Mingoja kuljeksii täällä metsissä."

"Niinhän me olemme näinä päivinä otaksuneetkin. Tietääkö päällikkö niistä jotakin lähemmin?"

Mohikaani ei virkkanut mitään, vaan näytti kivestä tehtyä piippua.

"Se oli tuoreilla jäljillä, jotka näyttivät menevän linnalle päin", näin rajaseutulaiset nimittivät kaikkia sotilaallisia varustuksia, olivatpa ne sitten miehitettyjä tai eivät.

"Tuota piipunkoppaa nyt on voinut joku sotamieskin käyttää. Hyvin monet tupakoivat punanahkojen piipuilla."

"Katso", sanoi Käärme ojentaen löytämänsä kopan ihan ystävänsä eteen.

Koppa oli tehty vuolukivestä ja kaiverrettu suurella huolella ja kunnioitettavalla taidolla. Sen keskelle oli risti kaiverrettu sellaisella tarkkuudella, ettei sen merkityksestä jäänyt epäilykselle sijaa.

"Tuo on pirullista ja jumalatonta", sanoi Haukansilmä, joka tunsi ääretöntä kammoa tätä pyhän vertauskuvaa kohtaan, kuten kaikki muutkin näillä main. Siihen liittyi läheisesti vielä se harhaluulo, että se, joka on uskoa vaihtanut ja siten luopunut heimostaan, on kerrassaan hylkiö ja kaikkia siveellisiä tunteita vailla, "ei ainoakaan intiaani, joka ei ole seurustellut Canadan viekkaitten munkkien kanssa, uneksisikaan kaivertaa noita merkkejä piippuunsa. Minä vakuutan teille, että ne roistot myrkyttävät ensin tietämättömien raukkojen mielikuvituksen ja vasta sitten harjoittavat heidän kanssaan peloittavaa jumalattomuuttaan. Oliko jälki tuore, Chingackgook?"

"Tupakka paloi vielä, kun minä sen löysin."

"Pitäkäämme siis varamme, päällikkö. Missä jäljet ovat?"

Mohikaani osoitti paikkaa tuskin sadan kyynärän päässä heistä.

Asia alkoi näyttää hyvin arveluttavalta, ja molemmat pääjohtajat neuvottelivat erillään muista useita minuutteja, jonka jälkeen he jättivät joen äyrään ja lähestyivät osoitettua paikkaa ja tutkivat jälkiä tavattomalla huolella. Tämä tarkastelu vei ehkä neljännestunnin, jonka jälkeen valkoinen mies palasi yksinään, kun taas hänen punainen ystävänsä katosi metsään.

Haukansilmän kasvojen ilme oli tavallisesti rauhallinen ja teeskentelemättömän rehellinen, johon sekaantui suuri määrä varmaa itseluottamusta. Siksipä jokainen tunsi olevansa turvassa, jos kerran Haukansilmä oli luvannut pitää hänestä huolta. Mutta nyt levottomuus heitti hänen kasvoilleen varjon, joka peloitti koko seuruetta.

"No, mitäs kuuluu, herra Haukansilmä?" kysyi Cap alentaen voimakkaan ja syvän bassonsa hiljaiseksi kuiskaukseksi, joka paremmin sopi erämaan vaaroihin. "Onko vihollinen asettunut sataman ja meidän välillemme?"

"Mitä?"

"Ovatko ne maalatut turilaat ankkuroineet sataman edustalle siten aikoen katkaista meiltä tien päämääräämme?"

"Ehkä on niinkuin sanotte, Cap ystäväni, mutta teidän sanoistanne minä en tullut hullua viisaammaksi. Kuta yksinkertaisempaa kieltä joku näin kriitillisenä hetkenä käyttää, sitä helpommin häntä ymmärretään. Minä en ymmärrä mitään satamista enkä ankkureista; mutta sen minä ymmärrän, että vain sadan askelen päässä tästä on kamala intiaanien polku ja niin tuores kuin suolaamaton hirvi. Jos siitä yksikään noista kiukkuisista paholaisista on kulkenut, niin on ainakin tusina. Mikä vielä pahinta, ovat ne menneet linnalle päin eikä ainoakaan sielu pääse heidän tirkistelevien silmiensä ohi huomaamatta, jolloin tietysti luodit viheltelevät."

"Eikö sitten tuo mainittu linna voi puhdistaa edustaansa? Muutamia paukkuja kanuunoista ja luulisinpa, että lurjuksille tulee kiire."

"Kyllä kai, jos linnat täällä erämaassa olisivat samanlaisia kuin siellä rintamailla! Mutta tämän joen suulla on vain pari kolme kevyttä tykkiä, siinä kaikki. Sitäpaitsi olisi turhaa ruudin haaskausta koettaa ampua mingoja, joita ei ole kuin joku tusina ja jotka piileksivät metsissä ja kallioitten takana. Meillä on ainoastaan yksi tie ja sekin täynnä vaaroja. Meidän täytyy jäädä tänne ja täällä meillä onkin erinomainen paikka: veneet on kätketty jyrkän äyrään ja pensaitten suojaan, eikä mikään voi niitä huomata, ellei joku lurjus sattuisi keksimään näitä joen toiselta puolelta. Toistaiseksi meidän ei siis tarvitse mitään pelätä. Mutta miten saada ne verenhimoiset pirut kulkemaan taas ylöspäin? Aa! Nyt minä tiedän! Nyt minä tiedän! Ellei se hyödytä, niin ei vahingoitakaan. Näetkö tuon tuuhealatvaisen pähkinäpuun tuolla kaukana joen mutkassa, yläpuolellamme — samalla puolen jokea kuin me?"

"Tuonko kaatuneen hongan luona?"

"Juuri sen. Ota taula ja tulukset, koeta päästä jokirantaa myöten sinne jättämättä kovin selviä jälkiä ja tee tuli sen luo. Ehkäpä savu houkuttelee ne sinne. Sillä aikaa me viemme veneet alemma ja etsimme niille ja itsellemme paremman piilopaikan. Pensaita on runsaasti ja näillä seuduin on yhtä helppo löytää suojaa kuin on paljon vaanivia vihollisiakin."

"Kyllä, heti paikalla, Haukansilmä", sanoi Jasper hypäten veneestä rannalle, "kymmenessä minuutissa tuli on tehty."

"Ja, Vesikoira, tällä kertaa paljon tuoresta puuta", sanoi toinen nauraen sydämellisesti omituisella tavallaan. "Kun halutaan saada sankka savu, auttaa siinä parhaiten vesi."

Nuorukainen lähti heti osoitetulle paikalle. Mabelin vastustus, ettei toinen antautuisi sellaiseen vaaraan, oli pian vaimennettu ja seurue valmistui vaihtamaan paikkaa, koska tämä olisi näkynyt sinne, mihin Jasper tultansa laittoi. Ei ollut mitään kiirettä ja jäljet peitettiin verkkaan ja huolellisesti. Veneet melottiin pois pensaista ja taas lähdettiin myötävirtaan, kunnes saavuttiin paikalle, johon ei enää mainittua kastanjaa näkynyt. Siellä pysähdyttiin ja kaikkien katseet olivat kääntyneet sinne, minne seikkailija oli lähtenyt.

"Siellähän savu nouseekin!" huudahti Haukansilmä, kun tuulenhenki hiukan huojutti savupatsasta, joka kohosi pystysuoraan joen laaksosta. "Hyvä taula, pieni teräspala ja kuiva lehtikasa tekevät pian ihanan valkean. Toivon, että Vesikoira ymmärtää nyt käyttää runsaasti märkää puuta, koska se hyödyttää meitä kaikkia."

"Liian paljon savua, liian paljon viisautta", sanoi Nuolenpää lyhyesti.

"Se olisi ihan totta, tuskaroora, elleivät mingot tietäisi, että näillä main on sotamiehiä, jotka pysähdyspaikoissa ajattelevat enemmän päivällistänsä kuin viisaussääntöjä, jotka suojaavat niitä vihollisilta. Ei, ei, antaa pojan vain kasata riojansa, se kyllä menee skotlantilaisten tai Irlannin rosvojen laskuun, sillä ne välittävät enemmän puurostansa ja perunoistansa kuin intiaanien viekkaudesta ja pyssyistä."

"Minä muistan usein kaupungeissa kuulleeni, että sotamiehet näillä main ovat oppineet sotajuonet vihollisiltansa", sanoi Mabel, "ja menettelevät yhtä kavalasti kuin punanahatkin."

"Ei läheskään. Kokemus tekee ne vain vähän viisaammiksi; ja he viheltävät, laulavat ja meluavat täällä metsissä, kuten tekivät kotiseutujensa puistoissa, joista he kaikki lakkaamatta haluavat puhua. Yhden ainoan punanahan luonteessa on enemmän viekkautta kuin kokonaisessa rykmentissä vesistön toisella puolella — sitä minä kutsun metsien viisaudeksi. Mutta nyt siellä on savua liiaksikin; meidän täytyy hakea vielä parempi suojapaikka. Poika on kantanut kaiken joen veden tuleensa, ja mingot pian luulevat, että koko rykmentti on liikkeellä."

Puhuessaan Haukansilmä johti veneensä pois pensaista, joiden väliin oli pysähdytty ja parissa minuutissa savu ja puut katosivat näkyvistä. Onneksi joessa oli pieni lahdelma, johon vihdoin molemmat veneet melottiin.

Parempaa piilopaikkaa ei olisi voinut löytää. Pensaat olivat tiheät ja riippuivat lahdelman yllä muodostaen täydellisen lehtikatoksen. Lahden pohjassa oli hietikkoranta, johon kaikki mukavuuden vuoksi veneestä astuivat, eikä heitä voinut nähdä muualta kuin pieneltä alalta joen toiselta puolen. Vähän oli kuitenkin syytä pelätä, että heidät sieltä huomattaisiin, sillä viidakko oli tavallista tiheämpää ja maa niin märkää ja liejuista, että siellä oli hyvin vaikea kulkea.

"Tämä on mainio piilo", sanoi Haukansilmä, kun oli tuntijan silmällä paikkaa tarkastellut, "mutta se täytyy tehdä vieläkin turvallisemmaksi. Parahin Cap, minä en pyydä teiltä mitään muuta, kuin että pysytte ihan hiljaa ja rauhallisena, kuten merta purjehtiessanne olette tottunut; me tuskarooran kanssa teemme varustuksia pahan päivän varalle."

Opas meni intiaanin kanssa syvemmälle pensaihin, joista he leikkasivat muutamia vesoja lepistä ja muista pensaista tarkasti pitäen huolta, ettei vähintäkään ääntä kuulunut. Näiden vesojen tyvet työnnettiin syvälle mutaan joen puolelle veneistä, ja kymmenessä minuutissa oli laitettu täydellinen suojus heidän ja vaarallisen paikan välille. Haukansilmä oli pannut kaiken taitonsa ja tarmonsa tämän suojuksen laittamiseen. Hän oli etsinyt mutkaisia vesoja — joita tällaisesta paikasta helposti löytää — ja pystyttänyt sillä tavalla, että ne näyttivät kasvaneen jokiäyräästä ja aluksi painuneen veteen, mutta kun ne janosivat valoa, ne kohottivat latvansa vedenpinnan yläpuolelle. Lyhyesti: työ oli tehty niin, että vain se, joka paikan hyvin ennestään tunsi, olisi voinut ajatella omituisen muutoksen tapahtuneen.

"Tämä on parhain piilo, missä milloinkaan olen ollut", sanoi Haukansilmä nauraen hiljaisella tavallaan palatessaan ulkoa tarkastamasta työtään. "Lehdet meidän puissamme ovat ihan samanväriset kuin näissä, jotka riippuvat päämme päällä, eikä tarkinkaan silmä voi erottaa istutettuja ja luonnollisia puita. Hyst! Tuolla tulee Vesikoira kahlaten, kuten järkevä poika ainakin peittääkseen veteen jälkensä. Nytpä saamme nähdä, kelpaako piilomme johonkin vai ei."

Jasperhan sieltä todellakin tuli suoritettuaan määrätyn työnsä. Kun hän ei löytänyt veneitä, arvasi hän, että ne on laskettu joen polven taakse, pois tulen näkyviltä. Kun hän oli tottunut varovaisuuteen, astui hän nytkin veteen, ettei jättäisi jälkiä siitä, mistä toiset olivat lähteneet, sinne, mihin he nyt olivat piiloutuneet. Jos nyt Canadan intiaanit palaisivat jälkiänsä myöten ja huomaisivat Haukansilmän ja Käärmeen jäljet rannalta heidän polulleen, he luonnollisesti seuraisivat niitä rantaan. Mutta siihen johtolanka loppuisikin, sillä veteen ei jää mitään jälkiä. Nuorukainen kahlasi polvea myöten vedessä kulkien hitaasti pitkin joen rantaa ja tarkasti etsien sitä paikkaa, johon veneet olivat kätketyt.

Piilossa-olijoilla oli se etu, että he saattoivat monesta paikasta kurkistella oksien välitse ja nähdä, mitä tapahtui, mutta etsijällä sitä etua ei ollut. Ne, jotka piilostaan katselivat hänen liikkeitään, saattoivat huomata, että hän ei ollenkaan aavistanut, mihin Haukansilmä seurueineen oli piilottautunut. Päästyään niemen taakse, johon ei hänen laittamaansa savua yläjuoksulta näkynyt, nuorukainen pysähtyi ja alkoi suurella huolella rantoja tutkia. Sitten hän kahlasi edelleen muutamia askeleita ja taas pysähtyi jatkamaan tutkistelujansa. Vesi oli tavallista alempana ja siksi hän helposti pääsi edelleen, kunnes tuli niin lähelle taiteellisia istutuksia, että olisi kädellään voinut koskea niihin. Vieläkään hän ei mitään huomannut ja aikoi juuri kulkea ohi, kun Haukansilmä taivutti vesoja syrjään ja hiljaisella äänellä kehoitti häntä astumaan sisään.

"On tämä kuitenkin kohtuullisen hyvä", sanoi Haukansilmä nauraen, "vaikkakin kalpeanaaman ja punanahan silmillä on yhtä suuri ero kuin tavallisilla silmälaseilla ja kiikarilla. Lyön vetoa vaikka mistä, että kokonainen rykmentti kersantin sotamiehiä voisi marssia linnamme ohi huomaamatta keppostamme. Mutta jos mingot kulkevat jokirantaa, kuten Jasper, niin olen todellakin huolissani istutuksieni vuoksi. He voivat huomata ne yli joenkin eivätkä jätä huomioitaan hyväkseen käyttämättä."

"Ettekö luule, herra Haukansilmä, että meidän olisi viisainta kaikesta huolimatta lähteä matkalle heti", sanoi Cap, "ja laskea myötävirtaan niin pian kuin suinkin otettuamme selon, että lurjukset ovat siirtyneet yläpuolellemme? Ikäväksi käy makailla täällä ja tuijotella tähtiin."

"Minä en halua hievahtaa paikaltani kersantin suloisen tyttären kanssa, ennenkuin olen saanut tietoja Käärmeeltä, en, vaikka luvattaisiin kaikki ruuti, mitä alapuolellamme olevan linnan varastoissa säilytetään. Siitä seuraisi varma vankeus tai varma kuolema. Toinen asia olisi, jos tämä nuori neiti voisi kulkea viidakkojen kautta, kuten vanha hirvi; silloin mahdollisesti aamuun mennessä voisimme päästä linnalle, mutta siihen hän on liian hento."

"Sen me teemme", sanoi Mabel hypähtäen ylös äkillisessä innostuksen puuskassa, "minä olen nuori ja vankka ja tottunut ponnistuksiin. Minä kyllä kykenen siihen kuin enokin. Älköön kukaan pitäkö minua esteenä. En voi sietää sitä ajatusta, että te kaikki joudutte hengenvaaraan minun tähteni."

"Ei, ei, ystäväni; emme suinkaan pidä teitä esteenä, vaan pidämme itsemme onnellisina, että saamme teille ja kelpo kersantille tehdä palveluksen, vaikkapa se näyttäisikin hieman vaaralliselta. Etkös sinäkin, Jasper-veikko, ajattele samoin?"

"Palvella häntä, totta kai!" sanoi Jasper lämpimästi, "mikään voima ei saa minua hylkäämään Mabel Dunhamia, ennenkuin hän turvassa lepää isänsä sylissä."

"Oikein sanottu, poikaseni, — miehekkäästi ja rehellisesti sanottu, ja minä yhdyn siihen sanoin ja töin. Ei, ei, te ette ole ainoa sukupuolenne edustaja, jonka olen johtanut erämaan läpi, eikä kenellekään, lukuunottamatta yhtä, ole sattunut mitään harmia. — Se olikin surullinen päivä enkä toivo toista sellaista koskaan näkeväni."

Mabel katsoi toisesta puolustajastaan toiseen, ja hänen kauniit silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Ystävällisesti hän ojensi toisen kätensä toiselle ja vastasi, vaikka ääni alussa värisi: "Minulla ei ole oikeutta saattaa teitä vaaraan. Minun rakas isäni kiittää teitä, minä kiitän teitä ja hyvä Luoja palkitsee, mutta älkäämme jääkö tähän vaaralliseen paikkaan kauemmaksi kuin on välttämätöntä. Minä voin kävellä pitkälti ja olen usein kulkenut penikulmia vain huvittaakseni tyttömäistä mielikuvitustani; enkö sitä nyt tekisi elämäni — ei, teidän jalon elämänne vuoksi?"

"Hän on uskollinen sielu, Jasper", sanoi Haukansilmä pitäen tytön kättä omassaan, kunnes naisellinen kainous vaati tätä vetämään sen takaisin, "ja äärettömän rakastettava! — Me tulemme raa'oiksi ja myöskin kovasydämisiksi täällä metsissä, Mabel; mutta teidänlaisenne olennon näkeminen herättää uudestaan meidän parhaimmat tunteemme ja tekee meidät hyviksi lopuksi iäksemme. Uskallan väittää, että Jasper tässä sanoo samaa, sillä eläen, kuten minäkin metsissä, poika harvoin näkee Ontarion rannoilla teidänlaistanne olentoa, joka hellyttäisi hänen sydäntään ja opettaisi häntä noudattamaan sen parhaimpia vaatimuksia. Sanopa nyt, Jasper, suoraan, eikö asia ole niin."

"Saadaksenne vastauksen kysymykseen, löydättekö jostakin sellaisen tytön kuin Mabel Dunham", vastasi nuorukainen ritarillisesti ja hänen rehellisille kasvoilleen kohosi ilme, joka ilmaisi hänen ajatuksensa kaunopuheisemmin kuin sanat, "ei teidän tarvitse etsiä vain metsistä ja meriltä, vaan saatte mennä ritarilinnoihin ja kaupunkeihin."

"Paras olisi ehkä kuitenkin jättää veneet ja lähteä heti jalan liikkeelle", keskeytti Mabel kiireesti, "minä tunnen, ettemme tässä ole kauemmin turvassa."

"Te ette voi sitä tehdä — ette millään muotoa. Täytyisi kulkea läpi viidakkojen, yli murrokkojen ja vetelien soiden enemmän kuin kaksikymmentä penikulmaa pimeässä. Tällainen joukko polkee laajan polun, ja meidän täytyisi taistellen avata tiemme linnakkeelle. Meidän täytyy odottaa mohikaania."

Kun metsänkävijä, johon kaikki täydellisesti luottivat, oli lausunut nämä sanat, ei kukaan enää virkkanut sanaakaan tästä asiasta. Koko seurue hajosi nyt pieniin ryhmiin: Nuolenpää istui vaimoineen pensaitten alla ja keskusteli kuiskaavalla äänellä — tai oikeammin hän yksin puhui ja vaimo vastaili vain lyhyesti ja kainosti, kuten oikea villin vaimo ainakin. Haukansilmä ja Cap istuutuivat toiseen veneeseen kertoen ihmeellisistä seikkailuistaan mailla ja merillä, kun taas Jasper ja Mabel asettuivat toiseen oppien ymmärtämään toisiansa yhden ainoan tunnin kuluessa paremmin kuin kokonaisessa vuodessa toisissa olosuhteissa. Huolimatta vihollisista ja uhkaavasta vaarasta aika kului tavattoman nopeasti, niin että nuoret aivan hämmästyivät, kun Cap huomautti, kuinka kauan he siinä olivat istuneet.

"Kun voisi edes tupakoida, veli Haukansilmä", huomautti vanha merimies, "hytti olisi ihan erinomainen, sillä antaaksenne etsiville paholaisille kyllin työtä, olette ankkuroinut laivat sellaiseen paikkaan, ettei kuunsädekään voi sinne tunkeutua. Ainoa ikävyys on, ettei saa polttaa piippuansa."

"Pieninkin tupakan savu kavaltaisi meidät heti paikalla. Mitä meitä hyödyttäisi se, että olemme piiloutuneet mingojen silmiltä, jos me heidän nenälleen ilmoittaisimme, mistä meidät löytää? Ei, ei; hillitkää himoanne ja ottakaa oppia punanahasta, joka voi paastota kokonaisen viikon saadakseen edes yhden ainoan päänahan. Etkö kuule mitään, Jasper?"

"Suuri Käärme tulee."

"Katsokaammepa, näkevätkö mohikaanin silmät paremmin kuin erään pojan, joka kahlasi rantaa pitkin."

Mohikaani tuli samalta suunnalta kuin Jasperkin. Mutta sen sijaan, että olisi kulkenut suorana, hän melkein ryömi ihan joen äyrään suojassa, niin ettei häntä voinut ollenkaan nähdä joen yläjuoksulta. Näin hän pysyen itse piilossa saattoi tarkasti nähdä kaikki, mitä lähettyvillä tapahtui.

"Käärme näkee intiaanit!" kuiskasi Haukansilmä. "Yhtä varmasti, kuin olen valkoinen kristitty ihminen, voin väittää, että ne ovat antaneet narrata itseänsä ja nyt kieppuvat tulen ympärillä!"

Hän nauroi äänettömästi ja sydämellisesti tämän lausuttuaan ja nykäisi Capia kyynärpäällään; sitten he kaikki tarkasti seurasivat täydellisen hiljaisuuden vallitessa Chingackgookin liikkeitä. Kymmenen minuutin ajan seisoi mohikaani yhtä hiljaa kuin jalkojensa alla oleva kallio. Sitten näytti kuin jotakin hyvin mielenkiintoista olisi ilmestynyt hänen näkyviinsä, sillä hän äkkiä painautui kokoon, tutki tavattomalla huolella joen rantaa, jonka jälkeen hän äkkiä lähti rantaa alas, tarkasti sotkien jälkensä veteen. Ilmeisesti häntä vaivasi tavaton levottomuus, sillä usein hän katsoi taaksensa, mutta tutki taas terävillä silmillään jokaista rannan pensasta, josta luuli löytävänsä piilotetut veneet.

"Kutsukaa hänet sisään", kuiskasi Jasper voimatta enää hillitä uteliaisuuttansa, "kutsukaa hänet sisään, ennenkuin on liian myöhäistä. Katsokaa, nyt hän pian menee ohitsemme!"

"Ei niin, ei vielä, poika; ei ole mitään hätää", vastasi hänen toverinsa, "muuten voisi Käärme alkaa kiemurrella. Jumala meitä auttakoon ja opettakoon meille viisautta! Uskon varmasti, että Chingackgook, jonka näkö on yhtä erehtymätön kuin koiran vainu, näkee meidät, mutta ei tahdo löytää tekemäämme pakopaikkaa."

Tämä viimeinen otaksuma näyttäytyi toki ennenaikaiseksi, sillä tuskin olivat sanat lausutut, kun intiaani, joka todellakin oli kulkenut muutamia askeleita ohi, äkkiä pysähtyi, tutki tarkasti istutettuja pensaita, astui muutamia askeleita taakse päin ja taivuttaen huolellisesti pensaita kumartui alas ja ilmestyi toisten joukkoon.

"Missä ovat mingot?" sanoi Haukansilmä heti, kun hänen ystävänsä joutui niin lähelle, että häneltä voi kysyä.

"Irokeeseja", vastasi intiaani lyhyesti.

"Yhtä hyvä — yhtä hyvä; irokeesit, paholaiset, mingot, mengvit — tai raivottaret — kaikki ovat jokseenkin samanlaisia. Kaikkia riiviöitä minä kutsun mingoiksi. Tule tänne, päällikkö, ja keskustelkaamme järkevästi."

Kun heidän salainen neuvottelunsa loppui, kääntyi Haukansilmä tovereihinsa, ilmaistakseen heille, mitä itse oli saanut tietää.

Mohikaani oli seurannut vihollisten jälkiä kappaleen matkaa linnalle päin, kunnes nämä huomasivat Jasperin tekemän savun ja heti paikalla kääntyivät ympäri. Silloin uhkasi Chingackgookia suuri vaara tulla nähdyksi ja hänen täytyi päästä piiloon siksi aikaa, kun joukko kulki ohi. Hänen onnekseen olivat villit niin innoissaan uuden keksintönsä vuoksi, etteivät kiinnittäneet tavallista huomiotansa metsän jälkiin. Joka tapauksessa ne nyt marssivat hänen ohitsensa — viisitoista luvultansa — astuen tarkasti toistensa jälkiin, ja hän muodosti taas heidän jälkijoukkonsa. Saavuttuaan paikalle, jossa Haukansilmä ja mohikaani äsken olivat jälkiä tutkineet, irokeesit hyökkäsivät joelle ja saapuivat rantaan juuri, kun Jasper katosi näkyvistä niemen taa. Savu näkyi nyt ihan selvästi, ja intiaanit hajosivat metsään lähestyäkseen huomiota herättämättä tulta. Tätä tilaisuutta käytti Chingackgook hyväkseen, astui jokeen ja kulki niemen taa jälkiä jättämättä. Siellä hän pysähtyi ja näki intiaanien kerääntyvän tulen ympärille, johon he eivät kuitenkaan kauaksi jääneet.

Irokeesien liikkeistä mohikaani saattoi päättää, mitä he aikoivat. He näyttivät arvaavan, että tuli oli tehty vain johtamaan heitä harhaan, sillä pian oli paikka tarkastettu ja he erosivat; toiset hyökkäsivät metsään, kun taas kuusi tai kahdeksan seurasi Jasperin jälkiä rannalle, missä veneet olivat olleet. Mistä päin nämä veneet olivat siihen tulleet, sitä he luonnollisesti eivät voineet päättää, eikä Käärme saattanut jäädä kauemmaksi ottamaan selvää heidän aikeistansa, vaan kiiruhti ystäviänsä varoittamaan. Heidän eleistään hän oli kuitenkin saattanut päättää, että he aikoivat seurata joen rantaa heidän jäljessään, mutta varmaan hän ei voinut sitä sanoa.

Kun Haukansilmä sanoi tämän tovereillensa, heräsivät molempien valkoisten miesten merimiesvaistot ja he luonnollisesti kokemuksensa perusteella päättivät, että pikainen pako nyt oli kaikista paras.

"Veneet vesille heti paikalla", sanoi Jasper innokkaasti, "virta on hyvä ja kun käytämme ahkerasti airoja, pääsemme pian niiden roistojen saavuttamattomiin."

"Entäs tämä kukkanen, joka vasta on nupulla — täytyykö hänen joutua turmioon näissä metsissä?" kysyi hänen ystävänsä runollisesti, jonka taidon hän tietämättään oli omaksunut seurustellessaan pitkiä aikoja delawarelaisten kanssa.

"Se tapahtuu vasta sitten, kun me kaikki olemme kuolleet", vastasi nuorukainen lämpimän punan kohotessa hänen kasvoilleen. "Mabel ja Nuolenpään vaimo saavat maata veneessä sillä aikaa, kun me miehinä täytämme velvollisuutemme."

"Tiedän, että sinä käytät taitavasti melaa ja airoja, Vesikoira, mutta kirotut mingot ovat vehkeissään vieläkin taitavampia. Vaikka vene kulkisi kuinkakin nopeaan, kulkee luoti vieläkin nopeammin."

"Se on miesten tehtävä, ja isälle olemme luvanneet, ettemme tyttären vuoksi pelkää mitään vaaroja."

"Mutta miesten tehtävä ei ole unohtaa, mitä viisaus käskee!"

"Viisaus! Mies voi viisauttansa joskus seurata, niin että kadottaa kaiken rohkeutensa."

Joukko seisoi likellä vedenrajaa, Haukansilmä nojaten pyssyynsä, jonka perä oli hiekassa ja tukki ulottui hänen olkansa tasalle. Kun Jasper lausui tämän ajattelemattoman tuomionsa, ei mikään hänen toverinsa verevillä kasvoilla osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, mutta nuorukainen huomasi kuitenkin, miten sormet puristivat niin lujasti pyssyn piippua, että siihen olisi voinut painua niiden jäljet. Muuta mielenilmausta ei näkynyt.

"Sinä olet nuori ja kuumaverinen", sanoi Haukansilmä niin tyynesti ja arvokkaasti, että kuulijat ehdottomasti myönsivät hänen etevämmyytensä tällaisissa asioissa; "mutta minun elämäni on ollut täynnä tällaisia vaaroja, ja niissä olen saanut sellaisen taidon ja kokemuksen, etten voi antaa jonkun ajattelemattoman pojan neuvoa itseäni. Puhut rohkeudesta, Jasper. Minä en tahdo vastata tyhmään syytökseen toisella tyhmyydellä, sillä tiedänhän, että sinä uskollisesti teet velvollisuutesi ymmärryksesi mukaan, mutta ota vaaria vanhemman miehen sanoista, joka on katsellut mingoja silmiin jo silloin, kun sinä olit vielä lapsi, ja tietää, että mingojen kavaluus on helpommin voitettavissa viisaudella kuin ajattelemattomalla hulluudella."

"Pyydän anteeksi, Haukansilmä!" sanoi Jasper katuen ja tarttuen innokkaasti toisen ojennettuun käteen. "Rehellisesti pyydän anteeksi. Hullua ja jumalatonta oli soimata pelkuruudesta miestä, jonka hyvyys, neuvokkuus ja uskollisuus on luja kuin kallio meren rannalla, kuten kaikki tietävät."

Nämä sanat nostivat voimakkaan punan Haukansilmän kasvoille, joilta äskeinen mahtipontinen arvokkuus hävisi, ja sijalle ilmestyi entinen, rehellinen hyväntahtoisuus. Sydämellisesti hän vastasi toisen käden puristukseen aivan kuin ei mitään sanankäännettä heidän välillään olisi ollutkaan.

"Kaikki hyvin, Jasper", hän vastasi nauraen, "minä en halua murjotella itse eikä tarvitse muidenkaan minun puolestani. Minulla on valkoihoisen luonne, joka ei osaa pitää vihaa. Pahempi olisi ollut, jos puoliksikaan niin paljon olisit sanonut Käärmeelle tuolla, vaikka hän on kelpo delawarelainen. Teet viisaasti, poikaseni, jos muistat, että kullakin värillä on omat ominaisuutensa."

Kosketus olkapäähän keskeytti puhujan. Mabel seisoi suorana veneessä, ja koko hänen norja olentonsa ilmaisi suurta vakavuutta, kun hän sormi huulilla katsoi pienestä pensaan aukosta pitkin jokirantaa ja toisella kädellään keveästi kosketti Haukansilmän olkapäätä. Tämä käänsi päänsä tarkoitettuun suuntaan, jonne oli varannut itselleen aukon, ja kuiskasi Jasperille:

"Kirotut mingot! Aseet valmiina, mutta pysykää hiljaa kuin tervaskannot!"

Jasper riensi kuulumattomin askelin veneeseen ja hellällä väkivallalla pakotti Mabelin asettumaan sellaiseen asentoon, että koko hänen ruumiinsa oli suojassa. Mielellään hän olisi asettanut hänet niin alas, ettei tyttö olisi voinut lakkaamatta tuijotella heidän vihollisiansa, mutta siinä hän ei onnistunut. Sitten hän asettui aivan tytön lähelle pyssynsä valmiina paukahtamaan. Nuolenpää ja Chingackgook ryömivät kuin käärmeet likelle istutettuja pensaita pyssynsä hyvin ladattuina, kun taas edellisen vaimo painoi päänsä polviensa väliin ja peitettyään sen pumpulihameellaan istui siinä ihan hiljaa. Cap irroitti vyöstään molemmat pistoolinsa, mutta näytti kokonaan unohtaneen suunnan, mihin ampua. Haukansilmä ei hätäillyt. Hän oli alun pitäen valinnut oikean paikan, josta hän saattoi hyvin pitää puoliansa ja nähdä kaikki vihollistensa liikkeet. Hän oli liian paljon kokenut joutuakseen pois suunniltaan näin tärkeällä hetkellä.

Se oli todellakin peloittava hetki. Juuri kun Mabel kosketti oppaansa olkapäätä, oli kolme irokeesia vedessä kahlaten ilmaantunut joen mutkan takaa noin sadan kyynärän päässä heistä ja pysähtynyt tarkastamaan virran alajuoksua ja sen rantoja. Kaikki olivat puolialasti, täysissä aseissa ja maalatut, kuten sodassa ainakin. Ilmeisesti he olivat kahden vaiheilla, mitä tietä heidän tulisi lähteä tavataksensa pakolaiset. Yksi heistä viittasi alas, toinen ylös virtaan ja kolmas toiselle puolen jokea. Nähtävästi he olivat neuvottomia.