Читать книгу Haukansilmä - James Fenimore Cooper - Страница 3

Sisällysluettelo

"On tuoksuva turve majani mun, ja luonto, Luojani, templisi sun; tääll' ilmasto vuoriston suitsuja luo ja aatoksen' äänetön kiitosta tuo".

Moore.

Harvoina hetkinä voi ihminen täydellisesti tajuta luonnon suuruutta. Tuskin koskaan voi nuorukainen käsittää ensimmäisillä matkoillaan valtameren mahtavuutta kaikissa vivahteissa; mutta yön pimeydessäkin mielikuvitus voi tunkeutua syvyyksiin, joihin terävinkään järki ei ulotu. Ihmeellisimmät, puhtaimmat ja saavuttamattomimmat runoilijan ajatukset heräävät silloin, kun hän tuijottelee äärettömään avaruuteen. Ihailun ja kunnioituksen tuntein, jotka ovat suuruuden ja jalouden jälkeläisiä, tutustukoon lukija niihin luonteisiin, jotka tämän kertomuksen näyttämöllä esiintyvät.

Neljä henkilöä — kaksi kumpaakin sukupuolta — on noussut myrskyn kaatamalle puukasalle saadakseen yleissilmäyksen ympäröivästä luonnosta. Vielä tänäkin päivänä kansa sanoo näitä puukasoja myrskyn roukkioiksi. Tämä aukeama muodostaa ikäänkuin keitaan keskelle Amerikan juhlallisen synkkää aarniometsää, sillä auringon valo karkoittaa täältä metsän ainaisen hämäryyden ja kosteuden. Tämä puuroukkio, josta nyt kirjoitamme, oli kaatunut pienelle harjulle, josta avautui laaja näköala, jos vaeltaja halusi kiivetä ristiin rastiin kaatuneitten puitten rungoille. Viisaustiede ei ole vielä voinut määritellä sitä luonnonvoimaa, joka tällaisia aikaansaa. Muutamat sanovat sitä tuulispääksi, joka kohottaa vesipatsaita aavalla merellä; toiset taas luulevat niiden syntyvän äkillisten ja selittämättömien sähkövirtojen vaikutuksesta. Olkoon kuinka tahansa, kaikki ovat metsässä tällaisia rioja nähneet. Aukeaman yläreunalle oli tuo näkymätön voima kasannut puun puun päälle niin omituisesti, etteivät vain seurueen miehiset jäsenet voineet kiivetä tälle kolmisenkymmentä jalkaa korkealle lavalle, vaan he saattoivat vähällä vaivalla ja huolella auttaa myöskin heikommat toverinsa sinne. Paksut rungot, jotka luonnonvoima oli päällekkäin kasannut, olivat aivan sikin sokin, mutta oksat, joiden kuihtuvien lehtien tuoksu tuntui ilmassa, olivat sotkeutuneet toisiinsa niin omituisesti, että niistä muodostui jonkinlainen käsinoja. Yksi puu oli nyhtäisty juurineen maasta, ja mukaan oli tullut paksu kerros maankamaraa. Se oli joutunut sellaiseen asentoon, että se muodosti tasaisen pengermän, johon nämä neljä katselijaa hyvin sopivat seisomaan.

Kukaan tässä seurueessa ei ulkomuodollaan herättänyt erikoista huomiota. He olivat aarniometsän kulkijoita. Heidän käytöksestään ja puvustaan saattoi päättää, etteivät he kuuluneet korkeimpiin seurapiireihin. Kaksi heistä — mies ja vaimo — olivat näissä erämaissa kotonaan, sillä he kuuluivat tunnettuun tuskarooran intiaaniheimoon. Heidän seuralaisistaan mies näytti pitkiä aikoja eläneen valtamerellä, mutta siitä huolimatta hänen käytöksensä osoitti, ettei hän ollut enempää kuin tavallinen merimies. Eipä hänen naistoverinsakaan kuulunut häntä korkeampaan luokkaan, vaikkakin nuoruus ja koko olennon sulous yhtyneenä vilkkaaseen ja herttaiseen luonteeseen osoitti sisäistä hienoutta, joka hänen sukupuolelleen on ominaista. Tällä hetkellä hänen sinisistä silmistään säteili tunteen puhtaus ja hänen kauniille kasvoilleen kohosi hento, kaihoisa ilme, kun hän äänettömiin mietteisiinsä vaipuneena katseli edessään olevaa taulua.

Tämä näköala saattoi todellakin syvästi vaikuttaa katsojan mielikuvitukseen. Lännen puolella, jonne seurueen katse oli kääntynyt, silmäin eteen avautui rannaton lehtien meri, jossa värit kiistaten leikittelivät ja neljännenkymmenennen toisen leveysasteen rikas kasvullisuus upeili täyteläisimmässä loistossaan. Jalava notkeine, riippuvine latvoineen, lukematon vaahterien paljous, niitä komeammat Amerikan aarniometsien tammet ja leveälehtiset lehmukset liittivät oksansa yhteen muodostaen äärettömän lehvistömaton, joka ulottui aivan auringon laskun maille häipyen näköpiirin rajalla taivaan pilviin, kuten rannattomalla merellä pilvet ja aallot toisensa kohtaavat. Satunnainen myrsky tai luonnonoikku oli repinyt siihen pieniä aukkoja, ja siellä täällä joku tämän aarniometsän jättiläisistä oli kohottanut huojuvan latvansa yli muiden taivaan laelle, josta säälien katseli vihreää ympäristöänsä. Matalammaksi oli jäänyt koivu — jota luonto ei erittäin suosinut — värisevä haapa, useat pähkinäpuut ja monet muut, jotka muodostivat erämaan alhaison. Varsinkin kohosivat jättiläishongat mahtavina ja pyramiidin muotoisina vihreältä pohjalta huimaavaan korkeuteen aivan kuin suurenmoiset muisto-merkit, joita joku taiteilija erämaata kulkiessaan olisi pystytellyt.

Tämä reunaton vihreä pinta teki näköalan suurenmoiseksi: ihastuttavasti siinä vaihtuivat varjot ja valot ja ääretön rauha herätti katsojan sielussa eloon mitä juhlallisimmat tunteet.

"Eno", sanoi ihmettelevä, mutta ihastunut tyttö kääntyen miehiseen toveriinsa, jonka käteen hän kevyesti kosketti sen sijaan, että olisi nojannut siihen pysyäkseen varmasti asennossaan, "kuinka paljon tämä muistuttaakaan valtamerta, jota sinä niin suuresti rakastat!"

"Niin paljon ymmärtämättömyyttä ja tyttömäistä kuvittelua, Magneettini", — tällä hyväilynimellä merimies usein puhutteli sisarensa tytärtä ilmaistakseen siten hänen suurta vetovoimaansa. "Ei kenenkään muun kuin lapsen johtuisi mieleen verrata tätä pientä lehtimetsää oikeaan Atlanttiin. Sinä voisit taittaa kaikkien noiden puiden latvat ja kiinnittää ne merenjumalan takkiin, eikä niistä tulisi kuin pieni kukkakimppu hänen rinnalleen."

"Nyt sinä, eno, luulottelet! Katsopas tuonne! Niin kauas kuin silmä kantaa, näkee penikulmittain vain vihreitä lehtiä. Mitäpä muuta valtamerellä näkee kuin taivaan rannalle ulottuvan veden pinnan?"

"Muuta!" vastasi eno tehden kärsimättömän liikkeen kyynärpäällään, johon toinen kosketti, sillä hänen käsivartensa olivat ristissä rinnoilla ja sormet olivat pistetyt sisään punaisten liivien kainalonrei'istä — "muuta, Magneetti? Tuoko meri! Missä sinä näet valtameren sinistä vettä, missä laineita ja kuohuvia vaahtoja, missä vesipatsaita, joita myrsky ja tuulispäät kohottavat? Missä luulet, lapsi, valaita löytäväsi tässä pienessä metsätilkussa?"

"Ja missä ovat, eno, merellä puiden latvat, juhlallinen hiljaisuus, tuoksuvat lehdet ja silmiähivelevä vihreys?"

"Vaiti, Magneetti, jos sinä ymmärtäisit asioita, niin tietäisit, että vihreä vesi on merimiehen turmio. Hän ei voi sietää sitä."

"Mutta vihreät puuthan on aivan toinen asia. Kuule, kuinka tuuli huokaa lehvistössä!"

"Kuulisitpa, tyttö, koillisen huokailevan merellä! Katsos, missä ovat vihurit ja myrskyt, pasaadi- ja itätuulet ja muut luonnonvoimat tällä aarniometsän kaistaleella? ja mitä kaloja ui tuon tyynen pinnan alla?"

"Kyllä täälläkin on ollut myrskyjä, kuten näet näistä kaatuneista puista. Ja vaikkapa ei olekaan kaloja, on kuitenkin hyvinkin runsaasti eläimiä näissä rannattomissa metsissä."

"Sitä minä en tiedä", vastasi eno merimiehen välinpitämättömyydellä. "Muistathan, miten Albaniassa kerrottiin monia juttuja niistä kamalista pedoista, joita matkallamme tapaisimme ja saisimme kaataa. Epäilen, voiko jotakin sisämaan eläintä verrata päiväntasaajan mahtavaan haihin."

"Katso!" huudahti sisarentytär, johon "ääretön erämaa" vaikutti voimakkaammin kuin sedän todistelut, "tuolla kiirii savu puiden latvojen yllä. Nousseekohan se jostakin ihmisasunnosta?"

"Todellakin! Se on merkki ihmiselämästä ja on arvokkaampi kuin tuhat puuta", vastasi vanha merimies. "Minun täytyy kysyä Nuolenpäältä, mitä se merkitsee, koska hän ei itse näytä sitä huomanneen. Epäilemättä siellä on jokin hökkeli, koska sieltä nousee savua."

Puhuessaan eno vapautti kätensä, kosketti kevyesti intiaanin olkapäätä herättääkseen hänen huomiotansa ja osoitti ohutta leijailevaa savua, joka nousi lehtimerestä noin englanninpenikulman päässä heistä. Intiaani oli yksi noita jäntterärakenteisia sotureja, joita usein tapasi näillä main noin sata vuotta sitten; ja vaikka hän oli elellyt siirtolaisten joukossa, perehtynyt heidän tapoihinsa ja kieleensä, oli hän menettänyt vähän, jos ollenkaan siitä villistä suuruudesta ja ylpeydestä, joka intiaanipäälliköille on ominaista. Hänen ja vanhan merikarhun seurustelu oli ystävällistä, mutta kylmää, sillä intiaani oli oleskellut liian paljon upseerien joukossa eri sotaväenosastoissa ollakseen huomaamatta, että hänen asemansa oli vain halveksitun palvelijan. Niin täydellinen oli kuitenkin varovaisuus ollut, ettei Charles Cap — se oli merimiehen nimi — ollut leikillä eikä todella päässyt hänen luonteenpiirteistään selville, vaikka he olivat olleet yhdessä jo kokonaisen viikon. Kiemurteleva savu oli kuitenkin vaikuttanut merimieheen voimakkaasti, kuten äkillinen oudon aluksen ilmestyminen vaikuttaa aavalla merellä, ja ensi kerran heidän kohtaamisensa jälkeen hän kosketti intiaania aivan kuin tämä olisi ollut sukulainen.

Tuskarooran terävä silmä keksi paikalla savun. Pitkän aikaa hän tuijotti sinne päin kurottuen varpailleen, ja hänen sieraimensa laajenivat, kuten metsän pedon, kun se vainuaa jotakin vaaraa, ja hän tuijotti kuin vainukoira odottaessaan isäntänsä määräyksiä. Sitten hän laskeutui kannoilleen ja päästi tuskin kuuluvan ihmettelyn huudahduksen, joka miellyttävänä ja pehmeänä täydelleen erosi intiaanien raa'asta sotakarjunnasta. Muuten hän esiintyi aivan tyynenä. Hänen ilmeensä pysyi järkkymättömänä, ja hänen vilkas, tumma, terävä silmänsä kiersi yli tämän lehtevän maalauksen aivan kuin saadakseen selvän yhdellä kertaa kaikista mahdollisista seikoista. Eno ja sisaren tytär tiesivät vallan hyvin, että tällainen pitkä matka villin aarniometsän läpi oli täynnä vaaroja, mutta kumpikaan ei voinut näin äkkiä päättää, seuraisiko toisten kohtaamisesta täällä erämaassa hyvää vai pahaa.

"Täällä meidän lähettyvillämme on varmaan oneideja tai tuskarooria, vai mitä arvelet, Nuolenpää?" sanoi Cap intiaanitoverilleen käyttäen tätä tavallista englantilaista nimitystä; "eiköhän olisi parasta solmia ystävyyttä heidän kanssaan, että saisimme mukavan yösijan heidän kodassaan?"

"Ei mitään kotaa", vastasi Nuolenpää jurolla tavallaan, — "ehyt metsä."

"Mutta intiaaneja ne ovat kaikissa tapauksissa — ehkäpä sinun vanhoja tovereitasi, Nuolenpää."

"Ei tuskaroora, ei oneida, ei mohokki — kalpeanaaman tuli."

"Totta vie, Magneetti! Tämä käy yli merimiehen ymmärryksen: me vanhat merikarhut voimme kyllä tuntea koiran karvoistansa. Mutta en luule vanhimmankaan hänen majesteettinsa laivaston amiraaleista voivan sanoa, nouseeko savu kaukana merellä kuninkaan vai hiilenkuljettajan aluksen piipusta."

Ajatus, että inhimillisiä olentoja oli heidän lähettyvillään, oli kohottanut punan tytön kukoistaville poskille ja pannut hänen silmänsä säteilemään. Mutta pian hän käänsi hämmästyneen katseensa sukulaiseensa ja sanoi epäröiden — sillä molemmat olivat matkan varrella saaneet ihailla intiaanin terävää älyä — tai mieluummin voisimme sanoa, vaistoa:

"Kalpeanaaman tuli! Toden totta, eno, hän ei voi tietää sitä!"

"Kymmenen päivää sitten, lapsi, olisin voinut sen vannoa, mutta nyt tuskin tiedän, mitä uskoa. — Saanko ottaa, Nuolenpää, vapauden kysyäkseni, mistä sinä voit päättää, että tuo savu tulee valkoihoisen eikä punanahkaisen tulesta?"

"Märkä puu", vastasi soturi niin rauhallisesti kuin joku taitava opettaja olisi selittänyt vaikeata laskuesimerkkiä hämmentyneelle oppilaalleen. "Paljon vettä — paljon savua; märkä puu — musta savu."

"Mutta suo anteeksi, hyvä herra, savu ei ole mustaa eikä sitä ole paljoa. Minun nähdäkseni tuo savu nousee kevyenä ja satumaisena kuin kapteenin teekattilan alta, johon on heitetty vähän mitä kuivimpia pilkkeitä."

"Liian paljon vettä", vastasi Nuolenpää nyökäten vakuuttavasti päätään. "Tuskaroora on liian viisas pannakseen tuleen vettä! Kalpeanaamalla liian monta kirjaa, polttaa kaikkea; monta kirjaa, vähä älyä."

"Tuo nyt on järkevää puhetta", sanoi Cap, joka ei ollut erikoinen kirjain ystävä. "Hän pilkkaa sinun lukuintoasi, Magneetti; ja tuo päällikkö kyllä ymmärtää hyvinkin selvästi asioita omalla tavallaan. Sanopas nyt, Nuolenpää: kuinka pitkälti on vielä sinne vesilätäkölle, jota te nimitätte Suureksi Järveksi ja jota kohden olemme niin monta päivää suuntamme pitäneet?"

Tuskaroora katsoi merimieheen äänettömästi halveksien vastatessaan:

"Ontario suuri kuin taivas; vielä päivän matka ja suuri matkustaja saa nähdä sen."

"Olet oikeassa, minä olen ollut suuri matkustaja, sitä en kiellä. Mutta kaikista minun matkoistani tämä on ollut pisin ja hyödyttömin, koska se on käynyt maan sydäntä kohden. Mutta jos tämä suolaton vesilätäkkö on niin likellä, Nuolenpää, ja niin suuri kuin sanot, täytyisi kai hyvän silmäparin voida nähdä se. Tältä tähystyspaikalta epäilemättä näkee kaiken kolmenkymmenen penikulman laajuudelta."

"Katso!" sanoi Nuolenpää ojentaen arvokkaasti toisella kädellään,

"Ontario!"

"Eno, sinä olet tottunut huutamaan: 'hei, maa!' mutta et: 'hei, meri!' etkä sinä sen vuoksi näe sitä", huudahti sisaren tytär nauraen niin sydämellisesti kuin vain tytöt nauraa voivat omille mielikuvilleen.

"No, johan sinä nyt, Magneetti! Luuletko sinä, etten minä tuntisi omaa elementtiäni, jos se olisi näkyvissä?"

"Mutta Ontariohan ei ole sinun omaa elementtiäsi, rakas eno, sillä sinun elementtisi on suolainen vesi, mutta tämähän on suolatonta."

"Siinä voi olla eroa teidän nuorten merimiesten mielestä, mutta ei meidän vanhojen. Minä tunnen veden, vaikka näkisin sitä Kiinassa."

"Ontario!" kertasi Nuolenpää kiihkoisasti ojentaen uudestaan kätensä luodetta kohden.

Cap katsoi intiaaniin, sillä ensi kertaa heidän tutustumisensa jälkeen tämä osoitti mielenliikutusta, mutta käänsi heti silmänsä sinne, mihin päällikön katse ja käsi oli suunnattuna ja huomasi aukean pilkun lehtimeren laidassa.

"Jaa, jaa, se on aivan sellainen kuin odotinkin lähtiessäni meren rannalta etsimään merta, jonka vesi on suolatonta", sanoi Cap kohauttaen olkapäitänsä niinkuin se, joka on kyllin selvästi ilmaissut ajatuksensa, ettei tarvitse sanoa enempää. "Tuo on siis Ontario, tuo tumma pilkku, joka sopisi minun taskuuni. Toivoakseni se on edes niin suuri, että siellä mahtuu liikkumaan kanotillansa. — Mutta Nuolenpää, jos meidän lähettyvillämme on valkoihoisia, niin tunnustan, että mielelläni tahtoisin tutustua heihin."

Intiaani nyökkäsi ääneti myöntyvästi ja koko seurue laskeutui alas näkötornistansa. Kun he pääsivät maahan, ehdotti Nuolenpää, että hän menisi tulen luo katsomaan, kuka sen oli sytyttänyt. Samalla hän käski vaimonsa ja kahden toisen toverinsa mennä kanotin luo, jonka he olivat jättäneet muutamaan joen poukamaan, ja odottaa hänen paluutansa.

"Miksi niin, päällikkö? Siitähän saattaisi olla monenlaista harmia", vastasi vanha Cap. "Tällaisella oudolla väylällä on vaarallista, jos luotsi poistuu liian kauaksi ruorista. Luvallanne siis emme eroa toisistamme."

"Mitä veli tahtoo?" kysyi intiaani vakavasti, vaikk'ei vähimmässäkään määrässä osoittanut loukkaantuneensa epäluottamuksesta.

"Sinun seuraasi, Nuolenpää ystäväni, en mitään muuta. Minä tulen sinun mukaasi ja puhuttelen noita muukalaisia."

Intiaani suostui empimättä, ja kääntyen uudestaan kärsivälliseen ja nöyrään vaimoonsa, joka harvoin uskalsi katsoa häntä suoraan kauniilla, mustilla silmillään, vaan osoitti kunnioitustaan, pelkoaan ja rakkauttaan äänettömällä alistuvaisuudella, ja käski tämän jäädä veneen luo. Mutta Magneetti pani vastaan. Huolimatta siitä, että oli osoittanut rohkeutta ja tavatonta tarmoa monissa tilaisuuksissa, hän oli kuitenkin vain nainen; ja ajatus, että hänen täytyisi erota molemmista miehisistä suojelijoista keskellä tätä rajatonta erämaata, tuntui niin kiusalliselta, että hän lausui haluavansa seurata enoansa.

"Kävely tekee hyvää, herraseni, niin pitkän istumisen jälkeen kanotissa", hän lisäsi ja veri palasi hänen poskilleen, jotka olivat kalvenneet, vaikka hän oli koettanut säilyttää mielenmalttinsa. "Ehkäpä noiden muukalaisten mukana on naisiakin."

"Tule sitten, lapsukainen; sinnehän on vain pieni matka ja me kerkiämme hyvin takaisin tuntia ennen auringon laskua."

Tällä luvalla tyttö, jonka oikea nimi oli Mabel Dunham, valmistui seuraamaan miehiä, kun taas Kevätkaste, kuten intiaanin vaimoa nimitettiin, nöyrästi lähti kanotille päin, sillä hän oli oppinut tottelemaan ja rakasti liian paljon metsän hämäryyttä ja yksinäisyyttä voidakseen tuntea pelkoa.

Toiset kolme kiersivät murrokon ja saapuivat metsän reunaan. Yhdellä silmäyksellä sai Nuolenpää selvän suunnasta, mutta vanha Cap otti taskukompassinsa ja määräsi tarkasti ilmansuunnan, ennenkuin uskalsi painua metsän hämärään.

"Intiaani voi kyllä luottaa vainuunsa, katsos Magneettini, mutta sinun varovainen visakallosi luottaa tämän neulan voimaan", sanoi eno seuratessaan ihan kintereillä kevytjalkaista intiaania. "Amerikkaa ei koskaan olisi löydetty, ole siitä varma, ellei Kolumbuksella olisi ollut muuta kuin vainunsa. — Nuolenpää ystäväni, oletko koskaan nähnyt tällaista konetta?"

Intiaani loi pikaisen katseen kompassiin, jota Cap piti niin, että se määräsi tarkasti suunnan, ja vastasi jäykästi: "Kalpeanaaman silmä. Tuskarooralla on silmät päässään. Suolavesi" — niin intiaani toveriansa nimitti — "nyt pelkkää silmää — ei suutu."

"Hän tarkoittaa, eno, että meidän täytyy olla hiljaa; ilmeisesti hän ei luota niihin ihmisiin, joiden luo olemme matkalla."

"Niin, se on intiaanien luontainen tapa. Katsopas, hän tutkii pyssynsä lukkoja; on kai parasta, että minäkin tarkastan pistoolini."

Hämmästymättä vähääkään näistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin pitkällä matkalla oli jo ehtinyt tottua, Mabel astui, pitäen kiinni enonsa käsivarresta, yhtä keveästi ja joustavasti kuin intiaanikin. Ensimmäisen puolen penikulman aikana he eivät mitenkään muuten varustautuneet, kuin olivat vain aivan ääneti. Mutta kun he tulivat lähemmä sitä paikkaa, jossa otaksuivat tulen tapaavansa, täytyi heidän tulla vieläkin varovaisemmiksi.

Metsässä ei ollut enempää kuin ennenkään nähtävänä muuta kuin pitkiä puiden runkoja, jotka päättyivät tuuheaan latvaan. Kaikki, mikä kuului kasvikuntaan, oli pyrkinyt kaikin voimin valoon, ja lehtevän katoksen alle oli jäänyt luonnollinen holveikko, jonka kattoa lukemattomat, korkeat pylväät kannattivat. Nämä pylväät eli rungot tarjosivat hyvän suojan seikkailijoille, metsästäjille tai vihollisille; ja kun Nuolenpää ripeästi läheni paikkaa, jossa hänen käytännöllinen ja erehtymätön vaistonsa ilmaisi muukalaisten olevan, tuli hänen askelensa yhä kevyemmäksi, katse terävämmäksi ja koko hänen olentonsa näytti erinomaisen taitavasti voivan pysytellä itse piilossa.

"Katso, Suolavesi", hän sanoi voitonriemuisasti osoittaen aukkoa puiden välissä, "kalpeanaamojen tuli!"

"Jumal'avita, poika on oikeassa!" mutisi Cap. "Siellä he istuvat kaikessa rauhassa ja nauttivat huoletta ateriaansa aivan kuin olisivat kolmimastoisen kajuutassa."

"Nuolenpää on vain puoliksi oikeassa", sanoi Mabel, "sillä siellähän on kaksi intiaania ja vain yksi valkoihoinen."

"Kalpeanaama", sanoi tuskaroora nostaen kaksi sormea; "punainen mies", kohottaen yhden.

"Miten lie", vastasi Cap, "on vaikea päättää, kumpi on oikeassa, kumpi väärässä. Yksi niistä on valkea, se on varma, ja erinomaisen kaunis poika hän onkin, näyttääpä vielä hyvin kunnioitetultakin; yksi on punanahka niin puhdasverinen ja maalattu kuin luonto ikinä on voinut hänet muovata; mutta tuo kolmas poika on sekoitus, ei näytä prikiltä eikä kuunarilta."

"Kalpeanaama", uudisti Nuolenpää kohottaen taas kaksi sormea; "punainen mies", näyttäen yhtä.

"Hän on varmaankin oikeassa, eno, sillä eihän hänen silmänsä koskaan petä. Mutta on tärkeätä saada selville kohtaammeko heissä ystäviä vai vihollisia. He lienevät ranskalaisia."

"Siitä me saamme pian selvän", vastasi Cap. "Mene tuon puun taa, Mabel, että olet turvassa, jos heitä huvittaa kestitä meitä kuulasateella, ja minä saan pian selville, minkä lipun suojassa he purjehtivat."

Eno pani molemmat kätensä torveksi ja alkoi juuri päästää niin voimakkaan äänen kuin ikinä jaksoi, kun Nuolenpää äkkiä tarttuen hänen käteensä esti hänen aikeensa ja särki koko soittimen.

"Punainen mies, mohikaani", sanoi tuskaroora — "hyvä; kalpeanaama yankee."

"Sehän on ihana uutinen", mutisi Mabel, joka oli ollut tavattomassa jännityksessä ja pelossa näiden erämaan vieraiden vuoksi. "Menkäämme heti, enokulta, heidän luokseen ja sanokaamme, että olemme ystäviä."

"Hyvä", sanoi tuskaroora; "punainen mies viisas ja varova; kalpeanaama tulinen ja sukkela. Antaa vaimon mennä."

"Mitä!" sanoi Cap harmistuen, "lähettää minun pikku Magneettini sinne maalitauluksi sill'aikaa, kun me kaksi lurjusta koetamme säilyttää selkänahkamme eheinä! Mieluummin tahdon itse —"

"Se on viisainta, eno", keskeytti reipas tyttö, "eikä minua ollenkaan peloita. Ei yksikään kristitty, nähdessään yksinäisen lähestyvän tytön, tahdo häntä ampua; ja se osoittaa vain heille, että haluamme kohdata heitä ystävinä ja tarjoamme rauhaa. Anna minun mennä, kuten Nuolenpää neuvoo ja kaikki on hyvin. He eivät vielä ole huomanneet meitä ja minä voin siis lähestyä herättämättä heissä vähintäkään levottomuutta."

"Hyvä", lausahti Nuolenpää, joka ei voinut salata, että Mabelin rohkeus ihastutti häntä.

"Merimies ei koskaan tekisi niin", vastasi Cap, "mutta koska tämä tapahtuu metsässä, niin eihän sitä kukaan tiedä. — Koska sinä luulet, Mabel —"

"Eno, minä tiedän! Minulla ei ole vähintäkään pelon syytä, ja tehän olette aina lähellä puolustaaksenne minua."

"No niin, ota sitten yksi pistooleista —"

"Eikö mitä, minun on edullisinta turvautua nuoruuteeni ja heikkouteeni", sanoi tyttö hymyillen, ja posket karahtivat hehkuvanpunaisiksi. "Kristittyjen keskuudessa naisen paras turva on luottaa heidän ritarillisuuteensa. Minä en ollenkaan ymmärrä pyssyjä ja toivon saavani elää tutustumatta niihin."

Nyt eno suostui, ja saatuaan tuskarooralta muutamia lähempiä ohjeita Mabel kokosi rohkeutensa ja läksi yksin kohti pientä joukkuetta, joka istui tulen ääressä. Tytön sydän löi kiivaasti, askel oli varma ja hänen liikkeensä ilmeisesti aivan äänettömät. Kuolon hiljaisuus vallitsi metsässä, sillä ne, joita hän lähestyi, olivat niin kokonaan antautuneet nälkänsä tyydyttämiseen, etteivät ollenkaan muistaneet pelätä metsän vaanivia vaaroja. Kun Mabel oli noin sadan askelen päässä, sattui hän astumaan kuivalle oksalle, ja sen rasahdus sai mohikaanin, kuten Nuolenpää oli intiaania nimittänyt, hypähtämään ylös, ja hänen seuralaisensa tarttuivat aatoksen nopeudella aseihinsa, jotka olivat puita vasten pystyssä. Mutta yksikään ei ojentanut asettaan, kun he näkivät, että tulija oli vain nuori, aseeton tyttö. Intiaani virkkoi muutamia sanoja tovereilleen ja istahti sitten jatkamaan ateriaansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Valkoinen mies taas pani pyssynsä paikoilleen ja lähti Mabelia vastaan.

Vieraan lähestyessä Mabel huomasi, että tämä oli samanvärinen kuin hän itsekin, vaikkakin hänen pukunsa oli omituinen kristityn ja intiaanin puvun sekoitus. Hän oli keski-ikäinen, ja vaikka hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, oli niiden ilme niin rehellinen, rohkea ja avoin, että se karkoitti kaiken pelon. Mabel odotti häntä ääneti.

"Älkää ollenkaan pelätkö, nuori neiti", sanoi metsästäjä, sillä metsästäjältä koko hänen olentonsa näytti. "Te olette täällä erämaassa kohdannut kristittyjä, jotka kaikin voimin koettavat harrastaa rauhaa ja rakkautta. Näillä seuduin tunnetaan minut hyvin ja ehkäpä joku monista nimistäni on saapunut teidänkin korviinne. Ranskalaiset ja intiaanit Suuren Järven toisella puolella nimittävät minua Pitkäksi Pyssyksi; mohikaanit, parhaat ystäväni, sanovat kokemuksensa perustalla Haukansilmäksi; sotaväet ja metsänkävijät kutsuvat Uranetsijäksi tai Polunlöytäjäksi, koska minä en milloinkaan eksy jäljiltä, jos kerran olen ne löytänyt, vaan joudun avuksi, tarvitkoonpa minua minkärotuinen ystävä tahansa."

Hän ei lausunut näitä sanoja kerskuen, vaan rehellisellä luottamuksella tietäen, että minkä nimen toinen lieneekin kuullut, hänellä ei ollut syytä hävetä. Mabeliin ne vaikuttivat tavattoman voimakkaasti ja kuultuaan viimeisen lisänimen hän taputti käsiään ja riemuissaan kertasi sanan "Uranetsijä!"

"Niin he sanovat ja moni suuri herra on saanut arvonimen, joka ei puoliksikaan ole niin kunnioitettu, vaikka, toden tunnustaakseni, minä helpommin löydän ne tiet, joita ei ole olemassakaan kuin ne, jotka on poljettu. Sotamiehet eivät koskaan voi löytää jälkiä, vaan heillä pitää olla selvä polku, vaikka ero on vain siinä, että polun voi nähdä, mutta jälki täytyy löytää vainun avulla."

"Silloinhan te olette se ystävä, jonka isä on luvannut lähettää meitä vastaan?"

"Jos te olette kersantti Dunhamin tytär, ei Delawaren suuri tietäjä ole koskaan lausunut varmempaa totuutta."

"Minä olen Mabel Dunham; ja tuolla puiden takana ovat minun enoni, jonka nimi on Cap ja tuskaroora-intiaani nimeltä Nuolenpää. Emme toivoneet tapaavamme teitä, ennenkuin lähempänä järveä."

"Toivon, että oppaananne olisi ollut rehellisempi intiaani", sanoi Haukansilmä, "minä en rakasta tuskarooria, sillä he ovat unohtaneet isänsä, jotka uskollisesti palvelivat Suurta Henkeä. Nuolenpää on viekas ja kavala intiaanipäällikkö. Onko Kevätkaste mukana?"

"Kyllä hänen vaimonsa on seurassamme ja nöyrä ja lempeä olento hän onkin."

"On ja uskollinen ja luotettava, mutta sitä ei sano Nuolenpäästä kukaan, joka hänet tuntee. Niinpä niin, me joudumme ottamaan oppaaksemme elämämme matkalla minkä lurjuksen tahansa hyvä Luoja meille suvaitsee lähettää. Otaksun, että voisi saada oppaakseen vieläkin kehnomman intiaanin kuin tuskaroora on, vaikkakin hänen suonissaan on liian paljon mingo-rodun verta sille, joka aina seurustelee delawarelaisten kanssa."

"On kuitenkin ehkä onneksi, että tapasimme toisemme", sanoi Mabel.

"Ei se missään tapauksessa onnettomuudeksi ole, sillä minä lupasin kersantille, että toisin hänen tyttärensä linnakkeeseen, vaikka sitä tehdessäni henkeni menettäisin. Odotimme tapaavamme teidät ennen vesiputouksia, jonne me jätimme veneemme, kun ajattelimme, ettei olisi mitään vahinkoa, vaikka tulisimme muutamia penikulmia etemmä ollaksemme valmiina, jos tarvittaisiin. Oli onni, että tulimme, sillä epäilen, voisiko Nuolenpää laskea virtoja."

"Tuolta tulee minun enoni ja tuskaroora, ja meidän seurueemme voivat yhtyä."

Mabelin lausuessa tämän lähestyivät Cap ja Nuolenpää, jotka olivat huomanneet, että kohtaus oli sydämellinen, ja muutamilla sanoilla tyttö selitti, mitä itse oli muukalaiselta kuullut. Niin pian kuin tämä oli tehty, seurue lähestyi tulta, jonka ääressä toiset kaksi istuivat.