Читать книгу Henry Esmondin historia - William Makepeace Thackeray - Страница 10

Jonkun aikaa tämän jälkeen Castlewood palasi Lontooseen ja lähetti erään käskyläisensä pieneen tupaseen Ealingin kylään, jossa jonkun aikaa oli asunut eräs vanha ranskalainen pakolainen nimeltä Pastoureau, eräs niitä, jotka Ranskan kuninkaan hugenottivaino oli tuonut tähän maahan. Tämän ukon luona asui pikkuinen poika, jota nimitettiin Henry Thomasiksi. Vähän aikaa ennemmin hän muisti asuneensa muualla, paikassa, joka myös oli Lontoon läheisyydessä, kangaspuiden ja rukkien keskellä. Siellä oli ollut loppumattomiin virsien veisaamista ja kirkonkäyntiä ja kokonainen siirtokunta ranskalaisia.

Pojalla oli siellä ollut hyvin rakas ystävä, joka kuoli ja jota hän nimitti tädiksi. Täti saattoi joskus unissa tulla hänen luokseen, ja hänen kasvonsa, vaikka ne olivatkin jokapäiväiset, olivat pojasta tuhat kertaa rakkaammat kuin mrs. Pastoureaun, Bon Papa Pastoureaun uuden vaimon, joka tuli Papan luokse tädin mentyä pois. Ja siellä, Spittlefieldissä, joksi sitä tavallisesti sanottiin, asui George-setä, joka hänkin oli kutoja, ja joka tavallisesti kertoi Henrylle, että tämä oli oikeastaan herrassäätyinen lapsi, jonka isä oli kapteeni ja äiti enkeli.

Kun hän sanoi niin, kohotti Bon Papa tavallisesti katseensa kangaspuistaan, jolla hän kirjaili kauniita silkkikukkasia, ja sanoi: "Enkeli! hänhän on tuon Babylonian porton palvojia." Bon Papa puhui aina Babylonian portosta. Bon Papalla oli pikkuinen huone, jossa hän aina saarnaili ja lauloi virsiä suureen vanhaan nenäänsä. Pikku Henry ei pitänyt tuosta saarnaamisesta; hän piti enemmän niistä kauniista saduista, joita tädillä oli tapana hänelle kertoa. Bon Papan vaimo ei milloinkaan kertonut hänelle kauniita satuja; hän vain riiteli George-sedän kanssa, ja tämä lähti pois.

Tämän jälkeen Henryn Bon Papa ja hänen vaimonsa ja kaksi lasta, jotka vaimolla oli edellisestä avioliitosta, tulivat Ealingiin asumaan. Uusi vaimo antoi omille lapsilleen kaikkea hyvää ja Henrylle monta selkäsaunaa, joiden syytä poika ei ymmärtänyt. Lyöntien ohella hän sai tältä rumia nimiä, joita ei tässä tarvitse mainita vanhan Pastoureaun tähden, joka yhä oli toisinaan ystävällinen. Noiden päivien onnettomuus on jo kauan sitten anteeksi annettu, vaikka ne luovatkin surunvoittoisen varjon lapsen varhaisvuosiin, ja tämä surunvoittoisuus on häntä seuraava hänen viimeiseen päiväänsä asti: Puun kasvu riippuu siitä, miten vesa on väännetty; ja ainakin se, joka on lapsena kärsinyt eikä ole kokonaan turmeltunut varhaisessa onnettomuuden koulussa, oppii olemaan lempeä ja kärsivällinen pieniä lapsia kohtaan.

Harry oli kovin iloinen, kun mustiinpuettu herra, asestettu palvelija takanaan, tuli ratsullaan hakemaan häntä Ealingista. Ilkeä emintimä, joka omien lastensa tähden oli laiminlyönyt häntä, antoi hänelle illallista aivan riittävästi iltaa ennen hänen lähtöään ja yllinkyllin myös lähtöaamuna. Äitipuoli ei häntä enää kertaakaan lyönyt ja käski lapsia pysyttelemään hänestä erillään. Toinen näistä oli tyttö, eikä Harry milloinkaan olisi saattanut lyödä tyttöä; ja toinen oli poika, jota hän helposti olisi voinut kurittaa, mutta tämä huusi aina, ja silloin emäntä Pastoureau purjehti apuun käsivarret varstoina. Hän pesi Harryn kasvot ainoastaan silloin kuin tämä lähti pois, eikä kertaakaan tämän toimituksen jälkeen antanut hänelle korvapuustia. Emäntä taisi vähän nyyhkyttää, kun mustiinpuettu herra tuli poikaa hakemaan; ja vanha Pastoureau katsahti äkäisesti olkansa yli outoon herraan antaessaan pojalle siunauksensa, ja murisi jotain punaisesta portosta. Mestari oli käynyt hyvin vanhaksi ja oli jo melkein kuin lapsi. Emäntä Pastoureaulla oli tapana pyyhkiä hänenkin nenänsä kuten lasten. Emäntä oli suuri, pyylevä, sievännäköinen nuori nainen, mutta vaikka hän koettikin näyttää itkevältä, piti Henry sitä vain teeskentelynä, ja juoksi varsin ihastuneena hevosen luo, jonka selkään lakeija hänet auttoi.

Tämä lakeija oli ranskalainen; hänen nimensä oli Blaise. Lapsi puhutteli häntä hänen omalla kielellään varsin hyvin, tunsipa tuon kielen vielä paremminkin kuin englanninkielen, koska hän oli näihin asti asunut pääasiallisesti ranskalaisten luona, ja toiset Ealingin pojat sanoivatkin häntä pikku ranskalaiseksi. Pian Henry oppi puhumaan englanninkieltä virheettömästi, unohtaen pikkuisen ranskansa: lapsethan unohtavat niin helposti. Lapsella oli muutamia varhaisimpia muistoja toisenlaisesta maasta ja kaupungista, jossa oli suuria valkeita taloja ja laiva. Mutta nämä olivat pojalle varsin hämäriä asioita, ja hämäräksi Ealingin muistokin pian tuli, ainakin suuri osa hänen kärsimyksistään siellä.

Lakeija, jonka edessä hän ratsasti oli hyvin vilkas ja puhelias ja ilmoitti pojalle, että herra, joka ratsasti hänen edellään, oli herra varakreivin kappalainen, isä Holt — että Henryä nyt tultiin nimittämään nuoriherra Henry Esmondiksi — että mylord varakreivi Castlewood oli pojan kummi, — että hän tuli tästedes asumaan suuressa Castlewoodin kartanossa… shiren kreivikunnassa, jossa hän tuli näkemään rouva kreivittären, joka oli ylhäinen rouva. Ja niinpä Henry Esmond tuotiin Lontooseen, istuen vaipalla Blaisen satulan edessä, ja hienoon kaupunginosaan, jonka nimi oli Covent Garden, jonka lähellä pojan isäntä asui.

Mr. Holt, pappi, otti lasta kädestä ja vei hänet tämän jalosukuisen herran luo, suuren, väsyneeltä näyttävän herran, jolla oli päässään iso myssy ja päällään kukikas aamunuttu ja joka imeskeli appelsiineja. Herra taputti Henryä päähän ja antoi hänelle appelsiinin.

"C'est bien ça" [Hyvä on], hän sanoi papille silmäiltyään lasta, ja mustiinpuettu herra kohautti olkapäitään.

"Antaa Blaisen viedä hänet ulos huvittelemaan". Ja huvittelemaan läksivät poika ja palvelija. Henry kulki hyppyaskelin, niin häntä ilahdutti tämä retki.

Hän on muistava elämänsä loppuun asti noiden päivien huvit. Monsieur Blaise vei hänet katsomaan näytelmää taloon, joka oli tuhannen kertaa suurempi ja kauniimpi kuin koju Ealingin markkinoilla; ja seuraavana onnellisena päivänä he kävivät joella terveysvettä juomassa. Henry näki Lontoon sillan, joka näytti kadulta, sekä sen varrella olevat talot ja kirjakaupat ja Lontoon Towerin valleineen ja suurine vallihaudassa olevine leijonineen ja karhuineen — kaiken Monsieur Blaisen seurassa.

Viimein, eräänä varhaisena aamuna koko seurue lähti maalle — nimittäin lordi ja tuo toinen herra, jonka takana naisten satulalla istuivat Monsieur Blaise ja Henry; vielä oli kaksi tai kolme pistooleilla varustettua miestä, jotka johtivat kuormahevosia. Ja koko matkan ranskalainen kertoi pikku Henrylle rosvojuttuja, jotka saivat lapsen hiukset nousemaan pystyyn, kauhistuttaen häntä niin, että kun he lepäsivät tien varrella suuressa synkässä majatalossa, Henry pyysi saada nukkua samassa huoneessa jonkun palvelijan kanssa, ja isä Holt, herra, joka ratsasti mylordin kanssa, armahti häntä antaen lapselle pienen vuoteen omassa kamarissaan.

Henryn teeskentelemätön puhe ja vastaukset nähtävästi taivuttivat tämän herran suosimaan poikaa, sillä seuraavana päivänä mr. Holt sanoi Henrylle, että tämä sai ratsastaa hänen takanaan eikä ranskalaisen lakeijan; ja hän teki koko matkan tuhansia kysymyksiä lapselle — hänen kasvatusveljistään ja sukulaisistaan Ealingissa, mitä hänen vanha isoisänsä oli hänelle opettanut, mitä kieliä hän puhui, osasiko hän lukea ja kirjoittaa ja laulaa j.n.e. Ja mr. Holt sai tietää että Henry osasi lukea ja kirjoittaa ja osasi molempia, sekä ranskan- että englanninkieltä, täydellisesti. Mutta kun hän kysyi Henryltä laulamisesta, alkoi poika laulaa hymniä Martti Lutherin nuotilla, joka sai mr. Holtin nauramaan, ja hänen grand parrain'insa, jolla oli nauhakoristeinen hattu ja peruukki, myös nauroi, kun Holt kertoi tälle mitä lapsi lauloi. Näytti siltä, ettei tohtori Martti Lutherin hymnejä laulettu kirkoissa, joissa mr. Holt saarnasi.

"Sinä et saa koskaan enää laulaa tuota laulua, kuuletko, pikkumies?" sanoi herra kreivi, heristäen sormeaan.

"Mutta koetamme opettaa sinulle paremman, Henry," sanoi mr. Holt. Ja lapsi vastasi, sillä hän oli hyväoppinen lapsi ja luonteeltaan hellä, että hän piti kauniista lauluista ja tahtoi oppia kaikkea mitä herra hänelle opetti. Sinä päivänä hän miellytti herroja puheellaan niin, että he antoivat hänen aterioida kanssaan majatalossa ja rohkaisivat häntä lörpöttelyssään, ja monsieur Blaise, jonka kanssa hän ratsasti ja aterioitsi edellisenä päivänä, palveli nyt häntä pöydässä.

"Hyvä on, hyvä on!" sanoi Blaise sinä iltana (omalla kielellään), kun he taas lepäsivät majatalossa. "Olemme pikkuinen lordi täällä; olemme nyt pikkuinen lordi: saamme nähdä mitä olemme, kun tulemme Castlewoodiin, jossa mylady on."

"Koska tulemme Castlewoodiin, monsieur Blaise?" kysäisi Henry.

"Parbleu! [Totta tosiaan!] lordi ei liiaksi rasita itseään", sanoi Blaise virnistäen; eikä lordi tosiaankaan näyttänyt olevan kiireissään, sillä hän kulutti kolme päivää tuolla matkalla, jonka Henry Esmond on usein senjälkeen ratsastanut noin kahdessatoista tunnissa. Kahtena, viimeisenä päivänä Harry ratsasti papin seurassa, joka oli niin hyvä hänelle, että lapsi oli alkanut kovin kiintyä häneen ja tuli oikein tuttavalliseksi hänen kanssaan matkan päättyessä, ja tuskin hänellä oli pienessä sydämessään ainoatakaan ajatusta, jota ei hän sillä välin olisi uskonut uudelle ystävälleen.

Viimein, kolmannen päivän illalla, he tulivat erääseen kylään, joka oli tasangolla jalavain kehystämänä ja oli hyvin kaunis. Kaikki ihmiset siellä ottivat hatun pois päästään ja kumarsivat herra kreiville, joka heikosti nyökkäsi heille kaikille. Siellä oli pyylevä henkilö papinkauhtanassa ja leveälierinen hattu päässä. Hän kumarsi syvempään kuin kutkaan toiset ja hänen kanssaan sekä mylord että mr. Holt vaihtoivat muutaman sanan.

"Tämä, Henry, on Castlewoodin kirkko", sanoi mr. Holt, "ja tässä on sen kulmakivi, oppinut tohtori Tusher. Nosta hattuasi, junkkari, ja tervehdi tohtori Tusheria!"

"Tulkaa illalliselle, tohtori", sanoi mylord, jolloin tohtori kumarsi uudestaan syvään, ja seurue jatkoi matkaansa komeaan taloon, joka oli heidän edessään. Siellä oli useita harmaita torneja tuuliviireilleen, ja talon akkunat liekehtivät auringonpaisteessa, ja hyvin suuri joukko peltovariksia lensi sujahtaen heidän päänsä yli metsään talon taakse, kuten Henry saattoi nähdä, ja mr. Holt kertoi hänelle, että nekin asuivat Castlewoodissa.

He tulivat taloon ja menivät holvin läpi pihalle, jonka keskellä oli suihkulähde; ja tänne saapui useita miehiä ja he pitivät lordin jalustinta, kun hän astui ratsulta, ja osoittivat suurta kunnioitusta myöskin mr. Holtille. Lapsesta tuntui, että palvelijat katsoivat häntä uteliaasti ja hymyilivät toinen toisilleen; ja hän muisti mitä Blaise oli hänelle sanonut heidän ollessaan Lontoossa, kun Henry oli puhunut kummi-isästään ja ranskalainen oli sanonut: "Parbleu! kyllähän sen näkee, että mylord on kummi-isäsi", joiden sanojen merkitystä ei poikaraukka silloin tietänyt, vaikka hän oppi käsittämään niiden totuuden pian jälkeenpäin, eikä hänen häpeänsä ollutkaan pieni, kun hän sai sen tietää ja sitä ajatteli.

Heti kun he olivat astuneet ratsuiltaan, mr. Holt otti Harryä kädestä, johtaen hänet pihan läpi matalasta ovesta huoneisiin, jotka olivat rakennetut maakerrokseen, joista yhden isä Holt sanoi tulevan pojan kamariksi, toinen käytävän toisella puolella oli taas isän oma kamari. Niin pian kun pikku miehen kasvot oli pesty ja isän oma puku järjestetty, johti Harryn opas hänet vielä kerran ovelle, josta mylord oli saapunut käytävään, ja ylös rappusia ja eteishuoneen läpi myladyn vastaanottohuoneeseen — jonka veroista upeudessa ei Harry ollut milloinkaan nähnyt, eipä edes Lontoon Towerissakaan, jossa juuri oli käynyt. Kamari olikin runsaasti koristeltu kuningatar Elisabethin aikuiseen tapaan, suuret maalatut akkunat kummassakin päässä ja kirjailtuja seinä verhoja, jotka värillisen lasin läpi paistava aurinko kirkasti tuhansiin väreihin; ja juhla-asussaan lieden ääressä istui eräs nainen, jonka luo pappi vei Harryn, joka kovin hämmästyi tämän ulkonäköä.

Rouva varakreivittären kasvot olivat tuhritut valkoisella ja punaisella värillä silmiin asti, joille maali antoi yliluonnollisen hohteen; hänellä oli pitsitorni päässään ja tornin alla oli kimppu mustia kiharoita — lainakiharoita — joten ei ollut ihmekään, että pikkuinen Harry Esmond pelästyi, kun hänet esitettiin hänen armolleen — jolloin hyvä pappi toimitti juhlamenojen ohjaajan virkaa juhlallisessa esityksessä — ja Harry tuijotti kreivitärtä silmin, jotka olivat melkein yhtä suuret kuin tämänkin, samalla tavalla kuin hän oli tuijottanut näyttelijättäreen, joka näytteli ilkeän murhenäytelmäkuningattaren osaa, kun näyttelijät olivat tulleet Ealingiin markkinoille. Kreivitär istui suurella tuolilla lieden ääressä. Hänen sylissään oli lintukoira, joka haukkui raivoisasti, pienellä pöydällä hänen vieressään oli hänen armonsa nuuskarasia ja sokerimantelilaatikko. Hänellä oli yllään musta samettipuku ja levätti liekinväristä brokaadia. Hänellä oli yhtä monta sormusta sormissaan kuin vanhalla Banbury Crossin naisella, ja kauniit pienet jalat, joita lady mielellään näytteli, ja sukissa suuret kultakellot ja jalassa punakorkoiset valkoiset tohvelit; ja myöskin tuoksu tulvahti hänen vaatteistaan aina, kun hän liikkui tai poistui huoneesta, nojaten kilpikonnanluiseen keppiinsä, pikkuisen Raivon haukkuessa hänen kintereillään.

Mrs Tusher, pastorin vaimo, oli varakreivittären luona. Hän oli ollut tämän kamarineitinä entisen lordin aikana ja koska hän oli sydämestään kiintynyt toimeensa, otti hän luonnollisesti sen uudelleen vastaan, kun Castlewoodin varakreivitär palasi asumaan isänsä taloon.

"Esittelen teidän armollenne sukulaisenne ja pienen kunniapaashinne, nuoriherra Henry Esmondin", sanoi mr. Holt, kumartaen syvään melkein koomillisen nöyristelevästi. "Tehkää kaunis kumarrus hänen armolleen, monsieur, ja sitten toinen vähäisempi kumarrus madame Tusherille, Castlewoodin miellyttävälle papittarelle."

"Täällä olen elänyt, ja toivon saavani kuolla, sir", sanoi madame

Tusher, heittäen terävän katseen lapsoseen ja sitten lady Castlewoodiin.

Tähän oli pojan koko huomio jonkun aikaa kiintynyt. Hän ei voinut pitää suuria silmiään poissa tästä. Ealingin keisarinnan jälkeen hän ei ollut nähnyt mitään niin peloittavaa.

"Miellyttääkö ulkonäköni sinua, pikku paashi?" kysyi lady.

"Hänelläpä täytyisikin olla kovin vaatelias maku, ellei se miellyttäisi", huudahti madame Tusher.

"Ole vaiti, sinä tyhmä Maria", virkkoi lady Castlewood.

"Olen kiintynyt siihen mihin olen, madame, ja kuolisin ennenkuin olisin sitä sanomatta."

"Je meurs ou je m'attache" [Kuolen siinä mihin kiinnyn], sanoi mr. Holt, hymyillen kohteliaasti. "Niin sanoo kuvakirjan muratti ja kiertyy tammen ympärille niinkuin hellän parasiitin sopiikin."

"Parricidenko, sir!" huudahti mr. Tusher.

"No, no, Tusher! aina sinä kinailet isä Holtin kanssa", huudahti kreivitär. "Tule suutelemaan kättäni, lapsi", ja tammi ojensi oksan pienelle Henry Esmondille, joka suuteli tottelevaisesti laihaa vanhaa kättä pahkuraisille vanhoille nivelille, joilla kimalteli satakunta sormusta.

"Tuon kätösen suuteleminen tekisi monta kaunista miestä onnelliseksi!" huudahti mrs. Tusher, jolloin lady huudahti: "Mene, sinä tyhmä Tusher!" ja löi häntä viuhkallaan, ja Tusher juoksi esiin ja otti hänen kätensä ja suuteli sitä. Raivo heräsi ja haukkui kiukkuisesti Tusheria, ja isä Holt katseli tätä omituista kohtausta viekkain, vakavin katsein.

Kunnioittava pelko, jota poika osoitti, varmaankin miellytti kreivitärtä, jolle tämä koruton imartelu osoitettiin; sillä kun poika oli polvistunut (niinkuin isä Holt oli poikaa opettanut ja niinkuin silloin oli tapana) ja suorittanut kunnioituksenosoituksensa, sanoi hänen armonsa hänelle: "Paashi Esmond, kamariherrani neuvoo sinulle, mitkä velvollisuutesi ovat palvellessasi lordia ja minua; ja hyvä isä Holt on opettava sinulle miten nimeämme kantavan herran on käyttäydyttävä. Sinä tottelet häntä kaikessa: ja rukoile, että sinusta tulisi oppinut ja hyvä kuin opettajasikin on."

Kreivitär näytti mitä syvimmin kunnioittavan mr. Holtia ja pelkäävän häntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Olipa hän kuinka vihainen tahansa, niin isä Holtin sana tai katse riitti hänet tyynnyttämään; isällä olikin suunnaton voima hallita niitä, jotka tulivat hänen lähelleen, ja muiden ohella hänen uusi oppilaansa antoi itsensä kokonaan, luottamuksensa ja rakkautensa, hyvälle isä Holtille, tullen tämän nöyräksi orjaksi melkein ensi hetkestä hänet nähtyään.

Poika asetti pienen kätensä isän käteen heidän kulkiessaan ensi esittelyllä emäntänsä luota ja kyseli kaikenlaista koruttomaan, lapselliseen tapaansa. "Kuka tuo toinen nainen on?" hän kysyi. "Hän on lihava ja pyöreä; hän on kauniimpi kuin lady Castlewood."

"Hän on madame Tusher, Castlewoodin pastorin vaimo. Hänellä on sinun ikäisesi poika, mutta sinua isompi."

"Miksi hän pitää ladyn käden suutelemisesta? Ei sitä ole hyvä suudella."

"Maku on erilainen, pikku mies. Madame Tusher on kiintynyt kreivittäreen, sillä hän on ollut hänen kamarineitinään ennenkuin tämä oli naimisissa, entisen lordin aikana. Madame meni naimisiin tohtori Tusherin, kappalaisen kanssa. Englantilaiset perhepapit naivat usein kamarineitejä."

"Ethän sinä vain nai tuota ranskatarta? Näin hänen nauravan Blaisen kanssa säilykehuoneessa."

"Kuulun kirkkokuntaan, joka on vanhempi ja parempi kuin englantilainen kirkko", sanoi mr. Holt (tehden merkin, jonka merkitystä ei Esmond silloin ymmärtänyt, rintaansa ja otsaansa); "meidän kirkossamme eivät papit nai. Tulet pian ymmärtämään nämä asiat paremmin."

"Eikö Pyhä Pietari ollut teidän kirkkonne pää? — Ealingin tohtori

Rabbits kertoi meille niin."

"Kyllä hän oli", vastasi isä.

"Mutta Pyhä Pietari oli naimisissa, sillä juuri viime sunnuntaina saimme kuulla, että hänen vaimonsa äiti oli sairaana kuumeessa." Tälle isä taas nauroi ja sanoi, että hän tulisi ymmärtämään tämänkin pian paremmin, ja puhui muista asioista ja vei pois Harry Esmondin ja näytti hänelle suuren vanhan talon, jonne hän oli tullut asumaan.

Se oli jyrkällä, viheriällä mäellä, jonka takana oli metsä; siellä oli peltovariksen pesiä ja linnut rääkyivät siellä aamuisin ja iltaisin kotiin palatessaan. Mäen alla oli joki ikivanhoine jyrkkine siltoineen, ja sen takana suuri, iloinen vihreä tasanko, jolla Castlewoodin kylä oli ja yhä on, kirkko keskellä, pappila aivan sen vieressä, majatalo ja sepän talo niiden lähellä. Majatalon edustalla olevassa jalavassa on nimi "Kolme linnaa". Lontoon tie kulki itään päin; ja lännessä yleni kukkuloita ja mäkiä, joiden taakse Harry Esmond monet kerrat näki saman auringon laskevan, jota hän nyt katselee tuhansien penikulmien takaa suuren meren toiselta puolen — uudesta Castlewoodista, toisen virran luota, jolla paikalla, kuten harhailevan Aeneaan maalla, ovat hänen nuoruutensa maan rakkaat nimet.

Castlewoodin linna oli rakennettu kahden kivillä vallitetun pihan ympärille, joista ainoastaan toista, suihkulähdepihaa, enää käytettiin, koska Cromwellin sodat olivat hävittäneet toisen seinät. Suihkulähdepihan ympärillä, joka yhä oli hyvässä kunnossa, oli suuri eteissali lähellä keittiötä ja ruokavarastohuoneita — pohjoispuolella kymmenkunta asuinhuonetta, joiden yhteydessä oli pieni kappeli. Sen pääty oli itäänpäin, ja itse rakennus johti pääportille ja eteissalin läpi (joka oli länteen päin), pihalle, joka nyt oli hyljätty. Tämä piha oli ollut noista kahdesta loistavampi, kunnes protektorin tykki hävitti siitä osan, ennenkuin linna valloitettiin ja hävitettiin. Piirittäjät saapuivat kellotorniin alla olevan pengermän yli, surmaten varusväen viimeiseen mieheen asti sekä heidän päällikkönsä, lordin veljen Francis Esmondin.

Restauratsioni ei tuonut lordi Castlewoodille tarpeeksi rahaa, jotta hän olisi kyennyt korjaamaan linnansa hävitetyn osan. Siinä osassa olivat aamupäivä-seurusteluhuoneet sekä niiden yläpuolella oleva pitkä musiikki-galleria, joiden huoneiden edessä oli puutarhapengermä. Pengermällä kasvoivat uudelleen kukat, jotka keropäiden saappaat olivat polkeneet heidän hyökätessään linnaan. Sen korjauttivat ilman suuriakaan kuluja — korjaamiseen tarvittiin vain huolellisuutta — molemmat ladyt, jotka tulivat toisen varakreivin jälkeen linnan omistajiksi. Pengermäpuutarhan ympärillä oli matala muuri ja siinä portti, joka johti ulompana olevalle metsäiselle kukkulalle, jota yhä nimitetään Cromwellin patteriksi.

Nuori Harry Esmond oppi käskyläisen osan velvollisuuksistaan — helppoa se olikin — kreivittären kamariherralta. Hän palveli kreivitärtä paashina, niinkuin yleisenä tapana oli hänen lapsuudessaan, seisoen hänen istuimensa ääressä, tuoden hänelle hajuvettä ja hopeamaljan päivällisen jälkeen, istuen hänen vaunujensa astimella juhlatilaisuuksissa tai esitellen hänen seuransa hänelle vastaanottopäivinä. Tähän seurapiiriin kuului suurimmaksi osaksi katolista ylimystöä, jota oli varsin paljon maaseudulla ja lähikaupungissa ja joka ei pitänytkään pitkiä väliaikoja saadakseen osansa Castlewoodin vieraanvaraisuudesta. Heidän toisena Castlewoodissa olovuotenaan näytti seura erikoisesti suurenevan. Mylord ja mylady olivat aniharvoin ilman vieraita, ja niiden seurassa oli omituista verrata eroa isä Holtin, perheen rippi-isän ja tohtori Tusherin, pitäjän pastorin käytöksen välillä — mr. Holt liikkui kaikkein ylhäisimpien joukossa aivan vertaisena ja pikemminkin kuin kaikkien käskijänä, kun taas tohtori Tusher-parka, jonka asema todellakin oli vaikea, koska hän kerran oli ollut linnan kappalainen ja yhä oli sen protestanttisten palvelijain sielunhoitaja, näytti pikemmin ovenvartijalta kuin vertaiselta ja nousi aina poistuakseen ensimmäisen ruokalajin tarjoamisen jälkeen.

Näihin aikoihin isä Holtille tuli myöskin useita yksityisvieraita, jotka Harry Esmond vähässä ajassa oppi helposti tuntemaan isän uskoon kuuluviksi pappismiehiksi, olipa heidän pukunsa millainen tahansa (ja he käyttivätkin kaikenlaisia). Nämä istuivat alinomaa isän kanssa kahden kesken ja tulivat usein ja ratsastivat pois tekemättä kohteliaisuusvierailuja lordin ja ladyn, tai pikemminkin ladyn ja lordin luona, koska lordi tuskin oli talossa paljon muuta kuin nolla ja kokonaan itsevaltiaan toverinsa alamainen. Pikkuisen linnustamista, pikkuisen metsästämistä, paljon unta ja pitkät ajat korttien ja ruokapöydän ääressä, siten kului lordilta päivä toisensa jälkeen. Heidän toisena sielläolovuotenaan oli linnassa paljon kokouksia. Ne pidettiin usein suljettujen ovien takana. Paashimme löysi lordin paperiarkin piirretyksi täyteen koirain ja hevosten kuvia, ja sanottiin, että hänellä oli kova vaiva pysyä hereillä näissä neuvotteluissa, joita varakreivitär johti ja joissa lordi tuskin oli muuta kuin hänen kirjurinsa.

Isä Holtin ajan nämä kokoukset alkoivat äkkiä vallata niin kokonaan, että hän hiukan laiminlöi tuon pienen pojan kasvatusta, joka niin iloisena oli antautunut hyvän papin käskettäväksi. Ensi aikoina he lukivat paljon ja säännöllisesti sekä latinaa että ranskaa; eikä isä missään tilaisuudessa laiminlyönyt teroittaa omaa uskoaan pojalle, vaikkei hän tätä siihen pakottanut, vaan kohteli tätä hellyydellä ja hyvyydellä, mikä hämmästytti lasta ja kiinnitti häntä isään, sillä lapsi oli helpompi voittaa näillä keinoilla kuin millään ankarilla pakkotoimenpiteillä. Ja hänen huvinsa oli kertoa Harrylle heidän kävelyretkillään veljeskuntansa kunniasta, sen marttyyreistä ja sankareista, veljistä, jotka käännyttivät pakanoita myriaadeittain, samosivat erämaita, olivat paaluun kytkettyinä, hallitsivat hoveja ja neuvostoja tai kestivät urhoollisesti kuninkaiden kidutukset. Eipä ihme, että Harry Esmond kuvitteli jesuiittoihin kuulumista elämän korkeimmaksi palkkioksi ja kunnianhimon uljaimmaksi päämääräksi — ylväimmän elämän täällä, elämän, joka oli saava varmimman korvauksen taivaassa — ja alkoi ikävöidä sitä päivää, jona hänet otettaisiin ainoaan oikeaan kirkkoon ja hän saisi ensimmäisen kerran herranehtoollista ja voisi liittyä tuohon ihmeelliseen veljeskuntaan, jolla oli edustajia yli koko maailman ja johon kuului viisaimmat, urhoollisimmat, jalosukuisimmat ja kaunopuheisimmat miehet. Isä Holt pyysi poikaa pitämään mielipiteensä salassa ja peittämään ne suurena aarteena, jonka hän paljastaessaan menettäisi; ja ylpeänä tästä luottamuksesta ja salaisuudesta, jonka sai säilytettäväkseen, poika alkoi kovin kiintyä opettajaan, joka tutustutti hänet niin ihmeelliseen ja peloittavan kunnioitettavaan salaisuuteen. Ja kun pikkuinen Tom Tusher, hänen naapurinsa, tuli koulusta lomalle, ja kertoi miten hänkin oli koulussa tullakseen englantilaiseksi papiksi ja saadakseen, kuten hän sanoi, palkinnon koulusta ja sitten yliopiston opin ja kenties opettajatoimen ja sitten lihavan papinviran, joutui Harry Esmondin vaiteliaisuus koetukselle, sillä oli vaikea olla nuorelle toverille sanomatta: "Kirkko! papinvirka! lihavat päivät! Voi hyvä Tom-kulta, sanotko sinä uskoasi uskonnoksi ja pappeudeksi? Mitä ovat hyvät päivät sen rinnalla, että kääntää satatuhatta pakanaa yhdellä ainoalla saarnalla? Mitä merkitsee Trinityn maisterinarvo, jos vertaa sitä marttyyrikruunuun, jonka saa palkkioksi kuolemasta, jota enkelit katseillaan seuraavat? Voisiko opettajasi purjehtia Thamesjoen yli viittansa päällä? Onko teillä kirkoissanne patsaita, jotka voivat vuotaa verta, puhua, kävellä ja itkeä? Hyvä Tom, rakkaan isä Holtin kirkossa tapahtuu tällaista jokapäivä. Tiedätkö, että Willowsin Pyhä Filip ilmestyi lordi Castlewoodille ja sai hänet kääntymään ainoaan oikeaan uskoon. Pyhimykset eivät koskaan tule sinun luoksesi." Ja Harry Esmond, vaikka hän peitti nämä uskonaarteet T. Tusherilta, koska oli luvannut niin isä Holtille, kertoi ne kuitenkin yksinkertaisesti isä Holtille, joka taputti hänen päätään, hymyili hänelle tutkimattomin ilmein ja sanoi hänelle, että hän teki oikein miettiessään näitä kalliita asioita ja ollessaan puhumatta niistä muuten kuin silloin kun isä oli häntä ohjaamassa.

IV luku.