Читать книгу Henry Esmondin historia - William Makepeace Thackeray - Страница 17

Senjälkeen kun lady Mary Wortley Montagu toi istutusrokon kotimaahansa Turkista (vaarallisena tapana ja hyödyttömänä vaaran kitaan syöksymisenä pitävät sitä useat), luulen että isonrokon, — tuon maailman kauhean vitsauksen — ankaruus on jossakin määrin lieventynyt meidän osassamme maailmaa, ja muistan ajaltani sadoittain nuoria ja kauniita ihmisiä, jotka on saatettu hautaan tai ovat nousseet tyynyiltään hirvittävän arpisina ja muodottomina tämän taudin jälkeen. Useat suloiset kasvot ovat jättäneet ruusunsa vuoteelle, jolle tämä kammoittava ja hävittävä rutto heidät saattoi. Varhaisimmassa nuoruudessani tämä surma saattoi tulla kylään ja hävittää puolet sen asukkaista. Sen lähetessä, niinkuin voidaan käsittää, eivät yksinomaan kauniit olleet huolissaan, vaan vahvimmatkin, ja ne, jotka vain voivat, pakenivat. Eräänä päivänä vuonna 1694, minulla on hyvä syy muistaa se, tuli tohtori Tusher juosten Castlewoodin linnaan, kauhistunein kasvoin, sanoen, että tuo tauti oli ilmaantunut sepän talossa Castlewoodin kylässä ja että eräs palvelijatar makasi siellä rokkosairaana.

Sepällä oli pajansa ja hevosenkenkämyymälän ohella oluttupa ja sitä hoiti hänen vaimonsa, ja vieraat istuivat penkeillä ravintolan oven edessä katsellen pajaa olutta juodessaan. Tässä ravintolassa oli kaunis tyttö, jota miesväki nimitti Nancy Sievewrightiksi, rehevä, raikkaan näköinen neitonen, jonka posket olivat punaiset kuin rautatammen marjat paaluaidan yläpuolella puutarhassa ravintolan takana. Tähän aikaan Harry Esmond oli kuusitoistavuotias poika, ja miten ollakaan, hänelle sattui kävelyillään ja retkillään usein niin, että hän kohtasi Nancy Sievewrightin kauniit kasvot. Ellei hänen tarvinnut pajassa mitään laitattaa, meni hän juomaan olutta "Kolmeen linnaan" tai keksi jonkun tekosyyn saadakseen nähdä Nancy-paran. Harry poloinen ei tarkoittanut eikä ajatellut mitään pahaa, yhtä vähän kuin tyttökään; mutta totuus on, että he aina kohtasivat toisensa — niityllä tai puron luona tai puutarhan paaluaidalla tai lähellä Castlewoodia. "Herranen aika, mr. Henry" ja "Mitä kuuluu, Nancy?" lausuttiin monta monituista kertaa viikossa. Hämmästyttävä on se magneettinen vetovoima, joka vetää ihmiset yhteen niin kaukaa. Punastun ajatellessani Nancy parkaa nyt, punaisine puseroineen ja iloisena, posket loistavan punaisina, purjekankainen hame yllä, ja sitä, että keksin suunnitelmia ja punoin ansoja ja laadin sydämessäni puheita, joita minulla harvoin oli rohkeutta ilmaista ollessani tuon halvan lumoojattaren parissa, joka lehmän lypsämistä lukuunottamatta ei tiennyt mitään, ja aukaisi mustat silmänsä kummastuneesti, kun pidin hienoja puheita Wallerista tai Ovidiuksesta. Nancy-parka! kaukaisen menneisyyden vuosien hämärästä loistavat sinun rehelliset maalaiskasvosi, ja muistan ystävällisen äänesi, kuin olisin sen eilen kuullut.

Kun tohtori Tusher toi uutisen, että rokko oli "Kolmessa-linnassa", jonne eräs maankiertäjä kertoman mukaan oli tuon taudin tuonut, oli Henry Esmondin ensi ajatus Nancy-paran varoittaminen ja sitten häpeän tunne ja levottomuus Castlewoodin perheestä, johon hän pelkäsi tuoneensa tartunnan; sillä totuus on, että mr. Harry oli istunut eräässä kamarissa tunnin ajan sinä päivänä, ja Nancy Sievewright oli ollut siellä pienen veljensä kanssa, joka oli valittanut päänsärkyä ja makasi pökerryksissä itkien joko tuolilla takan ääressä tai Nancyn sylissä tai minun sylissäni.

Pikkuinen lady Beatrix kirkaisi kuullessaan tohtorin uutiset ja kreivi huudahti: "Jumala sinua varjelkoon!" Hän oli rohkea mies, eikä pelännyt kuolemaa missään muussa muodossa kuin tässä. Hän oli hyvin ylpeä punertavasta hipiästään ja vaaleasta tukastaan; mutta rokkoon kuolemisen ajatus peloitti häntä enemmän kuin mikään muu. "Otamme lapset ja ratsastamme huomenna Walcote'iin" — se oli mylordin pieni talo lähellä Winchesteria, ja sen hän oli perinyt äidiltään.

"Se on paras turva, jos tauti leviää", sanoi tohtori Tusher. "On hirveätä ajatella, että se alkoi oluttuvasta. Puolet kylän kansasta on käynyt tänään siellä tai pajassa, joka on aivan sama. Kanslia-apulaiseni Nahum asui heidän luonaan. En voi mennä kirjoituspöytäni ääreen tuon henkilön ollessa lähelläni. En tahdo pitää tuota miestä lähelläni."

"Jos rokkoon kuoleva pitäjäläinen lähettäisi teitä hakemaan, niin menisittekö?" kysyi mylady, katsahtaen käsityökehyksistään tyynillä sinisilmillään.

"Herran tähden, minä en ainakaan menisi", ehätti mylord.

"Emme ole paavillisessa maassa, eikä sairas mies tarvitse välttämättömäsi synninpäästöä ja viimeistä voitelua", vastasi tohtori. "Totta kyllä, että ne ovat hänelle lohdutukseksi ja avuksi silloin, kun ne ovat saatavissa ja jaettavissa hyvän toivossa. Mutta milloin laumansa keskuudessa toimivan pitäjän papin elämä on hänen seurakunnalleen suuriarvoinen, ei häntä pyydetä sitä panemaan alttiiksi (ja sen ohella oman perheensä elämää, tulevaisuutta ja ajallista ja vieläpä iankaikkistakin hyvinvointia) yhden ainoan henkilön hyväksi, joka hyvin todennäköisesti ei edes ymmärrä sitä uskon sanomaa, jonka pappi tuo, koska on kehittymätön ja myöskin taudin lamauttama tai mielenvikaan saattama. Jos rouva varakreivitär tai herra varakreivi, kunnioitettu hyvä ystäväni ja isäntäni, sattuisi saamaan —"

"Jumala armahtakoon!" huudahti lordi.

"Amen!" jatkoi tohtori Tusher. "Amen siihen rukoukseen, parahin herrani! Teidän puolestanne antaisin oman elämäni", — ja tohtorin tulipunaisten kasvojen hätääntyneestä ilmeestä olisi voinut jo melkein päättää, että tuota uhria tultiin vaatimaan heti.

Lasten rakastaminen ja niiden helliminen oli Henry Esmondissa pikemminkin vaisto kuin ansio, vieläpä siinä määrin, että hän ajatteli tavallaan häveten kiintymystään niihin ja herkkyyttä, johon se hänet houkutteli; ja tänä päivänä ei poikaraukalla ollut sylissään ollut ainoastaan nuori ystävänsä, karjakon veli, vaan hän oli myös piirustanut kuvia ja kertonut satuja pienelle Frank Esmondille, joka oli vallannut tämän paikan tuntia jälkeen päivällisen, eikä milloinkaan väsynyt Henryn tarinoihin eikä hänen sotamiesten- ja hevostenkuviinsa. Onni oli, ettei Beatrix sinä iltana asettunut tavalliselle paikallensa, jonka hän tavallisesti iloisena valtasi, opettajansa polvelle. Sillä Beatrix oli jo pitkät ajat ollut kateellinen jokaisesta hyväilystä, joka annettiin hänen pikku veljelleen Frankille. Hän kiiti pois äitinsäkin sylistä, jos näki Frankin siinä olleen ennen häntä; tämän vuoksi lady Esmondin oli pakko peitellä rakkauttansa pieneen poikaansa pienen tyttärensä saapuvilla ollessa ja hyväillä kumpaakin, kun he olivat toisistaan erillään. Beatrix kalpeni ja punastui raivosta, jos hän huomasi keskinäisen ymmärryksen tai rakkauden merkkejä Frankin ja äitinsä välillä; ja hän istui syrjässä eikä puhunut koko iltana, jos luuli pojalla olevan paremman hedelmän tai suuremman leivoksen kuin hänen omansa, — hän heitti pois koristenauhan, jos näki veljelläkin olevan sellaisen; ja varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen hän lausui, istuen pienellä tuolillaan suuren takan ääressä vastapäätä sitä nurkkaa, jossa lady Castlewood tavallisesti istui koruompelunsa ääressä, lapsellisia ivapuheita suosiosta, jota osoitettiin hänen veljelleen. Nämä, jos ne sanottiin lordi Castlewoodin kuullen, huvittivat ja naurattivat häntä. Tavallisesti hän silloin teeskenteli pitävänsä Frankista enemmän ja hyväili ja suuteli tätä ja ulvoi naurusta Beatrixin mustasukkaisuudelle. Mutta totta on, ettei mylord usein ollut näitä näytelmiä näkemässä eikä paljoa häirinnyt sen tulisijan rauhallisuutta, jonka ääressä hänen vaimonsa vietti monta pitkää iltaa. Mylord metsästeli päivät pitkät niin kauan kuin vuodenaika sen salli; hän kävi katsomassa kaikkia maaseudun kukkotaisteluita ja markkinoita ja ratsasti kaksikymmentä peninkulmaa saadakseen nähdä painikilpailun tai kahden klovnin puhkaisevan toistensa päät ottelussa; ja hänestä oli hauskempi istua kamarissa juoden olutta ja punssia Pekkojen ja Paavojen kanssa kuin oleskella vaimonsa vastaanottohuoneessa, jonne hän saapuessaan hyvinkin usein toi verestävät silmät ja nikottelevan puheensävyn ja horjuvan kävelyn. Talon ja sen omaisuuden hallitseminen, harvojen vuokralaisten ja kylän köyhien vaaliminen ja talouden tilit olivat hänen vaimonsa hoidettavina sekä tämän nuoren kirjurin Harry Esmondin. Mylord otti huostaansa tallit, koirakopin ja kellarin — jonka hän sekä täytti että tyhjensi.

Niinpä tapahtui sinä päivänä, jolloin Harry Esmond-paralla oli ollut sekä sepän poika että päärin poika polvellaan, että pikku Beatrix, joka mielellään tuli opettajansa luo kirjoineen ja kirjoitusvälineineen, oli tällä kertaa kieltäytynyt, koska oli nähnyt paikan veljensä hallussa, ja, onneksi itselleen, istuutunut huoneen kaukaisimpaan soppeen, erilleen opettajastaan, leikkien omistamallaan lintukoiralla, johon hän puuskittain saattoi kiihkeästi rakastua, ja puhutteli Harry Esmondia olkansa ylitse samalla kuin oli hyväilevinään koiraa, sanoen, että Fido rakasti häntä ja hän Fidoa eikä ketään muuta kuin Fidoa koko elämänsä ajan.

Kun siis tuotiin uutinen, että "Kolmen-linnan" pieni poika oli rokkosairaana, tunsi Harry Esmond säikähdyksen masennusta, ei niin paljon itsensä kuin emäntänsä pojan tähden, jonka oli saattanut vaaralle alttiiksi. Beatrix, joka oli kyllikseen murjottanut ja joka aina, kun vieras ilmestyi, jo melkein lapsesta asti oli tehnyt siroja temppuja vetääkseen tämän huomion puoleensa, aikoi veljensä nukkumaan mentyä ottaa paikkansa Esmondin polvella; sillä hän ei pitänyt tohtorista, vaikka tämä oli hänelle nöyrän kohtelias, koska tohtorilla oli paksut saappaat ja likaiset kädet, kuten nenäkäs pikku neiti sanoi ja koska hän vihasi katekismuksen lukemista.

Mutta kun hän lähestyi Esmondia huoneen nurkasta, jossa oli murjottanut, vetäytyi tämä taaksepäin ja asetti suuren tuolin, jolla istui, Beatrixin ja itsensä väliin sanoen ranskaksi lady Castlewoodille, jonka kanssa nuorukainen oli paljon lueskellut ja jonka tietoja hän oli tässä kielessä täydentänyt: "Madame, lapsi ei saa lähestyä minua; minun on sanottava teille, että olin tänään sepän luona ja että minulla oli hänen pieni poikansa sylissäni."

"Johon sen jälkeen otitte minun poikani", sanoi lady Castlewood kovin vihaisena ja punastui. "Kiitän teitä, sir, että suotte hänelle semmoista seuraa. Beatrix", hän sanoi englanninkielellä, "kiellän sinua koskemasta mr. Esmondiin. Tule pois, lapsi — tule huoneeseesi, tule huoneeseesi. Toivotan herra pastorille hyvää yötä; ja te, sir, eikö teidän olisi parempi mennä ystävienne luo oluttupaan?" Hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin lempeät, lähettivät vihan salamoita hänen puhuessaan ja hän kohotti päätään, joka tavallisesti oli alas taivutettu, ruhtinattaren elein.

"Hei vain!" sanoi mylord, joka seisoi takan ääressä, — hän oli juuri siinä tilassa, johon hän tavallisesti tuli siihen aikaan illasta — "hei vain! Rachel, mistä olet vihainen? Sivistyneet naiset eivät saisi koskaan vihastua — eihän, tohtori Tusher? Vaikka onhan hauskaa nähdä Rachel vihaisena. Siunatkoon, lady Castlewood, näytätte perhanan kauniilta vihaisena."

"Se johtuu siitä, mylord, että mr. Henry Esmond, joka ei saa aikaansa mitenkään kulumaan luonamme ja joka ei pidä meidän seurastamme, on ollut oluttuvassa, jossa hänellä on muutamia ystäviä."

Mylord virkkoi nauraen ja kiroten; "Sinä nuori kelmi, olet ollut Nancy Sievewrightin luona. Hitto vie tuota nuorta tekopyhää, kuka olisi sitä uskonut? Vakuutan, Tusher, että hän on ollut —"

"Tarpeeksi, mylord", sanoi lady; "älkää loukatko minua tällä puheella."

"Kunniasanallani", sanoi Harry raukka, itkuun purskahtamaisillaan häpeästä ja nöyryytyksestä, "tuon nuoren henkilön kunnia on kokonaan tahraton." "No niin tietysti, tietysti", sanoi mylord, nauraen ja humaltuen yhä enemmän. "Hänen kunniasanallaan, tohtori — Nancy Sieve —"

"Viekää Beatrix-neiti vuoteeseen", huudahti lady samalla hetkellä mrs. Tuckerille, seuranaiselleen, joka toi hänen armonsa teen. "Asettakaa hänet minun huoneeseeni — ei, teidän huoneeseenne", hän lisäsi nopeasti. "Mene lapsi, — mene heti — ei sanaakaan!" Ja Beatrix oli niin hämmästyksissään tästä äkillisestä vallannäytteestä, sillä äiti koroitti harvoin ääntään, että hän poistui huoneesta säikähtyneenä ja pidättäytyi itkemästäkin, kunnes pääsi ovelle mrs. Tuckerin kanssa.

Tällä kertaa hänen äitinsä ei vähääkään välittänyt hänen nyyhkyttämisestään, vaan jatkoi kiivasta puhettaan. "Mylord", hän sanoi "tämä nuori mies — teidän holhokkinne — kertoi minulle juuri ranskaksi — hän häpesi puhua omaa kieltään — että hän on ollut oluttuvassa koko päivän, jossa hän on pitänyt sylissään tuota pientä poloista, joka nyt on rokkosairaana. Ja hän tulee tuosta paikasta löyhkäten kotiin — niin juuri, löyhkäten — ja ottaa häpeämättä syliinsä minun poikani ja istahtaa minun viereeni, niin juuri minun viereeni. Hän on voinut hyvinkin tappaa Frankin — tappaa meidän lapsemme. Miksi hänet tuotiin perhettämme häpäisemään? Miksi hän on täällä? Antaa hänen mennä — antaa hänen mennä, sanon minä, tänä iltana, ettei hän enää saastuta tätä paikkaa."

Hän ei ollut milloinkaan vielä lausunut epäystävällistä sanaakaan Harry Esmondille ja hänen ilkeät sanansa koskivat poikaparkaan, niin että tämä oli muutamia minuutteja vallan surusta ja raivosta suunniltaan saadessaan niin epäoikeutetun iskun sellaisesta kädestä. Tulipunaisesta hän muuttui kalmankalpeaksi.

"En voi auttaa syntyperääni, rouva", hän sanoi, "enkä muitakaan onnettomuuksiani. Ja mitä teidän poikaanne tulee, niin jos — jos minun läheisyyteni nyt saastuttaa häntä, niin ei aina ole niin ollut laita. Hyvää yötä, mylord. Taivas palkitkoon teidän ja omaistenne hyvyyden minulle! Olen kyllästyttänyt hänen armonsa hyvyyteen ja tahdon poistua"; ja polvistuen Harry Esmond otti hyväntekijänsä karkean käden ja suuteli sitä.

"Hän haluaa mennä oluttupaan — antaa hänen mennä!" huudahti mylady.

"Piru vieköön minut, jos sen teen", sanoi mylord. "En luullut, että voisit olla niin h—tin kiittämätön, Rachel."

Vastaukseksi tämä purskahti kyyneltulvaan ja poistui huoneesta katsahtaen nopeasti Harry Esmondiin, kun mylord, välittämättä kyynelistä ja vielä varsin hyväntuulisena, kohotti nuoren holhokkinsa tämän polvistuneesta asemasta (sillä tuhannet hyvät työt olivat saaneet pojan kunnioittamaan mylordia isänään) ja laski leveän kätensä Harry Esmondin olalle.

"Semmoinen hän on aina ollut", virkkoi mylord; "vihjauskin naisesta tekee hänet ihan hulluksi. Siitä syystä juuri rupesin ryyppäämään, hitto vie — en mistään muusta syystä; sillä eihän hän ainakaan voi olla mustasukkainen oluttynnyrille eikä rommipullolle, vai mitä, tohtori? Hitto vie, katsokaapa piikojamme — katsokaapa vain talon piikoja. Oletteko missään nähnyt semmoisia piikoja? Ette nyt ottaisi vaimoa Castlewoodista, vai mitä, tohtori?" Ja mylord purskahti nauramaan.

Tohtori, joka oli kulmainsa alta katsellut lordi Castlewoodia, sanoi: "Mutta leikki sikseen, mylord, en saata hengenmiehenä käsitellä tätä ainetta leikillisesti enkä tämän seurakunnan sielunpaimenena ajatella mitenkään muuten kuin surren sitä, että niin nuori lammas joutuu harhateille."

"Sir", sanoi nuori Esmond puhjeten vihaisena puhumaan, "hän kertoi minulle itse, että te itse olette kauhea äijä ja tarjouduitte suutelemaan häntä maitohuoneessa."

"Häpeä, Henry", huudahti tohtori Tusher karahtaen punaiseksi kuin kalkkunakukko mylordin ulvoessa naurusta. "Jos kuuntelet tyttöhylkiön valheita —"

"Hän on yhtä kunniallinen kuin kuka hyvänsä Englannin naisista ja minusta yhtä puhdas", huudahti Henry, "ja yhtä lempeä ja hyvä. Hävetkää, kun solvaatte häntä."

"Kaukana olkoon se minusta että sen tekisin", huudahti tohtori. "Taivas suokoon, että olen erehtynyt tuon tytön suhteen ja teidän suhteenne, sir, jolla on totisesti pikkuvanhan nerokkuutta; mutta siitä ei nyt ole kysymys. On ilmennyt, että rokkoon sairastui pieni poika 'Kolmesta-linnasta' ja että se oli hänessä teidän käydessänne oluttuvassa omissa tarkoituksissanne, ja että istuitte lapsi sylissänne jonkun aikaa ja heti sen jälkeen nuoren lordin kanssa." Tohtori koroitti ääntään puhuessaan ja katseli varakreivittäreen päin, joka oli tullut takaisin ja näyttäen hyvin kalpealta piti nenäliinaa kädessään.

"Kaikki aivan totta, sir", sanoi lady Esmond katsellen nuorta miestä.

"Nyt on pelättävissä, että hän on tuonut tartunnan mukanaan."

"Niin juuri — oluttuvasta", sanoi mylady.

"Hitto vie, unohdin sen tarttuessani kaulukseesi, poika", huudahti mylord peräytyen. "Pysy poissa, Harry poikaseni; ei kannata syöksyä suden kitaan, tiedäthän sen."

Mylady katseli häntä hieman hämmästyneenä, meni heti Henry Esmondin luo ja tarttui tämän käteen. "Pyydän sinulta anteeksi, Henry", hän sanoi; "puhuin kovin epäystävällisesti. Minulla ei ole mitään oikeutta sekaantua sinun — sinun —"

Mylord kirosi. "Etkö saata jättää poikaa rauhaan, mylady?" Kreivitär näytti hieman punaiselta ja puristi hiljaa pojan kättä hellittäessään sen.

"Ei se enää hyödytä mitään, mylord", sanoi hän. "Frank oli Henryn polvella, kun hän piirteli kuvia ja juoksi yhtämittaa Henryn luota minun luokseni. Jos paha oli tullakseen, se on jo tullut."

"Ei ainakaan minuun nähden, hitto vie", huudahti mylord. "Olen tupakoinut", ja hän sytytti piippunsa uudestaan hiilellä — "ja se estää tartuntaa, ja koska tauti on kylässä — paha sen periköön! -neuvoisin sinua lähtemään täältä. Menemme huomenna Walcote'iin, rouvani."

"Minä en pelkää", sanoi mylady; "minuun se olisi voinut tulla lapsena. Se alkoi meidän talossamme silloin; ja kun se oli neljässä sisaressani kotona kaksi vuotta ennen avioliittoamme, säästyin minä siitä ja kaksi armasta sisartani kuoli."

"Minä en tahdo heittäytyä vaaraan", sanoi mylord; "olen yhtä rohkea kuin kuka mies tahansa, mutta tuota en voi kestää."

"Ota Beatrix mukaasi ja mene", sanoi mylady. "Meidän suhteemme on tuho tehty; ja Tucker voi palvella meitä; hänessä on jo ennen ollut tuo tauti."

"Sinä kyllä katsot, että valitset tarpeeksi rumia", sanoi mylord, jolloin varakreivitär painoi alas päänsä ja näytti tyhmältä; ja mylord kutsui Tusherin mukaansa tammikamariin polttamaan piippua. Tohtori kumarsi syvään varakreivittärelle (tervehdyksissään hän aina liioitteli) ja käveli pois narisevilla, nelitahoisilla varpaillaan isäntänsä perästä.

Kun lady ja nuorukainen jäivät kahdenkesken, syntyi muutamien minuuttien hiljaisuus, jonka kuluessa nuorukainen seisoi lieden ääressä katsellen tyhjin katsein hiipuviin hiiliin, sillävälin kuin kreivitär askaroitsi ompelutarpeittensa ja neulojensa parissa.

"Olen pahoillani", sanoi lady hetken hiljaisuuden jälkeen kovalla, kuivalla äänellä — "toistan olevani pahoillani siitä, että osoittauduin niin kiittämättömäksi ajatellessani poikani turvallisuutta. En vähääkään tahtonut, että lähtisitte luotamme, sen vakuutan, ellei teitä itseänne haluta lähteä. Mutta teidän täytyy huomata, mr. Esmond, että teidän iässänne ja teidän pyrintöinenne on mahdotonta teidän jatkuvasti pysyä samassa läheisessä suhteessa, jossa olette olleet tähän perheeseen. Olette toivoneet yliopistoon menoa ja luulen, että on parhaaksenne lähettää teidät sinne. En kiirehtinyt tätä asiaa, sillä pidin teitä lapsena, kuten vuosiin nähden olettekin — aivan lapsi; enkä olisi milloinkaan ajatellut kohdella teitä toisin ennenkuin — ennenkuin nämä asianhaarat tulivat päivän valoon. Ja pyydän miestäni lähettämään teidät mahdollisimman pian; ja jatkan Frankin opetusta niin hyvin kuin osaan; olen isälleni kiitollinen pohjatiedoistani ja teille, olen vakuutettu, paljosta, mitä olette minulle opettanut — ja — ja toivotan teille hyvää yötä, mr. Esmond."

Ja näin sanoen hän teki komean kumarruksen ja ottaen kynttilänsä poistui seinäverhohuoneen ovesta, joka vei hänen huoneisiinsa. Esmond seisoi lieden ääressä tuijottaen ilmeettömästi hänen jälkeensä. Poika ei näyttänyt näkevänkään niin kauan kuin hän oli näkyvissä, mutta sitten hänen kuvansa painui pojan mieleen ja pysyi aina hänen muistiinsa syöpyneenä. Hän näki varakreivittären etenevän ja vahakynttilän valaisevan hänen marmorisia kasvojaan, näki hänen punahuultensa värisevän ja hänen kultaisen tukkansa kimmeltävän. Esmond meni omaan huoneeseensa ja vuoteelleen, jossa hän yritti lukea, kuten hänen tapansa oli, mutta hän ei vähääkään tiennyt, mitä hän luki, ja muisti vasta jälkeenpäin kirjainten muodon (hän oli lukenut Montaignen esseitä), ja päivän tapahtumat kulkivat hänen editseen — se on, päivän viimeisen tunnin tapahtumat, sillä aamua ja karjapiikaa hän ei ajatellut kertaakaan. Eikä hän päässyt uneen, ennenkuin päivän koittaessa ja heräsi tuntien hirveätä päänsärkyä ja aivan virkistymättömänä.

Hän oli varmasti tuonut mukanaan tartunnan "Kolmesta-linnasta", ja pian häneen iski rokko, joka ei säästänyt linnaa enempää kuin mökkipahastakaan.

IX luku.