Читать книгу Henry Esmondin historia - William Makepeace Thackeray - Страница 14

Ensin mylady aikoi kuolla kuten Maria, Skotlannin kuningatar (jonka kaltainen kaunotar hän kuvitteli olevansa), ja sivellen suonista laihaa kaulaansa, hän sanoi: "He saavat nähdä, että Castlewoodin Isabel on kohtalonsa tasalla." Hänen seuranaisensa Victoire neuvoi, että koskei hän enää voinut paeta, oli hänelle kaikkein viisainta ottaa vastaan sotamiehet aivan kuin hän ei epäilisi mitään ja että varakreivittären omassa huoneessa oli paras odottaa niitä. Niinpä tämän musta kiiltonahkainen matkalipas, jonka Harry oli viemäisillään vaunuihin, vietiin takaisin hänen armonsa huoneeseen, jonne palvelija ja emäntä vetäytyivät. Victoire tuli heti takaisin käskien paashin sanoa, että rouva varakreivitär oli sairas ja vuoteen omana reumatismin vuoksi.

Tällä aikaa sotamiehet olivat saapuneet Castlewoodin linnaan; Harry Esmond näki heidät seinäverhokamarin akkunasta. Portille asetettiin pari vahtia, puolikymmentä miestä kävi talliin ja muutamat muut, päällikkönsä ja erään mustapukuisen miehen johtamina, joka varmaankin oli lakimies, menivät erään palvelijan neuvosta rappusille, jotka johtivat siihen linnan osaan, jossa mylord ja lady asuivat.

Niinpä saapuivat kapteeni, sievännäköinen, ystävällinen mies, ja hänen kanssaan asianajaja eteisen läpi seinäverhokamariin, jossa nyt ei ollut ketään muita kuin nuori Harry Esmond, paashipoika.

"Sano emännällesi, pikku mies", sanoi kapteeni ystävällisesti, "että meidän täytyy saada puhutella häntä."

"Minun emäntäni on sairaana vuoteessa", sanoi paashi.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyi kapteeni.

"Reumatismi", vastasi poika.

"Reumatismiko! Se on ikävä sairaus", jatkoi iloinen kapteeni; "ja varmaankin vaunut ovat pihalla tohtorin hakemista varten?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Kuinka kauan hänen armonsa on sairastanut?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Koska mylord poistui?"

"Eilen illalla."

"Isä Holtin kanssako?"

"Mr. Holtin kanssa."

"Entä mitä tietä he matkustivat?" kysyi lakimies.

"En minä ollut heidän mukanaan", vastasi paashi.

"Meidän täytyy saada tavata lady Castlewood."

"Minulla on määräys, ettei kukaan mene hänen armonsa luo — hän on sairas", sanoi paashi, mutta samalla tuli Victoire kreivittären huoneesta. "Hiljaa!" hän sanoi, ja muka tietämättä, että vieraita oli lähellä. "Mitä melua täältä kuuluu?" hän kysyi. "Tämä herrako on tohtori?"

"Pötyä! meidän täytyy saada tavata lady Castlewood", sanoi asianajaja työntyen sisälle.

Hänen armonsa huoneen akkunaverhot oli laskettu alas, ja kamari oli pimeä, ja kreivitär itse vuoteessa yömyssy päässään ja kohotettuna tyynyjensä varaan. Hän oli kaamean näköinen, vaikka puna vielä olikin hänen poskillaan; punamaalista hän ei halunnut luopua.

"Onko siellä tohtori?" hän kysyi.

"Tästä kujeilusta ei ole mitään hyötyä, rouva", sanoi kapteeni Westbury (se oli hänen nimensä). "Minun velvollisuuteni on vangita Thomas, Castlewoodin varakreivi, uskoton ylimys, Robert Tusher, Castlewoodin kappalainen, ja Henry Holt, jolla on monta nimeä ja tuntomerkkiä, jesuiittapappi, joka toimi täällä kappalaisena entisen kuninkaan aikana ja on nyt sen salaliiton johtaja, joka oli syntymäisillään tässä maassa heidän majesteettiensa kuningas Wilhelmin ja kuningatar Marian valtaa vastaan; ja minut on määrätty etsimään tästä talosta salaliiton papereita tai merkkejä. Teidän armonne suvainnee siis antaa minulle avaimensa, ja parasta olisi, että kaikin tavoin auttaisitte meitä tarkastuksessamme."

"Näettehän, sir, että minulla on reumatismi ja etten voi liikkua", sanoi lady näyttäen tavattoman aavemaiselta istuessaan vuoteellaan, jossa hän sentään oli antanut maalata poskensa ja panettanut uuden myssyn päähänsä voidakseen esiintyä parhaassa valossaan, kun upseerit tulivat.

"Otan itselleni vapauden asettaa vahdin tähän huoneeseen, jotta teidän armollanne, jos haluaisitte nousta, on käsivarsi, johon nojata", sanoi kapteeni Westbury. "Teidän seuranaisenne näyttää minulle, missä minun on tehtävä tarkastuksia;" ja Madame Victoire, lörpötellen ranskan ja englannin sotkuaan, aukaisi laatikon toisensa perästä kapteenin tutkittavaksi; mutta Harry Esmond huomasi, että kapteeni teki työnsä hyvin huolimattomasti, hymy kasvoillaan, aivan kuin hän olisi tehnyt tutkimusta vain muodon vuoksi.

Erään kaapin edessä Victoire polvistui, kohotti käsivartensa rukoilevaan asentoon ja huudahti läpitunkevan terävästi: "Non, jamais, monsieur l'officier! Jamais! [Ei, ei koskaan, herra upseeri! Ei koskaan!] Kuolen mieluummin kuin annan teidän nähdä tämän kaapin."

Mutta kapteeni Westbury tahtoi aukaista sen, hymy yhä kasvoillaan. Kun komero aukaistiin, muuttui hymy iloiseksi naurun puuskaksi. Se sisälsi — ei salaliittoa koskevia papereita — vaan myladyn tekotukkia, ihovoiteita ja ihomaalipönttöjä; ja Victoire väitti, että miehet olivat petoja; kapteeni puolestaan jatkoi yhä toimitustaan. Hän koputti kaapin taustaa kuullakseen, oliko se ontto ja kun hän työnsi kätensä kaappiin, huusi mylady vuoteelta äänellä, joka ei kuulostanut kovin sairaan ääneltä: "Onko teidän toimenanne loukata naisia, samoinkuin vangita herroja, kapteeni?"

"Nämä esineet ovat vaarallisia vain silloin, kun teidän armonne niitä käyttää", sanoi kapteeni syvään kumartaen ja hymyillen pilkallisen kohteliaasti. "En ole vielä löytänyt mitään valtiollista — vain sellaisia aseita, joilla kaunotar voi tappaa", hän sanoi osoittaen miekankärjellään erästä tekotukkaa. "Meidän täytyy nyt tutkia talon muita osia."

"Ettehän vain aio jättää tuota hylkyä samaan huoneeseen minun kanssani?" huudahti mylady osoittaen sotamiestä.

"Mitäpä minä voin tehdä, rouva? Joku täytyy teidän saada silottamaan tyynyänne ja antamaan teille lääkettä — suokaa minun —"

"Sir!" kirkaisi mylady.

"Madame, jos olette liian sairas noustaksenne vuoteelta", sanoi kapteeni silloin melkoisen ankarasti, "minun täytyy käskeä tänne neljä miestäni nostamaan teidät siitä lakanoissanne. Minun täytyy, sanalla sanoen, tutkia tämä vuode. Papereita voi olla piilotettuna vuoteeseen yhtä hyvin kuin muuallekin, sen tiedämme varsin hyvin, ja —"

Nyt oli hänen armonsa vuoro kirkaista, sillä kapteeni, joka puserteli nyrkeillään tyynyjä ja patjoja, saapui viimein "polttopisteeseen" ja kiskaisi pois yhden tyynyistä sanoen: "Katsokaapa nyt! Enkö sitä sanonut? Tässä on papereilla täytetty tyyny."

"Joku konna on meidät kavaltanut!" huudahti mylady istuutuen vuoteelleen ja näyttäen, että hänellä oli täysi vaatetus yöpukunsa alla.

"Ja nyt teidän armonne epäilemättä voi liikkua; sallikaa minun tarjota teille käteni noustaksenne. Teidän on matkustettava joltinenkin matka, — Hexton-linnaan asti tänä iltana. Tahdotteko vaununne? Seuranaisenne seuraa teitä, jos haluatte — ja tuo kiiltonahkalaatikko."

"Sir, te ette lyö lyötyä miestäkään", sanoi mylady arvokkaasti; "ettekö siis voi armahtaa naista?"

"Teidän armonne on suvaittava nousta ja sallittava minun tutkia vuode", sanoi kapteeni; "ei enää ole aikaa hukata kinastelemiseen."

Ja muitta mutkitta tuo vanha, laiha nainen nousi vuoteeltaan. Harry Esmond muistaa elämänsä loppuun asti tuon olennon kirjosilkkipukuineen ja valkoisine yövaippoineen, kultakelloisine punaisine sukkineen ja valkoisine, punakorkoisine kenkineen istumassa vuoteellaan ja nousemassa siitä. Matka-arkut olivat valmiiksi sullottuina varakreivittären eteishuoneessa ja hevoset valmiiksi valjastettuina tallissa; tästä kaikesta kapteeni näytti saaneen joltain taholta tietoja; Esmond saattoi jälkeenpäin tehdä melko terävän arvauksen, kun tohtori Tusher valitti, että kuningas Wilhelmin hallitus oli kohdellut häntä huonosti huolimatta niistä palveluksista, joita hän oli sen hyväksi tehnyt.

Ja tässä hän voi mainita, vaikka hän silloin olikin liian nuori käsittääkseen kaiken mitä tapahtui, mitä ne paperit sisälsivät, jotka kapteeni Westbury oli anastanut ja jotka oli siirretty kiiltonahkalippaasta vuoteeseen upseerin saapuessa.

Niissä oli luettelo kreivikunnan aatelismiehistä isä Holtin käsialalla — herra Vapaamielien (kuningas Jaakon) ystävistä — ja samanlainen paperi oli löydetty myös Sir John Fenwickin ja mr. Coplestonin papereista; nämä molemmat kärsivät kuolemanrangaistuksen osallisuudestaan tähän salaliittoon.

Niissä oli valtakirja, joka antoi Esmondin markiisin arvon lordi Castlewoodille ja hänen miehisille perillisilleen; sekä julistus, joka määräsi hänet kreivikunnan käskynhaltijaksi ja kenraalimajuriksi. [Rouva varakreivittären kunnianhimona oli aina ollut saada tämä markiisin arvo palautetuksi perheelle; kun hänen vanha naimaton tätinsä, Barbara Topham, kultasepän tytär, kuoli näihin aikoihin jättäen koko omaisuutensa lady Castlewoodille, niin kerrottiin, että hänen armonsa lähetti melkein koko tuon omaisuuden kuningas Jaakolle, mikä menettely siinä määrin ärsytti lordi Castlewoodin, että hän meni kylän kirkkoon ja rauhoittui vasta markiisin arvosta, jonka hänen karkoitettu majesteettinsa lähetti hänelle korvaukseksi niistä 15,000 punnasta, jotka hänen uskollinen alamaisensa hänelle lainasi.]

Siellä oli useita kirjeitä aatelistolta ja ylimystöltä; toisissa kirjeissä tulkittiin tulisesti uskollisuutta kuningasta kohtaan, toiset olivat epäröiviä; siellä oli myös kaksi eversti Francis Esmondia koskevaa kirjettä (jotka olivat hyvin suotuisia hänelle), — yksi isä Holtilta, joka kuului: "Olen ollut tapaamassa mainittua everstiä hänen talossaan Walcotessa, Wellsin lähellä, jonne hän on asettunut asumaan kuninkaan lähdön jälkeen, ja kiihkeästi koetin häntä taivuttaa herra Vapaamiehen asian puolelle, osoittaen hänelle ne suuret edut, joita hänelle koituisi siitä, että asettuisi liikesuhteisiin tuon kauppiaan kanssa, ja tarjoten hänelle suuria palkkioita, kuten olimme edeltäpäin keskenämme sopineet. Mutta hän kieltäytyy: hän pitää herra Vapaamiestä yhä liikkeen päällikkönä eikä tahdo milloinkaan olla liikesuhteissa tämän vahingoksi eikä myöskään asettua liikesuhteisiin minkään muun kauppaseuran kanssa, mutta katsoo velvollisuutensa päättyneen silloin, kun herra Vapaamies poistui Englannista. Tämä eversti näyttää välittävän enemmän vaimostaan ja vainukoiristaan kuin liikeasioistaan. Hän kyseli minulta paljon nuoresta H. E:stä, 'tuosta äpärästä', kuten hän häntä nimitti, epäillen varmaankin mylordin tarkoituksia hänen suhteensa. Vahvistin hänen uskoaan tässä asiassa ja ilmoitin mitä tiesin pojasta ja selitin meidän tarkoituksemme hänen suhteensa, mutta Vapaamiehen suhteen hän oli taipumaton."

Toinen kirje oli eversti Esmondilta hänen sukulaisilleen; siinä ilmoitettiin, että eräs kapteeni Holt on oli käynyt hänen luonaan tarjoten hänelle suuria palkkioita, jos hän yhtyisi tiedätte kehen, ja tämä oli maininnut, että Castlewoodin linnan isäntä oli osallisena asiaan. Mutta omalta osaltaan hän oli katkaissut miekkansa, kun K. jätti maan, eikä enää milloinkaan aikonut taistella tämän riidan johdosta. O. P. oli ainakin mies, jolla oli jalo luonne, ja hänen velvollisuutensa, ja jokaisen englantilaisen, hänen mielestään, oli pitää maa rauhallisena ja ranskalaiset sieltä poissa; joten, sanalla sanoen, hän ei tahtonut olla missään tekemisissä tuon suunnitelman kanssa.

Näiden kahden kirjeen olemassaolosta sekä tyynyn sisällöstä eversti Frank Esmond, josta tuli Castlewoodin kreivi, kertoi jälkeenpäin Henry Esmondille ja onnitteli itseään hyvällä syyllä siitä, ettei ollut liittynyt suunnitelmaan, joka osoittautui niin tuhoisaksi usealle osanottajalleen. Mutta poika ei luonnollisesti tiennyt paljoa näistä asioista niiden tapahtuessa hänen silmäinsä nähden, vaan oli ainoastaan huomaavinaan, että hänen isännällään ja emännällään oli joitakin huolia, jotka olivat aiheuttaneet toisen paon ja saattaneet kuningas Wilhelmin upseerit pidättämään toisen.

Kun herrat olivat saaneet takavarikoiduksi paperit, eivät he näyttäneet pitemmälti tarkastavan Castlewoodin linnaa kovinkaan innostuneesti. He tutkivat isä Holtin huoneen, jonne heidät johdatti tämän oppilas, joka näytti, kuten isä Holt oli käskenyt, paikan missä tämän huoneen avain oli, aukaisi oven herroille ja johdatti heidät huoneeseen.

Kun herrat huomasivat puoliksi palaneet paperit hiiliastiassa, he tutkivat ne kylläkin innokkaasti, ja heidän nuorta opastansa hieman huvitti heidän ällistyksessä.

"Mitähän nämä ovat?" kysyi eräs.

"Ne on kirjoitettu vieraalla kielellä", sanoi asianajaja. "Mitä sinä naurat, penikka?" lisäsi hän kääntyen, huomatessaan pojan hymyilevän.

"Isä Holt sanoi niiden olevan saarnoja", virkkoi Harry, "ja pyysi minua polttamaanne", — tämä olikin noihin papereihin nähden totta.

"Saarnojapa kylläkin — kavallusta ne ovat, siitä lyön vaikka vetoa", huudahti asianajaja.

"Herra nähköön! Se on hepreaa minulle", virkkoi kapteeni Westbury.

"Osaatko sinä lukea sen, poikanen?"

"Kyllä sir, vähäsen," sanoi Harry.

"Lue siis, ja lue englanniksi, sir, tai on leikki kaukana", sanoi asianajaja. Ja Harry alkoi kääntää:

"Eivätkö omat kirjoittajanne ole sanoneet: 'Aatamin lapset näkevät nyt vaivaa yhtä uutterasti kuin hän itse konsanaan hyvän ja pahan tiedon puusta, puistellen sen oksia ja etsien hedelmiä, ja ovat suurimmaksi osaksi välinpitämättömiä elämän puusta.' Oi, sinä sokea sukukunta! tämä tiedon puu on se, johon käärme on sinut johdattanut", — tässä pojan oli pakko pysähtyä koska muu osa sivua oli tulen hiillyttämää, ja hän kysyi asianajajalta: "Jatkanko minä, sir?"

Asianajaja sanoi: "Tämä poika on viisaampi kuin miltä hän näyttää; kukapa tietää, ettei hän vain tee pilaa meistä?"

"Käsketään sisälle oppinut-Dick", huudahti kapteeni Westbury nauraen; ja hän huusi akkunasta eräälle ratsusotilaalle: "Hei, Dick! tule tänne selittelemään."

Ja lujarakenteinen sotamies, jolla oli nelitahoiset, iloiset kasvot, tuli sisään kutsun saatuaan, tervehtien upseeriaan.

"Kerro meille, mitä tämä on, Dick", sanoi asianajaja —

"Minun nimeni on Steele, sir", sanoi sotamies. "Saatan olla Dick ystävilleni, mutta en laske teidän puvussanne kulkevia herroja niiksi."

"No, siis Steele."

"Mr. Steele, sir, jos suvaitsette. Kun puhuttelette hänen majesteettinsa henkivartiostoon kuuluvaa herraa, niin suvaitkaa olla vähemmän tuttavallinen."

"Sitä en tiennyt, sir", sanoi asianajaja.

"Mitenkäpä te sen olisittekaan tiennyt! Ette varmaankaan ole tottuneet tapaamaan herrasmiehiä", sanoi ratsumies.

"Ole lörpöttelemättä ja lue tuo paperipalanen", sanoi Westbury. "Se on latinaa", sanoi Dick vilkaisten siihen ja tehden uudestaan kunniaa upseerilleen, "ja se on eräästä mr. Cudworthin saarnasta;" ja hän käänsi sanat melkein samalla tavalla kuin Henry Esmond oli ne kääntänyt. "Sinäpä vasta olet nuori oppinut!" sanoi kapteeni pojalle.

"Olkaa varma, että hän tietää enemmän kuin kertoo", sanoi asianajaja.

"Luulenpa, että viskaamme hänet vaunuihin vanhan Isebelin viereen."

"Niin sentähden, että hän on kääntänyt palasen latinaa!" sanoi kapteeni kovin iloisena.

"Menisin yhtä mielelläni sinne kuin mihin tahansa", sanoi Harry Esmond yksinkertaisesti, "sillä ei kukaan välitä minusta."

Lapsen äänessä tai tässä hänen yksinäisyytensä määrittelyssä oli jotain liikuttavaa, sillä kapteeni katsahti häneen lempeästi ja Steele-niminen ratsusotilas laski hellästi kätensä pojan pään päälle ja sanoi muutamia sanoja latinaksi.

"Mitä hän sanoi?" kysyi asianajaja.

"Herran tähden, kysykää Dickiltä itseltään", huudahti kapteeni Westbury.

"Sanoin, etten itsekään ollut vieras onnettomuudelle ja että olin oppinut tukemaan onnettomia; se ei ole teidän toimenne, herra Pergamentti", sanoi ratsumies.

"Teidän näyttää olevan edullisinta jättää oppinut Dick rauhaan, mr. Corbet", sanoi kapteeni. Ja Harry Esmond, jota aina liikuttivat ystävälliset kasvot ja ystävällinen sana, tunsi olevansa hyvin kiitollinen tälle hyväluontoiselle puolustajalleen.

Hevoset oli tällävälin valjastettu vaunujen eteen ja kreivitär ja Victoire tulivat ulos ja heidät asetettiin ajoneuvoihin. Tämä kamarinainen, joka riiteli Harry Esmondin kanssa päivät pitkät, joutui vallan liikutuksen valtaan hänestä erotessaan, ja nimitti häntä "enkeli-kullaksi" ja "lapsi-raukaksi" ja sadoilla muilla hyväilynimillä.

Kreivitär pyysi häntä, tarjoten hänelle laihan kätensä suudeltavaksi, aina pysymään uskollisena Esmond-suvulle. "Jos onnettomuus tapahtuisi mylordille", sanoi hän, "olen varma, että hänelle saadaan seuraaja ja hän on antava sinulle suojeluksensa. Nyt kun olen tässä tilassa he eivät uskalla vuodattaa kostoaan minun ylitseni." Ja hän suuteli kuvaa, joka oli hänen kaulassaan, kovin kiihkeästi, eikä Henry Esmond vähääkään käsittänyt, mitä kreivitär tarkoitti, hän on jälkeenpäin oppinut ymmärtämään, että kreivitär, vaikka olikin jo vanha, odotti aina pyhimysten välityksen ja pyhäin jäännösten avulla saavansa perillisen Esmondin arvolle.

Harry Esmond oli liian nuori ottaakseen osaa vehkeilyihin, joihin hänen haltijaväkensä oli kietoutunut; ja miehet tekivätkin pojalle (joka oli kooltaan pieni ja näytti ikäistään paljon nuoremmalta) vain muutamia kysymyksiä; ja niihin kysymyksiin poika vastasi varsin varovaisesti ja tekeytyi vielä tietämättömämmäksi kuin hän todellisuudessa oli; hänen tutkijansa uskoivat häntä helposti. Hän ei maininnut sanaakaan ikkunasta eikä tulisijan yläpuolella olevasta kaapista; ja nämä salaisuudet säilyivät kokonaan hakijain silmiltä.

Niinpä asetettiin mylady vaunuihin ja lähetettiin Hextoniin mukanaan seuranaisensa, asianajaja ja muutamia ratsusotilaita vaunujen kummallakin puolella. Ja Harry jätettiin linnaan aivankuin ei hän kuuluisi kenellekään, aivan yksinäiseksi maailmassa. Kapteeni ja joukko sotamiehiä jäivät linnan haltijoiksi, ja sotamiehet, jotka olivat kovin hyväluontoisia ja lempeitä, söivät herra varakreivin lammaspaistia ja joivat hänen viiniään ja asettuivat mukaviin oloihin, — mitenkäpäs muuten he olisivat tehneet näin miellyttävässä ympäristössä.

Kapteenit söivät päivällisensä varakreivin seinäverhohuoneessa, ja pikkuinen Harry luuli, että hänen velvollisuutensa oli palvella kapteeni Westburyn takana, niinkuin hän oli palvellut varakreiviä hänen istuessaan samalla istuimella.

Kreivittären lähdön jälkeen oppinut Dick otti Harry Esmondin erikoiseen suosioonsa ja tutki häntä tieteissä ja puhui hänelle sekä ranskaa että latinaa, joissa kielissä poika huomasi olevansa vielä suurempi mestari kuin oppinut Dick; tämän hänen uusi ystävänsäkin kernaasti myönsi. Kuultuaan, että poika oli ne oppinut eräältä jesuiitalta, jota ja jonka hyvyyttä Harry ei milloinkaan väsynyt ylistämästä, hämmästytti Dick poikaa, joka alkoi tulla pikkuviisaaksi niinkuin useat yksinään kasvatetut lapset, osoittamalla suurta teologista tietoa selittäessään näiden kahden kirkkokunnan erimielisyyksiä niin, että hänellä ja Harryllä oli useita tunteja kestäviä väittelyjä, joissa poika joutui tappiolle tämän tavattoman ratsusotilaan todistellessa. "En ole mikään tavallinen sotamies", oli Dickin tapana sanoa; ja helppo olikin huomata se hänen oppineisuudestaan, kasvatuksestaan ja useista sivistyksen merkeistä, "Olen valtakunnan erään kaikkein vanhimman perheen jäsen; ja olen saanut kasvatukseni kuuluisassa koulussa ja kuuluisassa yliopistossa ja oppinut latinan ensi alkeet lähellä Smithfieldiä, Lontoossa, siellä missä marttyyreitä kärvennettiin."

"Te hirtätte yhtä monta meidän marttyyriämme", keskeytti Harry; "ja mitä kidutukseen tulee, niin isä Holt kertoi minulle, että eräs nuori herra Edinburghista, kahdeksantoistavuotias ylioppilas Edinburghin yliopistosta, hirtettiin vääräoppisena vielä viime vuonna, vaikka hän teki peruutuksen ja juhlallisesti pyysi hairahduksiaan anteeksi."

"Totta on! on ollut liian paljon vainoa molemmin puolin, mutta te sen opetitte."

"Ei, alun tekivät pakanat", huusi poika ja alkoi esimerkiksi luetella kirkkonsa pyhimyksiä ensimmäisestä marttyyrista alkaen; — tämän alla tuli sammui; tuon kattilassa jäähtyi öljy; kolmatta pyhää päätä löi mestaaja kolme kertaa eikä se eronnut ruumiista. "Näyttäkää meille teidän kirkkonne marttyyrejä, joille sellaisia ihmeitä on tapahtunut!"

"Ei", sanoi ratsusotilas vakavana, "ensimmäisen kolmen vuosisadan ihmeet kuuluvat minun kirkolleni yhtä hyvin kuin sinunkin, herra paavilainen". Ja lisäsi sitten, kasvoillaan jotain hymyn tapaista ja katsellen omituisesti Harrya: "Ja kuitenkin, pikkuinen saarnamies, olenpa toisinaan ajatellut noista ihmeistä, ettei niistä ollut paljon hyötyä, koska uhrin pää aina lopuksi putosi kolmannella tai neljännellä iskulla, ja kattila, vaikkei se jonakuna päivänä kiehunut, kiehui seuraavana. Olkoonpa miten tahansa, kirkko on meidän aikanamme menettänyt lykkäyksien epäilyttävät edut. Rankkasade ei ole milloinkaan ehkäissyt Ridleyn tulta eikä enkeli kääntänyt Campioniin kirveen terää. Kidutuspenkki repi samalla tavalla Southwell-jesuiitan kuin Sympson-protestantinkin jäsenet. Uskon puolesta kuolee kaikkialla joukoittain ihmisiä varsin kernaasti. Olen lukenut monsieur Rycaut'n 'Turkin historiasta' tuhannesta Muhametin seuraajasta, jotka taistelussa syöksyivät kuolemaan aivankuin olisivat syöksyneet paratiisiin; ja Suuren Mogulin alusmaissa heittäytyy sadoittain ihmisiä epäjumalain vaunujen alle joka vuosi, ja lesket polttavat itsensä miestensä ruumiiden ääressä, kuten on hyvin tunnettua. Uskon puolesta kuoleminen ei ole niinkään kovaosaista, herra Harry — jokaisen kansan yksilöt ovat sen tehneet — sen mukaisesti eläminen on vaikeampaa, sen tiedän omasta kokemuksestani", hän lisäsi huokaisten. "Ja voi!" jatkoi hän, "en ole poika raukkani, tarpeeksi vahva vakuuttamaan sinulle totuutta elämälläni — vaikkakin uskoni puolesta kuoleminen antaisi minulle suurimman ilon — mutta minulla oli hyvä ystävä Magdalen yliopistossa, Oxfordissa; toivon, että Joe Addison olisi täällä käännyttämässä sinua ja sen hän tekisi nopeasti — sillä luulenpa, että hän on koko jesuiittakoulun veroinen, ja mikä vielä parempi, noudattaa oppiaan elämässään. Sanat, joita mestarisi lainaili ja jotka kärsivät marttyyrikuoleman hiiliastiassa", sanoi Dick hymyillen, "olivat tohtori Cudworthin. Kun kuulin Cudworthin itsensä niitä käyttävän, ajattelin valita mustan takin (mutta häpesin elämääni, näes, ja valitsin tämän surullisen punaisen); olen usein ajatellut Joe Addisonia, — tohtori Cudworth sanoo: 'Hyvä omatunto on taivaan paras peili', ja ystäväni kasvoilla on rauha, joka aina sitä heijastaa. Toivon, että saisit nähdä hänet, Harry."

"Tekikö hän teille paljon hyvää?" kysyi poika yksinkertaisesti.

"Hän olisi voinut tehdä", — vastasi toinen — "ainakin hän opetti minut näkemään ja ymmärtämään parempia asioita. Oma vikani on kaikki, deteriora sequi." [Huonompien seuraaminen.]

"Te näytätte kovin hyvältä", sanoi poika.

"En ole sellainen miltä näytän, paha kyllä!" vastasi ratsusotilas. Ja todellakin näytti siltä, että Dick parka oli sanonut totuuden; sillä juuri sinä iltana, illallisen aikana yhteisessä ruokasalissa, jossa ratsuväki aterioitsi ja kulutti suurimman osan päiviään pelaamalla arpapeliä, polttamalla tupakkaa ja laulaa hoilottamalla ja kiroilemalla Castlewoodin oluen ääressä, löysi Harry Esmond oppineen Dickin murheellisessa juopumuksen tilassa. Hän sammalsi nikottaen suustaan saarnan; ja hänen nauravat, toverinsa pyysivät häntä laulamaan hymnin, jolloin Dick vannoi, että hän lävistäisi sen lurjuksen, joka solvasi hänen uskontoaan, ja lähti hakemaan miekkaansa, joka riippui seinällä ja kaatui miekkansa alle sanoen Harrylle, joka juoksi häntä auttamaan: "Ohoo, pieni katolilainen, kunpa Joseph Addison olisi täällä!"

Vaikka kuninkaan henkivartioston ratsuväki oli pelkästään herrasmiehiä, näyttivät toiset herrat Harry Esmondin mielestä tietämättömiltä ja raaoilta tomppeleilta hyväluontoisen, oppineen korpraali Steelen ja kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin rinnalla, jotka olivat aina ystävällisiä pojalle. He viipyivät muutamia viikkoja tai kuukausia majoitettuina Castlewoodiin, ja heiltä Harry sai tietää aika ajoittain kuinka ladyä Hextonin linnassa kohdeltiin sekä yksityiskohtia hänen vankina olostaan. Tunnettua on, että kuningas Wilhelm oli taipuisa kohtelemaan hyvin lempeästi ylimystöä, joka pysyi uskollisena vanhan kuninkaan asialle, eikä kukaan vallananastaja — siksi hänen vihamiehensä sanoivat häntä (vaikka nyt mielestäni hänellä oli oikeus kruunuun) — ole aiheuttanut vähemmän verenvuotoa. Vaarattomammille naispuolisille salaliittolaisille hän asetti vakoilijoita ja telkesi tyrmään toiset. Lady Castlewoodilla oli parhaat huoneet Hextonin linnassa, ja vanginvartijan piha kävelytilana; ja vaikka hän yhtä mittaa halusi päästä ulos mestattavaksi kuten Skotlannin Maria kuningatar, ei kukaan koskaan ajatellut katkaista hänen vanhaa maalattua päätään ruumiista eikä tehdä hänelle muuta kuin pitää hänet taatusti lukkojen takana.

Ja tapahtui, että lady tapasi nyt onnettomuudessaan muutamia ystäviä, joita hän menestyksensä päivinä oli pitänyt pahimpina vihamiehinään. Eversti Francis Esmond varakreivin ja varakreivittären serkku, joka oli nainut Winchesterin tuomiorovastin tyttären, ja kuningas Jaakon maasta poistumisen jälkeen oli asunut Hextonin kaupungin läheisyydessä, tuli, saatuaan tiedon sukulaisensa onnettomuudesta, katsomaan rouva varakreivitärtä vankeuteen, tarjoten setänsä tyttärelle kaikenlaisia ystävällisiä palveluksia, jotka olivat hänen vallassaan. Ja hän toi vaimonsa ja pienen tyttärensä vankia katsomaan; lasta, joka oli erinomaisen kaunis ja jolla oli paljon miellyttäviä tapoja, vanha varakreivitär alkoi suuresti rakastaa, vaikka varakreivittären ja lapsen äidin välillä tuskin oli enemmän rakkautta kuin ennenkään. On muutamia loukkauksia, joita eivät naiset anna milloinkaan toisilleen anteeksi; ja Madame Francis Esmond oli naidessaan varakreivittären serkun tehnyt tuollaisen korvaamattoman vääryyden lady Castlewoodia kohtaan. Mutta koska tämä nyt oli nöyryytetty ja onneton, saattoi Madame Francis myöntää aselevon vihalleen ja saattoi, ainakin jonkun aikaa, olla hyvä miehensä hylkäämälle rakastajattarelle. Niinpä sallittiin pikku Beatrixin, Madamen tyttären, usein käydä vierailulla vangitun varakreivittären luona, joka, mitä lapseen ja tämän isään tulee, lievensi vihaansa tuota Castlewood-suvun haaraa kohtaan. Ja kun eversti Esmondin kirjeet tulivat päivän valoon, kuten on mainittu, ja kun hänen käytöksensä tuli kuninkaan neuvoston tietoon, pääsi eversti parempiin suhteisiin vallitsevaan hallitukseen kuin hän oli milloinkaan ollut; kaikki epäilykset hänen uskollisuuteensa nähden pyyhittiin kokonaan pois ja siten hän kykeni paremmin hyödyttämään sukulaistaan kuin muuten olisi voinut.

Ja nyt sattui tapaus, jonka avulla tämä lady sai vapautensa ja Castlewoodin linna uuden omistajan ja isätön pieni Harry Esmond uuden ja mitä lempeimmän suojelijan ja ystävän. Olipa se salaisuus mikä tahansa, joka Harryn piti saada kuulla mylordilta, niin hän ei sitä saanut häneltä tietää; sillä se ilta, jona isä Holt saapui ja vei mylordin pois mukanaan, oli viimeinen, jolloin Harry näki holhoojansa. Mitä varakreiville tapahtui voidaan tässä lyhyesti kertoa. Haettuaan hevosensa lepopaikastaan ratsastivat varakreivi ja isä Holt yhdessä Chalterisiin, jossa heillä oli joksikin ajaksi suojaa erään kaupungissa asuvan isän rippilapsen luona; mutta koska heitä haettiin kiivaasti ja koska palkkio jommankumman löytämisestä oli melkoinen, katsottiin viisaaksi, että he eroaisivat, ja pappi lähti toisiin piilopaikkoihin, jotka olivat hänen tiedossaan, kun taas varakreivi matkasi Bristolin kautta Irlantiin, jossa Jaakko-kuninkaalla oli hovi ja sotajoukko. Varakreivi oli vain pienenä lisänä siihen — hänhän ei tuonut muuta kuin miekkansa ja muutamia taskussaan olevia kolikoita — mutta kuningas otti hänet vastaan lempeästi ja huomaavaisesti, hänen köyhyydestään huolimatta, vahvisti hänen uuden markiisin arvonsa, antoi hänelle rykmentin komennettavaksi ja lupasi lisäylennystä. Mutta eivät arvonimet eivätkä ylennykset nyt enää hyödyttäneet häntä. Mylord haavoittui Boynen kohtalokkaassa taistelussa, jolta taistelukentältä paettuaan (paljon myöhemmin kuin hänen herransa oli hänelle antanut siihen esimerkin) hän makasi jonkun aikaa piilossa rämeisessä maaseutupaikassa Trimin kaupungin läheisyydessä, ja riutui ja kuoli pikemminkin suoseuduissa saamansa katarrin ja kuumeen tähden kuin vihollisen miekasta. Kepeät olkoot mullat Thomas Castlewoodin haudalla! Sen, joka tämän kirjoittaa, on ajateltava häntä rakkaudella, vaikka tämä herra teki hänelle kaksi onnetonta vääryyttä: toisen näistä hän olisi varmaankin hyvittänyt, jos hänelle olisi elämää annettu, mutta toinen oli yläpuolella hänen hyvitysvaltansa, vaikka onkin toivottavaa, että suurempi synninpäästäjä kuin pappi on kreivin siitä vapauttanut. Hän sai myös jonkinlaisen synninpäästön lohdutuksen, sillä eräs Trimin pappi kirjoitti kirjeen varakreivittärelle ilmoittaen hänelle onnettomuudesta.