Читать книгу Henry Esmondin historia - William Makepeace Thackeray - Страница 13

Poika makasi pienellä vuoteellaan voimatta nukahtaa ajatellessaan muutamia ankeriaan koukkuja, jotka hän oli edellisenä iltana asettanut jokeen ja odottaen hetkeä, jolloin portti aukeaisi ja hän ja hänen toverinsa, John Lockwood, portinvartijan poika, voisivat mennä purolle katsomaan, oliko heillä ollut onnea. Päivänkoittaessa Johnin piti herättää hänet, mutta hänen oma intonsa tuohon urheiluun oli jo kauan ollut hänen herättäjänään. Hän oli ollut valveilla niin kauan, että hänestä tuntui siltä, ettei päivä koskaan tullut.

Kello oli neljän tienoissa, kun hän kuuli viereisen kamarin, kappalaisen huoneen, oven aukeavan ja miehen yskivän käytävässä. Harry hypähti vuoteeltaan ajatellen, että huoneessa varmasti oli rosvo, tai kukaties toivoen sen olevan haamun, ja työntäen oman ovensa auki hän näki edessään isän huoneen oven avoinna ja huoneen valaistuna ja olennon seisovan sisäänkäytävällä sakean savun keskellä, joka tuli huoneesta.

"Kuka siellä?" huudahti poika, joka oli rohkealuontoinen.

"Silentium" [Hiljaa], kuiskasi toinen; "minä täällä olen, poikaseni!" ja kun tämä ojensi kättään, tunsi Harry hänet hyvin opettajakseen ja ystäväkseen isä Holtiksi. Verho oli kappalaisen huoneessa pihallepäin olevan akkunan edessä ja Harry näki, että savu syntyi suuresta paperikasasta joka paloi hiilipannussa, kun hän saapui kappalaisen huoneeseen. Suotuaan pikaisen tervehdyksensä ja siunauksensa pojalle, joka oli ihastuksissaan saadessaan nähdä opettajansa, isä jatkoi paperiensa polttamista, ottaen niitä kaapista, joka oli uunihyllyn yläpuolella. Kaappia Harry ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Isä Holt nauroi nähdessään pojan huomion kokonaan, kiintyneen tähän syvennykseen. "Se on oikein, Harry", sanoi hän; "uskollinen pikkuinen heimolainen, tarkasta kaikkea äläkä sano mitään. Sinä olet uskollinen, sen tiedän."

"Tiedän, että menisin hirteen teidän puolestanne", sanoi Harry.

"En tahdo päätäsi", sanoi isä taputtaen sitä lempeästi; "Sinun ei tarvitse muuta kuin olla vaiti. Polttakaamme nämä paperit ja olkaamme sanomatta kellekään mitään. Haluttaisiko sinua lukea niitä?"

Harry Esmond punastui ja painoi alas päänsä. Oli niin, että hän jo oli ajattelematta katsonut edessään olevaa paperia; ja vaikka hän oli sen nähnyt, hän ei voinut ymmärtää siitä sanaakaan, sillä kirjaimet olivat varsin selviä, mutta aivan tarkoituksettomia. He polttivat paperit, musertaen tuhan erääseen hiilipannuun, niin että niistä tuskin jäi jälkeäkään.

Harry oli tottunut näkemään isä Holtin useammassa kuin yhdessä puvussa — ei ollut turvallista eikä vaaran arvoista paavin kirkonmiesten käyttää oikeata pukuaan, eikä hän siis ollut vähääkään hämmästyksissään siitä, että pappi nyt ilmaantui puettuna ratsastusasuun, suuriin puhvelinahkaisiin saappaisiin ja sulkahattuun, joka oli yksinkertainen, mutta sellainen, jota herrat käyttivät.

"Tiedät kaapin salaisuuden", hän sanoi nauraen; "ja sinun on valmistuttava muihin salaisuuksiin", ja hän aukaisi — ei salaista kaappia tällä kertaa — vaan vaatekammion, jonka hän tavallisesti piti lukossa ja josta hän nyt otti kaksi tai kolme eriväristä pukua ja tekotukkaa, muutamia hienotekoisia miekkoja (isä Holt oli innokas miekkailutaidon harrastaja, ja kun hän oli kotona, harjoittivat hän ja hänen oppilaansa joka päivä tätä urheilua, jossa pojasta tuli suuri mestari), sotamiehen takin ja viitan sekä maamiehen puseron ja pani ne tuohon suureen syvennykseen uunihyllyn päälle, josta paperit oli otettu.

"Elleivät he löydä tuota kaappia", hän sanoi, "eivät he löydä näitä; jos he löytävät nämä, he eivät niistä saa mitään juttua kokoon, paitsi että isä Holt on käyttänyt useampia kuin yhtä vaatekertaa. Niin tekevät kaikki jesuiitat. Tiedäthän millaisia petkuttajia me olemme, Harry."

Harry oli hädissään siitä, että hänen ystävänsä aikoi heti jättää hänet; "Mutta ei tiedä", sanoi pappi, "on hyvin todennäköistä, että tulen takaisin mylordin kanssa muutaman päivän kuluttua. Luultavasti meitä tullaan suvaitsemaan; ehkäpä meitä ei vainota. Mutta heidän päähänsä varmaankin pälkähtää tulla vierailulle Castlewoodiin ennen meidän palaamistamme. Ja koska minun puvussani kulkevia herrasmiehiä epäillään, he voisivat nähdä hyväksi tutkia minun paperini, jotka eivät koske ketään — eivät ainakaan heitä." Ja tähän päivään asti Harry Esmond, hänen oppilaansa, on pysynyt täydelleen tietämättömänä siitä, koskivatko nuo kyseenalaiset paperit politiikkaa, vaiko tuon salaperäisen seuran asioita, jonka jäsen isä Holt oli.

Muun osan tavaroistaan, pienen vaatevarastonsa ja muun, Holt jätti koskemattomaksi hyllyilleen ja kaappiinsa ottaen sieltä kuitenkin nauraen ja heittäen hiiliastiaan, jossa hän vain puoliksi poltti ne, muutamia teologisia kirjoitelmia, joita hän oli kirjoittanut englantilaisia pappeja vastaan. "Ja nyt", hän sanoi, "voi Harry poikani todistaa puhtaalla tunnolla nähneensä minun polttavan latinalaisia saarnoja viimeisen kerran täällä ollessani ennen Lontooseen menemistäni; ja kohta on päivänkoitto ja minun on oltava poissa, ennenkuin Lockwood liikkuu."

"Eikö Lockwood päästä sinua ulos, sir?" kysyi Harry. Holt nauroi; hän ei milloinkaan ollut iloisempi ja hyväntuulisempi kuin ollessaan täydessä toimessa tai vaarassa.

"Lockwood ei tiedä mitään minun täällä-olostani, huomaa se", hän sanoi; "etkä sitä tietäisi sinäkään, pikku rasu, jos olisit nukkunut paremmin. Sinun täytyy unohtaa, että olen ollut täällä, ja nyt, hyvästi. Sulje ovi ja mene omaan huoneeseesi äläkä tule ulos ennenkuin — odotahan, miksi et voisi tietää yhtä salaisuutta lisäksi? Tiedän, ettet koskaan petä minua."

Kappalaisen huoneessa oli kaksi akkunaa — toinen pihalle päin, josta oli näköala suoraan länteen suihkulähteelle, ja toinen, pieni akkuna, joka oli vahvasti raudoitettu ja oli tasangolle päin linnan edustalla. Tämä akkuna oli liian korkealla, jotta siihen olisi ylettynyt maasta, mutta kiipeämällä tarjoilupöydälle, joka oli sen alla, isä Holt näytti minulle kuinka akkunanalustaa painamalla koko lyijyn, lasin ja rautatankojen muodostama kehys laskeutui allapäin olevaan syvennykseen, josta se voitiin nostaa ja palauttaa tavalliseen paikkaansa ulkopuolelta, sillä eräs rikkinäinen ruutu oli tarkoituksellisesti avoinna, niin että käsi voi käyttää tuon koneiston vieteriä.

"Kun olen mennyt", sanoi isä Holt, "tulee sinun työntää paikoilleen tarjoilupöytä, niin ettei kukaan voi kuvitella, että tätä tietä on käytetty ulosmenoon; lukitse ovi ja pane avain — mihin panisimmekaan avaimen? — pane se 'Chrysostomuksen' alle kirjahyllylle; ja jos joku kysyy sitä, sano että minä pidän sitä siellä ja olen ilmoittanut sinulle, mistä se on löydettävissä, jos sinulle tulee tarvis mennä minun huoneeseeni. Tässä laskeutuminen on helppoa seinää pitkin alas ojaan ja, siis vielä kerran, hyvästi, siksi kunnes taas tapaan sinut, rakas poikani." Ja niin sanoen rohkea isä kiipesi pöydälle tavattoman notkeasti ja reippaasti ja astui akkunalaudalle, nostaen taas esiin rautatangon ja koko laitoksen toiselta puolelta ja jättäen Harry Esmondille aikaa vain kurkottautua varpaisilleen ja suudella hänen kättään ennenkuin akkunan pieli sulkeutui; rautatangot kiinnittäytyivät yhtä lujina kuin konsanaan, kuten näytti, yläpuolella olevaan kivikaareen. Kun isä Holt seuraavalla kerralla saapui Castlewoodiin, tuli hän suuresta portista ratsain, eikä hän edes vihjannut yksityistien olemassa olosta Harrylle muutoin kuin tarvitessaan yksityislähettilästä sisäpuolelta, jossa tarkoituksessa hän epäilemättä oli ohjannut nuoren oppilaansa tämän linnasta poistumistavan perille.

Esmond, vaikka olikin nuori, olisi mieluummin kuollut kuin pettänyt ystävänsä ja opettajansa; tämän mr. Holt hyvin tiesi; sillä hän oli koetellut poikaa enemmän kuin kerran panemalla kiusauksia hänen tielleen, nähdäkseen, taipuisiko tämä niihin ja jälkeenpäin tunnustaisi vai kestäisikö hän ne, niinkuin hän toisinaan teki, tai valehtelisiko, jota hän ei koskaan tehnyt. Tässä suhteessa isä Holt opetti, ettei salaisuuden säilyttäminen ollut valehtelemista, jota se ei missään tapauksessa olekaan, vaikka vaitiolo onkin kiellon arvoinen, ja siksi suora "ei" ei ole rikoksellinen oikeuden tai ystävän puolesta tai vastauksena kysymykseen, joka on ennakkoluuloinen, vaan on päinvastoin kiitettävä ja yhtä laillinen menettelytapa kuin toinenkin, väärää vaatimusta vältettäessä. Jos esimerkiksi (sanoi hän), hyvältä kansalaiselta, joka on nähnyt hänen majesteettinsa etsivän suojaa puusta, kysyttäisiin: "Onko kuningas Kaarle tuossa tammessa?", niin ei hänen velvollisuutensa olisi antaa myöntävää vastausta, — tällöinhän cromwellilaiset voisivat vangita kuninkaan ja surmata hänet, kuten hänen isälleen tekivät — vaan kielteinen, sillä hänen majesteettinsa on salaisena tuossa puussa eivätkä häntä siis näe uskolliset silmät. Kaiken tämän opetuksen samoin kuin kieli- ja tiedeopintojen alkeet poika innolla ja kiitollisuudella otti vastaan opettajaltaan uskonnon ja siveysopin ohella. Kun siis Holt oli mennyt ja kieltänyt Harrya olemaan häntä näkemättä, oli niinkuin hän ei olisi käynytkään. Ja pojalla oli tämä vastaus sujuvan valmiina, kun hän muutaman päivän perästä joutui kuulusteltavaksi.

Oranian prinssi oli silloin Salisburyssa, kuten nuori Esmond sai tietää nähdessään tohtori Tusherin parhaassa kauhtanassaan (vaikka tiet olivat kuraiset eikä hänen koskaan tiedetty ratsastaessaan käyttäneen silkkistä kauhtanaansa, vaan ainoastaan villakankaista,) ja suuri oranssikokardi leveälierisessä hatussa ja Nahum, tohtorin kanslia-apulainen oli samalla lailla koristettu. Tohtori käveli edestakaisin pappilan edustalla, kun pikku Esmond hänet näki, ja Harry kuuli hänen sanovan, että hän aikoi osoittaa kunnioitustaan hänen korkeudelleen prinssille, kun hän nousi satulatyynylleen ja ratsasti pois, Nahum takanaan. Kylän väellä oli niinikään oranssikokardit ja Harryn ystävän sepän naurava tytär kiinnitti sellaisen Harrynkin vanhaan hattuun, jonka koristeen tämä vihaisena repi pois, kun kansa vaati häntä huutamaan: "Jumala suojelkoon Oranian prinssiä ja protestanttista uskoa!" Mutta ihmiset vain nauroivat; kylässä pidettiin pojasta, sillä hänen yksinäisyytensä herätti kaikkien sääliä, ja hän tapasi siellä iloisen vastaanoton ja ystävällisiä kasvoja monessa talossa. Isä Holtillakin oli siellä monta ystävää, sillä hänellä oli tapana väitellä sepän kanssa teologiasta, milloinkaan kiivastumatta, nauraen koko ajan miellyttävällä tavallaan, ja lisäksi hän paransi sepän vilutaudista kiinanpulverilla, ja oli aina valmis suomaan lempeän sanan, jos joku sitä kaipasi, niin että kylän asukasten mielestä oli vahinko, että nuo kaksi olivat paavilaisia.

Rippi-isä ja Castlewoodin kappalainen sopivat keskenään erinomaisesti; ensinmainittu olikin korkean sivistyksen saanut mies, ja toisen velvollisuus taas oli olla sovussa kaikkien kanssa. Tohtori Tusherilla ja hänen vaimollaan, kreivittären kamaripalvelijalla, oli poika, joka oli pikku Esmondin ikäinen; ja näiden poikien välillä oli sellainen ystävyys, jonka naapuruus, suvaitsevaisuus ja hyväluonteisuus melkein varmasti aiheuttavat. Tom Tusher lähetettiin kuitenkin varhain Lontooseen kouluun, jonne hänen isänsä vei hänet sekä nidoksen saarnoja, Jaakko kuninkaan ensimmäisenä hallitusvuonna; ja Tom palasi sittemmin useana vuotena vain kerran vuodessa Castlewoodiin kouluja yliopistoaikoinaan. Näin ollen Tomilla oli vähemmän vaaraa siitä, että rippi-isä, joka tuskin milloinkaan häntä näki, saastuttaisi hänen uskonsa, kuin Harryllä, joka alinomaa oli kappalaisen seurassa; mutta, sanoi tohtori vakavana, niin kauan kuin Harryn uskonto oli sama kuin hänen majesteettinsa ja herra kreivin ja kreivittären, hän ei tahtonut tätä häiritä eikä kiusata. Eikä hän millään muotoa tahtonut väittää, ettei hänen majesteettinsa kirkko ollut syntynyt katolisesta kirkosta; tällöin isä Holt tapasi nauraa ja sanoa, että Pyhä Kirkko yli koko maailman ja jalojen marttyyrien joukko olivat tohtorille hyvin kiitollisia tästä tunnustuksesta.

Tohtorin ollessa Salisburyssa tuli rakuunarykmentti, jonka miehistöllä oli oranssinväriset koristenauhat, ja majoittautui Castlewoodin kylään, ja muutamat niistä tulivat linnaankin, jonka he valtasivat, rosvoamatta kuitenkaan mitään muuta kuin kanalan ja olutkellarin ja vaatien ainoastaan, että saisivat tutkia linnan, hakeakseen papereita. Ensimmäinen huone, jota he pyysivät nähdä, oli isä Holtin huone, jonka avaimen Harry Esmond luovutti. Ja he aukaisivat laatikot ja hyllyt ja käänsivät nurin paperit ja vaatteet, mutta eivät löytäneet mitään muuta kuin hänen kirjansa ja vaatteensa ja papinviitat erikoisessa laatikossa, ja löydöistään rakuunat pitivät lystiä Harry Esmondin kauhuksi. Kysymyksiin, jotka heidän johtajansa teki Harrylle, vastasi tämä, että isä Holt oli erittäin hyvä hänelle ja kovin oppinut mies eikä varmaankaan olisi kertonut salaisuuksiaan hänelle, jos tällä sellaisia oli. Tähän aikaan Harry oli noin yksitoistavuotias ja näytti yhtä viattomalta kuin hänen ikäisensä pojat tavallisesti.

Perhe oli poissa enemmän kuin kuusi kuukautta ja palatessaan sen jäsenet olivat mitä syvimmän masennuksen tilassa, sillä Jaakko kuningas oli karkoitettu, Oranian prinssi oli valtaistuimella, ja kreivitär pelkäsi mitä hirveimpien vainojen kohtaavan katolisen uskon tunnustajia sanoen, ettei hän uskonut totuuden hiventäkään olevan niissä suvaitsevaisuuden lupauksissa, joita tuo hollantilainen hirviö lateli, eikä ainoassakaan sanassa, jonka tuo valapatto ilkimys sanoi. Kreivi ja kreivitär olivat tavallaan vankeja omassa talossaan, sen antoi kreivitär pienelle paashilleen tiedoksi; poikanen alkoi tähän aikaan kehittyä ymmärtämään mitä hänen ympärillään tapahtui sekä jonkun verran niiden henkilöiden luonteita, joiden läheisyydessä hän eli.

"Olemme vankeja", sanoi kreivitär, "vailla kahleita olemme vankeja. Tulkoot siis; viekööt minut vankiloihinsa tai lyökööt pääni erilleen tästä pienestä kaulaparasta" (ja hän pusersi sitä pitkillä sormillaan). "Esmondien veri on aina juokseva uskollisena heidän kuninkaittensa puolesta. Emme ole niinkuin Churchillit — nuo Juudakset, jotka suutelevat mestariaan ja pettävät hänet. Tiedämme miten on kärsittävä ja miten on annettava anteeksi, kun kuninkaan asia on kyseessä" (epäilemättä hänen armonsa viittasi tuohon tuhoisaan maitoviinin ritarin paikan menetykseen, niinkuin hän teki kymmenkunnan kertaa päivässä). "Tuokoon tuo Oranian tyranni vain piinapenkkinsä ja hirvittävät hollantilaiset kidutusvehkeensä — senkin peto! — senkin lurjus! Syljen hänelle ja uhittelen häntä! Iloisena lasken tämän pään mestauspölkylle; iloisena seuraan lordiani mestauslavalle ja huudamme: 'Jumala Jaakko-kuningasta suojelkoon!' viimeisellä henkäyksellämme ja hymyilemme mestaajalle." Ja hän kertoi paashilleen ainakin sata kertaa yksityiskohdittain viimeisestä kerrasta, jolloin hän oli tavannut hänen majesteettinsa.

"Heittäydyin valtiaani jalkain juureen", hän sanoi, "Salisburyssa. Uhrasin itseni — puolisoni — linnani hänen asialleen." Varmaankin hän muisti vanhoja aikoja, jolloin Isabella Esmond oli nuori ja ihana; varmaankin hän muisti päivän, jolloin en minä ollut se, joka polvistui — ainakin hän puhui minulle äänellä, joka toi mieleeni menneet ajat. "Niinpä vain!" sanoi hänen majesteettinsa, "teidän tulisi mennä Oranian prinssin luo, jos olette jotain vailla". "Ei sire", vastasin, "en tahdo polvistua vallananastajan edessä; Esmond, joka olisi saattanut palvella teidän majesteettianne, ei koskaan alistu olemaan petturin maitoviiniritarina. Kuninkaallinen pakolainen hymyili onnettomuuksiensakin ylitsevuotavaisuudessa; hän yritti nostaa minut maasta, lohduttaen minua. Puolisoni varakreivikään ei voinut olla vihoissaan siitä ylevästä suudelmasta, jolla majesteetti minua kunnioitti."

Valtiollisista vastoinkäymisistä oli seurauksena, että; kreivi ja kreivitär tulivat paremmiksi ystäviksi kuin he koskaan olivat olleet kihlausaikansa jälkeen. Herra kreivi oli osoittanut sekä lojaalisuutta että rohkeutta silloin kun nämä olivat harvinaisia ominaisuuksia kuninkaan ympärillä olevassa arassa joukossa; ja kiitokset, jotka hän sai, kohottivat häntä suuresti hänen vaimonsa silmissä, ja kaiketi myöskin hänen omissaan. Hän heräsi huolimattomasta ja laiskottelevasta elämästä, jota oli viettänyt, ratsasteli alinomaa edestakaisin keskustelemassa sen tai tämän kuninkaan ystävän kanssa — joista tehtävistä paashi ei tietysti paljoa tietänyt, tämä kun huomasi vain hänen iloisuutensa ja muuttuneen käytöksensä.

Isä Holt tuli usein linnaan, mutta ei enää julkisesti toiminut kappalaisena. Hän nouti ja vei aina vieraita, sota- ja kirkonmiehiä (viimemainitut Harry tunsi, koska he tulivat kaikenlaisissa valepuvuissa), saapui ja poistui yhtämittaa. Varakreivi teki pitkiä retkiä ja ilmestyi odottamatta, käyttäen toisinaan samaa tietä, jota isä Holt oli käyttänyt, vaikkei Harry voinutkaan tietää kuinka usein tuo pieni, kappalaisen huoneessa oleva akkuna päästi sisälle tai ulos lordin ja hänen ystävänsä. Hän piti uskollisesti isälle antamansa lupauksen olla urkkimatta, ja jos hän keskiyöllä kuuli pieneen huoneeseensa ihmisten liikettä viereisestä huoneesta, kääntyi hän seinään päin ja hautasi uteliaisuutensa tyynyyn, kunnes nukahti. Hän ei kuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että papin matkat tapahtuivat tiheään, ja käsitti sadoista merkeistä, että jokin vakava, vaikkakin salainen asia oli vaatinut tämän palveluksia. Mikä tämä oli, voidaan varsin helposti arvata siitä, mitä pian tapahtui mylordille.

Vartioväkeä ei asetettu Castlewoodiin, kun lordi palasi, mutta kylässä oli vartiosto ja joku heistä oli aina tasangolla, pitäen silmällä suurta porttiamme ja niitä, jotka siitä menivät tai tulivat — Lockwood sanoi, että erittäinkin iltaisin jokaista henkilöä, joka tuli tai meni, pitivät silmällä ulkopuolella olevat kenttävahdit. Onneksi meillä oli portti, josta eivät heidän ylhäisyytensä tienneet mitään. Mylordin ja isä Holtin täytyi tehdä alituiseen yöllisiä retkiä. Pari kertaa pikku Harry toimi heidän lähettiläänään ja varovaisena pikku adjutanttinaan. Hän muistaa, että hänen käskettiin mennä kylään onkineen, käydä muutamissa määrätyissä taloissa, pyytää vettä juodakseen ja sanoa isäntämiehelle: "Newburyssa olisi hevosmarkkinat ensi torstaina", ja sitten viedä uutinen seuraavaan luettelossa olevaan taloon.

Hän ei silloin tietänyt, mitä tuo uutinen merkitsi tai mitä parhaillaan tapahtui. Se kuitenkin selvyyden vuoksi voidaan selittää tässä. Kun Oranian prinssi oli mennyt Irlantiin, jossa kuningas oli valmistunut häntä kohtaamaan suurella sotajoukolla, päätettiin, että hänen majesteettinsa puoluelaiset nousisivat suureen kapinaan tässä maassa, ja kreivistä piti tulla kreivikuntamme sotajoukon päällikkö. Viime aikoina hän oli ottanut paremmin johtaakseen asioita kuin ennen, ja hänellä oli tuo uupumaton isä Holt apunaan ja rouva kreivitär innokkaana kehoittajanaan; ja koska lordi Sark oli Towerissa vankina ja Sir Wilmot Crawley, Queen's Crawleysta, oli mennyt Oranian prinssin puolelle, tuli mylordista kreivikunnan huomattavin henkilö kuninkaan puoluelaisista.

Oli järjestetty niin, että rykmentti skotlantilaista harmaaväkeä ja rakuunoita, jotka silloin oli majoitettu Newburg'iin, jonakin määrättynä päivänä julistautuisi kuninkaan miehiksi — ja myöskin aateliston, joka oli suosinut hänen majesteettinsa asiaa, oli määrä vuokrata sineen ja liittolaisineen tulla Newburg'iin — ja kaikkien marssia hollantilaista Ginckelin johtamaa armeijaa vastaan Readingiin, ja heidän kukistettuaan nämä sekä heidän kesyttömän pienen herransa siellä Irlannissa, ajateltiin, että meidän puoluelaisemme voisivat edetä itse Lontooseen ja kuninkaalle ennustettiin varmaa voittoa.

Kun näitä suuria asioita pohdittiin, häipyi lordista kokonaan hänen velttoutensa ja hän näytti ruumiillisestikin virkistyvän; mylady ei riidellyt hänen kanssaan. Isä Holt kulki aina kiireissään väliä edestakaisin; ja pikku Harry olisi toivonut olevansa muutamaa tuumaa pitempi, jotta olisi voinut paljastaa miekkansa tämän hyvän asian puolesta.

Eräänä päivänä (varmaankin kesäkuussa 1690), kutsui lordi, puettuna suureen ratsastustakkiin, jonka alta Harry saattoi nähdä kirkkaan teräksisen rintasuojuksen, pikku Harryn luokseen, työnsi hiukset pois lapsen otsalta ja suuteli häntä ja rukoili Jumalaa suojelemaan häntä, ja hänen puheensa oli lempeämpää kuin milloinkaan ennen. Isä Holt siunasi myöskin pojan. Ja sitten he jättivät jäähyväiset rouva kreivittärelle, joka tuli huoneestaan nenäliina silmillään; hänen seuranaisensa ja mrs. Tusher tukivat häntä. "Te menette — menette ratsastamaan", sanoi hän. "Voi, jospa minäkin voisin tulla! Mutta tässä tilassani minulta on ratsastaminen kielletty."

"Suutelemme rouva markiisittaren kättä", sanoi isä Holt. "Jumala teitä suojelkoon, mylord", sanoi lady astuen esiin ja syleillen mylordia suurin elein. "Isä Holt, pyydän siunaustanne", ja hän kumartui sitä saamaan, kun taas mrs. Tusher keikautti ylpeästi päätään.

Mr. Holt antoi saman siunauksen pienelle paashille, joka polvistui ja piteli mylordin jalustinta, kun hän nousi ratsaille. Kaksi palvelijaa antoi niinikään apuaan; ja sitten he ratsastivat kaikin Castlewoodin portista.

Kun he menivät sillan yli, saattoi Harry nähdä punapukuisen upseerin ratsastavan esiin, koskettavan hattuaan ja puhuttelevan mylordia.

Seurue pysähtyi ja joutui jonkinlaiseen keskusteluun tai väittelyyn, joka pian päättyi, sillä mylord pani hevosensa nelistämään otettuaan ensin hattunsa päästään ja kumarrettuaan upseerille, joka ratsasti hänen vieressään askel askeleelta — ja häntä seuraava sotamies jäi jälkeen, ratsastaen mylordin kahden palvelijan seurassa. He nelistivät tasangon yli ja jalavain taakse (lordi heilautti kädellään, niin Harry luuli huomaavansa), ja niin he katosivat. Sinä iltana olimme kovin peloissamme, sillä lypsyaikaan tuli paimenpoika ratsastaen yhdellä ratsuistamme, jonka oli löytänyt ruohoa syömästä ulomman puistomuurin luota.

Koko illan varakreivitär oli hyvin hiljaisella ja masentuneella mielellä. Hän ei huomannut juuri kenessäkään mitään vikaa ja pelasi korttia kuusi tuntia. Pieni paashi meni nukkumaan. Hän rukoili mylordin ja hyvän asian puolesta, ennenkuin ummisti silmänsä.

Aamu alkoi jo sarastaa kun portinvartijan kello soi, ja vanha Lockwood heräsi ja päästi sisään erään mylordin palvelijoista, joka aamulla oli mennyt hänen mukaansa ja joka palasi surullisin sanomin. Upseeri, joka oli ratsastanut mylordin luo, oli, kuten ilmeni, sanonut hänelle, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa hänen ylhäisyydelleen, ettei tämä ollut vanki, mutta silti tarkastuksenalainen, ja pyytää häntä olemaan ratsastamatta kartanon ulkopuolelle sinä päivänä.

Mylord vastasi, että ratsastaminen teki hyvää hänen terveydelleen, että, jos kapteeni näki hyväksi häntä seurata, sai tehdä mielensä mukaan; ja silloin juuri lordi kumarsi ja he ratsastivat pois yhdessä.

Kun hän saapui Wanseyn lakeudelle, mylord aivan äkkiä pysähtyi ja seurueen täytyi pysähtyä siinä teiden risteyksessä.

"Sir", hän sanoi upseerille, "mitä on neljä kahta vastaan. Oletteko ystävällinen ja valitsette tuon tien ja jätätte minut kulkemaan omaani?"

"Teidän tienne on minun, mylord", sanoi upseeri.

"Siinä tapauksessa —" sanoi mylord. Mutta hänellä ei ollut aikaa sanoa enempää; sillä upseeri veti esiin pistoolin ja näpsäytti sitä mylordin edessä, mutta samalla hetkellä myös isä Holt paljasti pistoolin ja ampui upseeria pään lävitse. Se oli tehty ja mies kuolleena silmänräpäyksessä. Sotamies tuijotti upseeriinsa näyttäen säikähtäneeltä hetkisen ja nelisti sitten pois henkensä edestä.

"Ampukaa, ampukaa!" huusi isä Holt, lähettäen toisen luodin sotamiehen jälkeen; mutta nuo kaksi palvelijaa olivat liian säikähtäneitä kyetäkseen käyttämään aseitaan, ja kun mylord käski heidän olemaan asiaan puuttumatta, pääsi sotamies karkuun.

"Mr. Holt, qui pensait à tout" [joka ajatteli kaikkea], sanoi Blaise, "astui ratsultaan, tutki kuolleen upseerin taskut, löytääkseen papereita, antoi hänen rahansa meille kahdelle ja sanoi: 'Viini on laskettu, m le Marquis', — miksi hän sanoi markiisiksi herra kreiviä? — 'meidän on se juotava'."

"Tuon herraparan hevonen oli parempi kuin se, jolla minä ratsastin", jatkoi Blaise. "Mr. Holt pyysi minua nousemaan sen selkään; ja niinpä sivalsin Sukkajalkaa selkään piiskalla ja se juosta hölkötti kotiin. Ratsastimme, eteenpäin Newburya kohti. Keskipäivän ajoissa kuulimme ammuntaa. Kahden aikaan antaessamme hevosillemme juotavaa eräässä majatalossa tuli luoksemme ratsastaja, joka sanoi: 'Kaikki on lopussa! Skotlantilaiset antoivat julistuksen tuntia liian aikaisin — kenraali Ginckel hyökkäsi heidän kimppuunsa.' Koko asia oli menetetty.

"'Ja me olemme ampuneet upseerin virantoimituksessa ja antaneet hänen käskyläisensä pujahtaa pakoon'", sanoi mylord.

"'Blaise', sanoi mr. Holt, kirjoittaen pari riviä muistikirjaansa — toisen myladylle ja toisen teille, nuoriherra Harry — 'sinun on mentävä takaisin Castlewoodiin ja vietävä nämä sinne' ja katsokaapa nyt!"

Ja hän antoi Harrylle nuo kaksi paperia. Harry luki hänelle osoitetun ja siinä oli ainoastaan: "Polta kaapissa olevat paperit; polta tämä. Et tiedä mistään mitään." Harry luki tämän ja juoksi yläkertaan emäntänsä huoneeseen, jossa tämän seuranainen nukkui lähellä ovea, sekä pani tämän hakemaan kynttilän ja herättämään myladyn, jonka käsiin hän antoi tuon paperin. Lady oli ihmeellinen nähtävyys yöasussaan. Harry ei milloinkaan ollut nähnyt mitään sen veroista.

Niin pian kuin lady sai paperin käsiinsä, Harry palasi takaisin kappalaisen huoneeseen, aukaisi tulisijan yllä olevan salakaapin, poltti kaikki siellä olevat paperit, ja, kuten oli nähnyt papin tekevän, otti erään arvoisan isän käsinkirjoitetun saarnakokoelman ja poltti sen puoliksi hiiliastiassa. Kun paperit oli täydelleen hävitetty, oli jo aamu valjennut. Harry juoksi takaisin emäntänsä luo. Tämän seuranainen johdatti hänet taas kreivittären kamariin. Kreivitär pyysi (aviovuoteensa verhojen takaa) poikaa käskemään valjastamaan hevoset vaunujen eteen, sanoen aikovansa lähteä heti matkaan.

Mutta hänen armonsa pukeutumismenot olivat yhtä mahdottoman pitkät tänä päivänä kuin muinakin, ja vaunut olivat olleet jo kauan odottamassa, kun mylady pukeutui vielä. Ja juuri kun kreivitär astui huoneestaan valmiina poistumaan, saapui nuori John Lockwood juoksujalkaa kylästä tuoden sen sanoman, että eräs lakimies, kolme upseeria ja parikymmentä sotamiestä marssi sieltä linnaa kohti. John oli vain kahden minuutin verran heitä edellä ja tuskin hän vielä oli kunnolleen saanut kerrotuksi sanottavansa, kun sotajoukko ratsasti pihallemme.

VI luku.