Читать книгу Henry Esmondin historia - William Makepeace Thackeray - Страница 12

Jonkun ajan kuluttua pieni poika tottui paikan yksinäisyyteen ja muisteli jälkeenpäin tätä elämänsä osaa aikana, joka ei ollut onneton. Kun perhe oli Lontoossa, matkusti koko palveluskunta sinne lukuunottamatta portinvartijaa — joka sitäpaitsi oli oluenpanija, puutarhuri ja puunhakkaaja — sekä hänen vaimoaan ja lapsiaan. Näillä oli asuntonsa portinvartijan tuvassa, jonka ovi johti linnan pihalle; kappalaisen huoneen akkuna oli tasangolle päin; tämän huoneen vieressä oli pieni kamari, jossa isä Holtilla oli kirjansa ja Harry Esmondilla makuukomeronsa. Itäänpäin oleva linnan osa oli säästynyt cromwellilaisten tykeiltä, joiden patteri oli läntiselle pihalle päin olevalla kukkulalla; niinpä olikin tässä itäisessä osassa vain vähän hävityksen merkkejä, lukuunottamatta kappelia, jonka Edward VI:n aikuiset maalatut akkunat tasavaltalaiset olivat rikkoneet. Isä Holtin aikana Harry Esmond toimi hänen tuttavallisena ja uskollisena pikku palvelijanaan — pudistellen hänen vaatteensa, järjestellen hänen papilliset pukunsa, hakien hänelle vettä kaivosta kauan ennen päivän sarastusta, valmiina juoksemaan mihin tahansa rakastetun pappinsa palvelukseksi. Kun isä lähti pois, hän lukitsi yksityishuoneensa; mutta huone, jossa kirjat olivat, jäi pienen Harryn käytettäväksi. Ellei ota lukuun isä Holtin seuraa, oli poika ollut, yhtä yksinäinen lordi Castlewoodin kotonakin ollessa.

Ranskalainen nero on sanonut, ettei kukaan ole sankari kamaripalvelijansa silmissä, ja vähemmänkin terävät silmät kuin varakreivittären pienellä paashilla oli, riittivät näkemään, että ladyllä oli paljon ominaisuuksia, jotka eivät olleet millään tavoin ylistettäviä huolimatta siitä, miten paljon mrs. Tusher häntä kehui ja imarteli. Kun isä Holt ei ollut lähellä, hän, jonka vallassa tuo aviopari täydelleen oli, riitelivät varakreivi ja varakreivitär, solvaillen toisiaan, saattaen palvelijat nauramaan ja pelästyttäen toimessaan olevan pikku paashin. Poika parka vapisi emäntänsä edessä, joka nimitti häntä sadoin haukkumanimin ja joka ilman muuta läimäytteli hänelle korvapuusteja ja viskasi hopeamaljan päin pojan kasvoja, vaikka maljan varakreivittärelle vieminen päivällisen jälkeen kuului pojan velvollisuuksiin. Lady on korvannut myöhemmin osoittamallaan hyvyydellä tämän kovuuden, joka epäilemättä teki pojan lapsuuden hyvin onnettomaksi. Olihan varakreivitär itsekin onneton siihen aikaan, ihmisparka, ja hän vaati alamaisensa elämään samaa surullista elämää. Luulen, että lordi pelkäsi häntä yhtä paljon kuin paashikin, ja talon ainoa henkilö, joka hallitsi häntä, oli mr. Holt. Henry oli aivan haltioissaan ilosta, kun isä aterioi pöydässä ja kun poika sai tilaisuuden pujahtaa tämän seuraan ja lörpötellä tämän kanssa myöhemmin tai lukea tai kävellä hänen kanssaan. Onneksi rouva varakreivitär ei noussut ennenkuin puolipäivän aikaan. Taivas armahtakoon kamaripalvelijatar raukkaa, jolle oli uskottu ladyn pukeminen! Olen usein nähnyt tuon onnettoman tulevan punaisin silmin huoneesta, jossa nuo pitkäveteiset ja salaperäiset kreivittären pukeutumismenot suoritettiin, ja kuullut lautapelilaatikon kannen kolahtavan mrs. Tusherin sormille, kun tämä pelasi huonosti tai kun peli kulki väärään suuntaan.

Siunattu olkoon kuningas, joka otti käytäntöön kortit, ja piketin ja cribbagen jalot keksijät, sillä nuo pelit veivät vähintään kuusi tuntia, hänen armonsa päivästä, jonka ajan kuluessa hänen perheensä hengitti vapaasti. Usein lady julistikin, että hän ilman tätä ajanvietettä kuolisi. Toinen toisensa jälkeen hänen alamaisensa vaihtuivat vartiossa, — vaarallista oli olla hänen armonsa vastapelaajana — ja ottivat korttivelvollisuuden käsiinsä. Mr. Holtilla oli tapana istua hänen kanssaan pikettiä pelaamassa useita tunteja peräkkäin, jonka ajan varakreivitär käyttäytyi soveliaasti; ja luulen, että tohtori Tusher olisi jättänyt pitäjäläisen kuolinvuoteelleen, jos häntä olisi tultu kutsumaan Castlewoodiin pelaamaan ratkaisevaa peliä emäntänsä kanssa. Joskus, kun he olivat hyvissä väleissä, lordikin otti osaa peliin. Näiden toverien ohella kreivittärellä oli uskollinen emäntä Tusher ja pari kolme seuranaista, jotka Henry Esmond voi aikanaan muistaa. He eivät voineet kestää tuota hienoa tointa kauankaan; toinen toisensa perään koetti ja epäonnistui. Näillä ja taloudenhoitajalla ja pikku Henry Esmondilla oli oma pelipöytänsä. Naisraukat! heidän elämänsä oli vielä paljon kovaosaisempi kuin paashin. Hän oli jo sikeässä unessa kääriytyneenä pieneen vuoteeseensa, kun he yhä istuivat hänen armonsa luona, lukien hänet uneen News Letterin ja Grand Cyruksen avulla. Kreivitär sai tavallisesti laatikoittain uusia näytelmiä Lontoosta, ja Harrya oli kielletty selkäsaunan uhalla tutkimasta niitä. Pelkäänpä, että hän ansaitsi tuon rangaistuksen tuhkatiheään ja saikin sen toisinaan. Isä Holt antoi sen pari kolme kertaa yllättäessään nuoren huimapään tyynyn alta Shadwellin tai Wycherleyn häijynilkisen hauskan huvinäytelmän.

Nämä olivat lordin lempilukemista mikäli hän yleensä luki. Mutta häntä ei miellyttänyt lukeminen, eikä, kuten hänen pieni paashinsa luuli huomanneensa, mikään työ suuressa määrin.

Nuoresta Harry Esmondista tuntui aina, että hänen isäntänsä kohteli häntä lempeämmin silloin, kun ei hänen vaimonsa ollut saapuvilla, ja toisinaan lordi Castlewood vei pojan pienelle metsästysretkellekin. Lordi pelasi mielellään korttia ja lautapeliä hänen kanssaan, -isäntänsä mielihyväksi poika, oppi pelit — ja alkoi päivä päivältä pitää hänestä enemmän, osoittaen erityistä suosiota, jos isä Holt antoi hänestä hyvän lausunnon, taputtaen häntä päähän ja luvaten pitää pojasta huolen. Lordi ei kuitenkaan osoittanut ladyn läsnäollessa mitään sellaisia lempeyden merkkejä ja koetti kohdella poikaa karkeasti, moittien häntä ankarasti pienistä virheistä, mitä hän tavallaan pyysi anteeksi nuorelta Esmondilta heidän ollessaan kahden kesken, sanoen että ellei hän olisi puhunut tylysti, olisi sen tehnyt kreivitär ja ettei hänen kielensä ollut aivan yhtä ilkeä kuin hänen ladynsä — seikka, josta poika, niin nuori kuin hän olikin, oli täydelleen selvillä.

Suuria valtiollisia tapahtumia sattui koko tämän ajan, mutta näihin asioihin ei yksinkertainen nuori paashi kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta eräänä päivänä ajaessaan naapurikaupunkiin kreivittären vaunun astinlaudalla vaunuissa oli kreivi, kreivitär ja isä Holt — kokoontui suuri kansanjoukko pilkaten ja ivaten vaunun ympärille huutaen: "Eläkööt piispat!" "Alas paavi! pois paavi! Iisebel, Iisebel!" niin että kreivi alkoi nauraa ja kreivittären silmät pyöriä vihasta, sillä hän oli yhtä rohkea kuin naarasleijona eikä pelännyt mitään; kun taas mr. Holt, kuten Esmond näki paikaltaan astimelta, nojautui taaksepäin hätääntyneenä, huutaen kreivittärelle: "Jumalan tähden, madame, älkää puhuko älkääkä katsoko akkunasta; istukaa hiljaa." Mutta varakreivitär ei totellut tätä isän viisasta käskyä; hän työnsi päänsä vaunun akkunasta ja kirkaisi kuskille: "Raivaa tiesi, Jaakko, noiden lurjusten läpi ja käytä piiskaasi!"

Väkijoukko vastasi ulvovalla pilkkanaurulla ja uusilla: "Iisebel, Iisebel" huudoilla. Lordi yhä vain yltyi nauramaan: hän oli hidasverinen herra; mikään ei näyttänyt häntä yleensä kiihdyttävän, vaikka olen nähnyt hänen kehoittavan ja huutavan koiriaan hyvin reippaasti ja hänen kasvojensa (jotka tavallisesti olivat hyvin keltaiset ja tyynet) käyvän aivan punaisiksi ja iloisiksi kiitäessämme tasankoja jäniksen jälkeen ja nauravan ja kiroilevan ja hurraavan kukkotaistelussa, josta urheilusta hän paljon piti. Ja nyt, kun väki alkoi pilkata hänen vaimoaan, hän nauroi näyttäen hieman vahingoniloiselta, aivan kuin olisi odottanut kilpailua ja ajatellut, että varakreivitär ja väkijoukko olivat tasaväkisiä.

Jaakko-kuski pelkäsi varmaankin enemmän emäntäänsä kuin väkijoukkoa, sillä hän käytti piiskaansa käskyn mukaan ja poika, joka ratsasti ensimmäisen parivaljakon ohjaajana (varakreivitär kulki aina kuusivaljakolla), löi suitsilla hartioihin erästä miestä, joka ojensi kättään etumaisen hevosen ohjiin tarttuakseen.

Oli toripäivä, ja maalaisväki oli kaikki koossa siipikarjakoreineen, munineen ja sen semmoisine tavaroineen. Tuskin valjakonratsastaja oli lyönyt miestä, joka aikoi ottaa kiinni hänen hevosensa, kun suuri kaalinkupu pyrähti kieppuen vaunuihin, aivan kuin suuri kanuunankuula, ja kreivi alkoi yhä enemmän nauraa, sillä se löi kreivittäreltä viuhkan kädestä ja maksahti päin isä Holtin vatsaa. Sitten seurasi porkkana- ja perunakuuro.

"Taivaan tähden, olkaa hiljaa!" sanoi mr. Holt; "emme ole enää kymmenenkään askeleen päässä 'Bellin' holvikäytävästä, jossa portti voidaan sulkea meidän jälkeemme ja tämä Canaille [roskajoukko] pitää ulkopuolella."

Pieni paashi oli vaunun astimella, ja eräs mies väkijoukosta heitti häntä perunalla, joka sattui häntä silmään, jolloin onneton pikku raukka alkoi huutaa; mies, lihava, suuri kaupunkilainen satulasepänsälli, nauroi. "Oh! senkin —keleen ulvova paavilaisäpärä", hän sanoi ja kumartui ottamaan toista perunaa. Väkijoukko oli sillä aikaa kokoontunut aivan hevosten ja majatalon oven väliin, ja vaunut pysähtyivät kokonaan. Mylord hyppäsi vaunuista reippaasti kuin poika, paashin puolella olevasta ovesta, kiskaisten pikku Henryn sen taakse ja otti kiinni perunanheittäjän kauluksesta silmänräpäyksessä. Seuraavalla hetkellä olivat konnan jalat ilmassa ja hän putosi tömähtäen kivitykselle.

"Sinä kelvoton konna!" ärjyi lordi, "mokoma kirkuva roskajoukko! kuinka te uskallatte ahdistaa lapsia ja loukata naisia? Yritäpä kertakaan uudelleen noihin vaunuihin, sinä luikkija, siannahkainen rajasuutari, niin Herra nähköön, lähetän miekkani lävitsesi!"

Muutamat väkijoukosta huusivat: "Hurraa, mylord!" sillä he tunsivat hänet, ja satulasepän sälli oli tunnettu nyrkkisankari, melkein toista vertaa isompi mies kuin mylord.

"Väistykää tieltä", huusi tämä (hän puhui korkealla, terävällä äänellä, mutta tavattoman arvokkaasti). "Väistykää ja antakaa hänen armonsa kreivittären vaunujen kulkea!" Miehet, jotka olivat vaunujen ja "Bellin" portin välillä, todellakin väistyivät ja hevoset menivät portista, ja mylord käveli niiden perästä hattu päässään.

Kun hän oli menemäisillään portista, josta vaunut olivat juuri kulkeneet, alkoi toinen huuto, "pois paavin valta — alas katolilaiset!" Mylord kääntyi ja katsahti heihin vielä kerran.

"Jumala suojelkoon kuningasta!" huusi hän kaikin voimin. "Kuka uskaltaa solvata kuninkaan uskontoa? Sinäkö, sinä kirottu virren vinkuja, rajasuutari ja niin totta kuin olen tämän kreivikunnan viranomainen, vangitsen sinut!" Mies vetäytyi pois ja mylord palasi takaisin kaikella ajan arvokkuudella. Mutta kun pieni kiihko, jonka kohtaus oli aiheuttanut, oli ohitse ja puna sammui mylordin kasvoilta, hän vajosi tavalliseen velttouteensa ja leikki pienen koiransa kanssa ja haukotteli, kun mylady puhutteli häntä.

Väkijoukko oli eräs niistä monituhatlukuisista joukoista, jotka maleksivat maata siihen aikaan, vaatien niiden seitsemän piispan vapauttamista, jotka juuri oli tuomittu ja joista pieni Henry Esmond siihen aikaan tiesi tuskin mitään. Hextonissa oli käräjät ja "Bellissä" suuri ylimystön kokous, ja mylordin palvelijoilla oli yllään uudet, livreansa ja Harryllä pienoinen sininen hopeakoristeinen puku, jota hän käytti juhlatilaisuuksissa. Ja ylimystö tuli ja puhutteli mylordia, ja tuomari oli puettu punaiseen kaapuun näyttäen hyvin mahtavalta henkilöltä, ja lausui erikoisia kohteliaisuuksia mylordille ja myladylle, joka oli kovin mahtava. Harry muistaa, että hänen laahustintaan kantoivat hänen seuranaisensa. "Bellin" suuressa huoneessa oli iltahuvit ja tanssiaiset ja toiset kreivikunnan perheiden nuoret herrat olivat sitä katsomassa niinkuin Harrykin. Eräs niistä pilkkasi hänen mustaa silmäänsä, joka perunakuulasta oli ajetuksissa; ja toinen nimitti häntä äpäräksi, jonka johdosta hän ja Harry joutuivat nyrkkisille. Mylordin serkku, eversti Esmond Walcotesta, oli siellä ja erotti nuo kaksi poikaa — pitkä, vahvarakenteinen herra, jolla oli sievät, hyvät kasvot. Poika ei tietänyt, miten läheisesti hän myöhemmin oli liittyvä eversti Esmondiin ja miten paljosta hyvyydestä hän sai olla tälle kiitollisuuden velassa.

Näiden kahden perheen välillä ei vallinnut hyvinkään lämmin rakkaus. Myladylla ei ollut tapana sääliä eversti Esmondia hänestä puhuessaan, syistä, joihin jo on viitattu, mutta joista Harry Esmondin, kovin nuoren ikänsä vuoksi, ei voitu otaksua tietävän mitään.

Hyvin pian tämän jälkeen mylord ja mylady menivät Lontooseen isä Holtin seurassa jättäen paashin kotiin. Pikku miehellä oli Castlewoodin suuri linna kokonaan käytettävänään, tai hänellä ja taloudenhoitajalla emäntä Worksopilla, yhteisenä. Tuo vanha nainen oli jokin perheen etäinen sukulainen ja protestantti, mutta luja konservatiivi ja kuningasmielinen, kuten kaikki Esmondit. Henry kävi koulua tohtori Tusherin luona tämän ollessa kotona, mutta tohtorinkin aika oli hyvin rajoitettua. Kaikkialla oli hyvin levotonta ja kiihkeätä, Castlewoodin pienessä, hiljaisessa kylässäkin, jonne tuli eräs joukkio kaupungista. Nämä olisivat rikkoneet Castlewoodin ikkunat, mutta kylän kansa ajoi tiehensä heidät. Ottipa linnan puolustukseen osaa vanha Sievewrightkin, tasavaltalainen seppä; sillä kreivitär, vaikka olikin katolilainen ja vaikka hänellä oli paljon omituisia tapoja, oli lempeä vuokralaisia kohtaan ja Castlewoodin linnassa oli aina yltäkyllin lihaa ja vuodevaatteita ja lääkkeitä köyhille. Kuningaskunta vaihtoi omistajaa kreivin ja kreivittären poissaollessa. Jaakko kuningas oli pakomatkalla ja hollantilaiset tulossa; heistä ja Oranian prinssistä oli mrs. Worksopin tapana kertoa kauhistuttavia kertomuksia joutilaalle pikku paashille.

Poika rakasti suuren talon hiljaisuutta. Hänellä oli kaikki näytelmäkirjat vapaasti luettavinaan, eikä isä Holt ollut häntä kurittamassa, ja sadoittain lapsekkaita puuhia ja huvituksia sekä ulkona että sisällä. Ne tekivät hänen olonsa hyvin hauskaksi.

V luku.