Читать книгу Henry Esmondin historia - William Makepeace Thackeray - Страница 15

Mutta niihin aikoihin kirjeet kulkivat hitaasti, ja pappimme kirje viipyi kaksi kuukautta tai enemmänkin matkallaan Irlannista Englantiin; ja kun se sinne saapui, ei se tavannut kreivitärtä omasta kodistaan — hän oli kuninkaan kartanossa Hexton-linnassa kirjeen saapuessa Castlewoodiin, — mutta siitä huolimatta sen aukaisi siellä päällysmiehenä toimiva upseeri.

Harry Esmond muistaa hyvin tämän kirjeen saapumisen; Lockwood toi sen sisälle kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin ollessa tasangolla pelaamassa pallopeliä ja nuoren Esmondin katsellessa heidän urheiluaan tai lukiessa kirjaansa lehtimajassa.

"Tässä on uutisia Frank Esmondille", sanoi kapteeni Westbury. "Henry, oletko koskaan nähnyt eversti Esmondia?" Ja kapteeni Westbury katsoi hyvin tutkivasti poikaan puhuessaan.

Henry sanoi nähneensä hänet vain kerran tämän ollessa Hextonissa siellä pidetyissä tanssiaisissa.

"Sanoiko hän silloin mitään?"

"Hän sanoi sellaista, jonka toistamiseen minulla ei ole halua", vastasi Harry. Sillä hän oli nyt kaksitoistavuotias: hän tiesi syntyperänsä ja sen häpeän, eikä hän tuntenut rakkautta sitä miestä kohtaan, joka todennäköisimmin oli tahrannut hänen äitinsä kunnian sekä hänen omansa.

"Rakastitko mylord Castlewoodia?"

"Harkitsen vastausta, kunnes tulen tuntemaan äitini, sir", vastasi poika ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

"Lordi Castlewoodille on tapahtunut jotain," sanoi kapteeni Westbury hyvin vakavalla äänellä, — "jotain, jonka täytyy tapahtua meille kaikille. Hän on kuollut Boynen luona saamastaan haavasta taistellessaan kuningas Jaakon puolesta."

"Olen iloinen, että mylord taisteli oikean asian puolesta", sanoi poika.

"Oli parempi kohdata kuolema taistelutantereella miehen tavoin kuin Towerin mäellä, kuten muutamien käy", jatkoi mr. Westbury. "Toivon, että hän on tehnyt jonkun testamentin tai jollain tavalla turvannut sinun elämäsi. Tässä kirjeessä sanotaan, että hän jättää unicum filium suum dilectissimum [rakkaan ainoan poikansa] ladynsä hoivaan. Toivon, että hän on jättänyt sinulle muutakin kuin sen."

Harry vastasi, ettei hän tiennyt. Hän oli taivaan ja kohtalon käsissä: mutta yksinäisempänä nyt, kuten hänestä tuntui, kuin hän oli vielä koskaan elämässään ollut, ja sinä yönä maatessaan pienessä huoneessaan, jossa hän yhä asui, poika ajatteli häpeän ja surun tuntein outoa ja yksinäistä asemaansa: kuinka hänellä oli ja ei ollut isä ja nimetön äiti, jonka kukaties oli saattanut perikatoon tuo samainen isä, jonka Harry saattoi tunnustaa omakseen vain salaisesti ja punastuen ja jota hän ei voinut rakastaa eikä kunnioittaa. Ja hän tuli sydämestään sairaaksi ajatellessaan miten isä Holt, vieras ihminen, ja pari kolme sotamiestä, joihin hän oli tutustunut viimeisenä kuutena viikkona, olivat ainoat ystävät, jotka hänellä oli suuressa avarassa maailmassa, jossa hän nyt oli aivan yksin. Pojan sydän oli täynnään rakkautta ja hän ikävöitsi maatessaan siinä pimeydessä jotakuta, jolle voisi sen antaa. Hän muistaa ja muistaa kuolinpäiväänsä asti, tuon pitkän yön ajatukset ja kyyneleet ja tunnit, jotka surullisesti löivät lyöntinsä sen kuluessa. Kuka hän oli ja mikä? Miksi täällä paremmin kuin muualla? Minun on paras, ajatteli hän, mennä Trimin papin luo ja tutkia mitä isäni sanoi hänelle kuolinvuoteellaan ripityksessä. Onko koko maailmassa ketään lasta niin turvatonta kuin minä? Nousenkohan ja lähden täältä ja pakenen Irlantiin? Näissä ajatuksissa poika kulutti kyynelöiden tuon yön, kunnes viimein itki itsensä nukuksiin.

Seuraavana päivänä henkivartioston herrat, jotka olivat kuulleet mitä hänelle oli tapahtunut, olivat tavallista ystävällisempiä lapselle, erittäinkin hänen ystävänsä oppinut Dick, joka kertoi hänelle oman isänsä kuolemasta, joka oli sattunut Dickin ollessa Dublinissa; Dick ei ollut silloin ollut edes viisivuotias. "Se oli ensimmäinen surun tunne", sanoi Dick, "jota koskaan olen tuntenut. Muistan menneeni huoneeseen, jossa hänen ruumiinsa oli, ja äitini istui itkien sen ääressä. Minulla oli pallopelin karttu kädessäni ja aloin lyödä arkkua ja huutaa isää; silloin äitini otti minut käsivarsilleen ja kertoi minulle kyynelten tulviessa, ettei isä saattanut minua kuulla eikä enää milloinkaan leikkiä minun kanssani, sillä he aikoivat panna hänet syvälle maahan, josta hän ei enää milloinkaan voinut tulla meidän luoksemme. Ja tämä", sanoi Dick lempeästi, "on saattanut minut säälimään kaikkia lapsia sen jälkeen ja sai minut rakastamaan sinua, isätön, äiditön poika raukkani. Ja jos milloinkaan kaipaat ystävää, tiedät, että sellainen on Richard Steele."

Harry Esmond kiitti häntä ja tunsi iloa. Mutta mitäpä korpraali Steele saattoi tehdä hänen hyväkseen? Ottaa hänet vapaaksi jääneen hevosen ratsastajaksi ja ratsuväen palvelijaksi? Vaikkei Harry Esmondin kilpi ollutkaan tahraton, oli se kuitenkin jalo. Noiden kahden ystävän neuvo oli, että Harryn oli jäätävä sinne missä oli odottamaan kohtaloaan; niinpä Esmond jäi Castlewoodiin odottamaan suurella jännityksellä kohtaloaan, — muodostuipa se sitten miksi tahansa.

VII luku.