Читать книгу Lastuja IV-VII - Aho Juhani - Страница 1

Te tunnelmani, te mielialojeni keveät perhoset, te liihoittelevat lintuset, jotka väikytte maailman ja minun välillä … mitä minulle olisi maailma ilman teitä?

Se olisi minulle kuin pilvetön taivas, kuin rannaton erämaa, kuin jäätynyt meri, kuin lehdetön syksyinen metsä. Se olisi minulle kuin suruton elämä, kuin iloton arkipäivä, kuin yksitoikkoinen todellisuus ilman muotoa ja sisällystä. Se olisi maantie, jota kaikki kulkevat ja jonka näköalat ovat kaikille yhtä hyvin tunnetut kuin minulle.

Ja nyt on minulle maailma tunnelmieni valossa kuin taivas tuulisena päivänä, joka milloin pilveen peittyy, milloin kaikessa kirkkaudessaan väikkyy, kuin viljava vainio, jossa tähkät huojuvat ja jonka yli varjot karkeloiden vaeltavat, niinkuin meri, joka vuoroin tyynenä lepää, vuoroin vaahtopäänä kuohuu,—kuin keväinen lehto, jossa lehdet vihertää ja käet kukkuu,—ja koko elämä on kuin suvinen sunnuntaipäivä, kuin nuoruuden unelma, jossa toivo ja epätoivo tuhansin muodoin toisiansa täydentävät. Se on kuin uusi, tuntematon metsäpolku, joka korpeen katoo, noroihin painuu ja nousee huimaavien vaarojen laelle, näyttäen minulle maisemia, joita ei kukaan ole ennen nähnyt, en edes minäkään.

Sentähden lemmin minä teitä, tunnelmani, kuin talossa lapsia lemmitään, vaalin teitä, enkä häpeä tunnustamasta teitä välistä hemmottelevanikin.

Minä hoidan teitä kuin kyliä kiertelevä soittoniekka huiluaan, joka on hänen ainoa ilonsa talottomilla taipalilla, ja minä luulen nähneeni, että on vesillä ja vainioilla niitä, jotka pysähtyvät kuuntelemaan ja joskus itsekin säveliäni säestämään. Kieletärkin, kankealiikkeinen, pitkähelmainen impi, yhtyy välistä iloihini ja hypähtää mielensä hyvissä yritellen teitä tulkitsemaan.

Tiedän teidän minut harhaan johtavanne, saatatte minut usein erämaille eksyksiin, ajatte minut umpiperään, mutta en minä teistä eroa enkä huoli muista johtajista elämäni tiellä. Seuraan teitä kuin aarteiden etsijä virvatuliaan, ja uskon teidän kultakätköjen päällä palavan, vaikka kuinka usein minut kivikuoppaan kaataisittekin.

Sillä minä tunnen teidät—te nostatte minut sieltä ylös jälleen— autatte ojasta ja ohjaatte minua elämäni suurissa syyspimeissä, ollen tielläni tuikkivina majakkoina.

Tasainen ei tosin ole valonne, mutta sitä vaihtelevampi ja lämpimämpi.

Jos sammuisitte, olisi lieteni kylmä ja harmaa pakkanen minua puistattaisi. Sentähden hoidan minä kuin uhritulta teitä, tunnelmani, enkä soisi teidän koskaan sammuvan.