Читать книгу Lastuja IV-VII - Aho Juhani - Страница 8

On hiljainen, talvinen, kuutamoinen yö. Tippuu lunta alahisilta taivahilta, ja lumihiuteiden läpi paistaa sappinen kuu.

Maantienvarren Jussi Huttunen on pistäytynyt pihalle pirtistään ja käynyt yhdellä tiellään hevoselleen heiniä heittämässä. Hevonen on alkanut niitä purra rouskutella. Mutta yht'äkkiä on se lakannut puremasta ja kuulostanut. Sitten on se taas alkanut rouskuttaa, mutta taas pysähtynyt ja kuulostanut uudelleen, ja silmä on pimeässä vihreälle välähtänyt. Jussi on ajatellut, että mitähän se siinä, ja on pannut tallin oven kiinni ja lähtenyt menemään pirttiin.

Mutta silloin kuulee hän sen itsekin. Se on joku kellossa ajava, maantiellä kaukana, toisella puolen järven. Kenellähän lienee niin isoääninen kello? Tuntuu ajavan alas mäkeä aika vauhtia, koska niin remputtaa. Saapas nähdä, kääntyykö tienhaarassa isoa maantietä, vai lähteekö tännepäin kirkkotietä?

Tännepäin se kääntyy… Ei ole tämän pitäjän herroilla kellään sen äänistä kelloa. Maantienvarren Jussi tuntee kaikki oman pitäjän aisakellot… Sehän mölisee koommin niinkuin jokin ruokakello… Lienee joku pitkän matkan täkäläinen.

Ja oli siinä vähän muutakin outoa tuossa tulijassa ja sen kulussa. Jussi tunsi kaikki tiet ja tienkäänteet ja mäet, ja tiesi, että sillä paikalla, mistä sen ääni nyt kuuluu, on vastamäki, pitkä, jyrkkä törmä, jota ei tavallinen ihminen juosten aja. Mikä hurja lieneekin, joka ajaa laukalla vastamaatkin?

Eikä se kuitenkaan tunnu siltä kuin laukalla ajaisi. Pikemmin se silloin lähenisi. Se soipi myöskin liian säännöllisesti vuoroin kumpaankin laitaan eikä niinkuin tavallisesti aisakellossa, jossa kieli aina sattuu vain yhteen laitaan.

Ei se ikinä ole oikea aisakello… Nyt se yht'äkkiä lakkaa soimasta, lakkaa kolmeen läppäykseen kuin kirkonkello jumalanpalveluksen loputtua. Ei kuulu mitään koko maailmassa, lumi putoilee vain, ja ruuna alkaa taas rouskuttaa tallissa.

Olipahan mikä oli … ei tainnut olla mikään … saattoivat uniset korvat vain valehdella. Jussille tulee vilu paitahihasillaan, ja hän menee tupaan ja heitäikse vuoteelleen.

Mutta tuskin on hän silmänsä ummistanut, kun koira kavahtaa pöydän alta ja töyttää ulos ja alkaa ulvoa. Samassa kuuluu avonaisesta ovesta kellon ääni entistä selvemmin. Jussi sukaisee turkin ylleen ja kengät jalkaansa ja menee ulos. Rakki vuoroin haukkuu ja vuoroin ulvoo ja juoksee tallin taa, palaa sieltä häntä koipien välissä ja vikisee, sitten taas rähisee maantielle päin.

–Vaiti—Sht!

Nyt se soipi aivan kuin kirkonkello:

–Pim! Pim! Pom, pom!—Pim, pim! Pom, pom!—Pim pom!—Pim pim peli pim!

Soipi milloin harvasteeseen, milloin nopeasti laidasta laitaan, milloin läpäten kuin tanssin tahdissa, kuin polkan tahdissa.

Mutta eihän kuka voi ajaa kirkonkello aisassa! Kenen aisa se semmoisen kellon kestäisi! Ei se ole oikea ajaja … muu ajaja mikä lie … ja mikä lie tuo säppikin kuun ympärillä…

Se tulee yhä likemmä, kuuluu välistä heikommin metsän takaa, mutta aukealta paikalta taas kahta kovemmin. Mäen takana se kuuluu kuin maan alta, mäen päälle päästyään taas kuin puitten latvojen yli.

Se on kirkon kello, oikea kirkonkello, mutta soittaja, joka sillä tanssin tahtia helistää kuin mitä helvetin rallatusta, ei ole oikea soittaja…

Jussia alkaa värisyttää, vaikka on turkki yllä … hänelle tulee hätä, sitä suurempi, kuta likemmä se tulee… Jos se on tuomiokello … jos se soittaa hänen viimeistä päiväänsä … tulee häntä hakemaan?

Eikä Jussi saa salatuksi itseltään, minne se tulee häntä hakemaan.

Maantie kulkee aivan hänen peltonsa alitse, ja siitä mennessään se hänet ottaa… Nyt se on törmän päällä, ja törmän alla on tienhaara pellon yli pihaan…

Kaikki hänen pahat tekonsa sukeltavat hänen mieleensä. Hän on tehnyt vääryyttä matkamiehille, punninnut heiniä väärällä puntarilla, pettänyt hevoskaupoissa, vetänyt nenästä velkamiehiään, ei ole tarvitsevia milloinkaan auttanut, lyönyt kostosta kirveellä naapurin lehmää selkään, syöttänyt elukoillaan salaa toisten niittyjä, puhunut valansa päälle oikeuden edessä vähemmän kuin tiesi, ollut ilkeä vaimolleen, piessyt häntä…

Nyt se laskee mäen päältä, tuossa tuokiossa on täällä … pim—pom— pim—pom! pim peli … pim peli…! … nyt se tulee omansa ottamaan … ei ennätä mitään sovittaa … ei saada anteeksi edes akaltaan … se kyllä antaisi, jos ennättäisi pyytää … vaan ei ehtisi senkään kanssa kaikkia selvittää … voi, voi, kun edes kaatuisi käänteen vierussa!

Hän lankee lyhyessä turkissaan polvilleen pihamaalle, tallin ja navetan väliselle solalle, iskee kätensä yhteen, lupaa parantua, lupaa hyvittää kaikki, joka asian, nekin, joita ei nyt edes muistakaan … akkansa ennen kaikkea.

Nyt se on mäen alla, kello mouruaa aivan kamalasti, nyt se kääntyy … eihän käännykään … ohi ajaakin… Toivo hytkähyttää rintaa… Mutta jos vielä tulee toista tietä, isoa tietä, kujaa myöten…?

Ei tule sitäkään, ohi ajaa senkin! Ei tullutkaan häntä ottamaan!

Vielä vapisee hän koko ruumiissaan, vielä on hän polvillaan lumessa, mutta syntein ja pahojen tekojen tulva on tyrehtynyt, ei muistu enää uusia mieleen ja vanhat ovat kuin sovitetut.

Hän nousee ylös ja tointuu tointumistaan.

Eikö olisi osunut taloon? Vai olisiko rukousta säikähtänyt? Vai eikö ollut aikonutkaan tulla? Muualle olikin ehkä matkalla, muita ottamaan?

Kello kuuluu ajavan salmen jäälle, jonka toisella puolella on pappila ja kirkko. Se soi yhä, pommittaa ja pimmittää, mutta Jussi kuuntelee sitä yhä rauhallisemmin, siirtyypä vielä solasta pirtin perään paremmin kuullakseen ja nähdäkseen. Musta möhkäle liukuu hiljalleen tietä pitkin. On se niinkuin olisi hevonen ja reki … mutta saattaahan se paholainen vaikka miksi muuttautua. Katsohan, kuinka säikäytti! Turhaan hälytti, luulin tulevan eikä tullutkaan… Saapa nähdä, nouseeko kirkon törmästä vaiko pappilan?

Pappilan törmästä nousee! Pappia meneekin ottamaan, itseään rovastia!

Jussin rinnassa hytkähtää hyvästä mielestä. Sen kun viepi, niin vieköön! Vaan tappelu siinä tulee, ennenkuin saa sen ison miehen … pitäisikö mennä auttamaan?

Mutta kello on lakannut soimasta pappilan alla, eikä se pihaan noustessakaan mitään virka, ei kuulu muuta kuin liistereslan ratinaa. Sitten se katoo nurkan taa, ja kaikki on hiljaa. Eikä Jussi pääse selville siitä, jäikö se taloon, vai ajoiko läpi pihan.

Aamulla varhain lähtee hän pappilaan ja näkee liiterin edessä reen, jonka keskellä on kaksi pylvästä ja pylväiden päällä riippuu poikkitangossa iso kello, kirkon kello, se uusi kello. Renki on juuri vetämässä rekeä ja kelloa liiteriin.

–Kuuliko se Jussi mennä yönä mitään? kysyy renki.

–En ole kuullut.

–Olisipa tämän pitänyt kuulua.

Ja renki lyömään kieltä kellon laitaan, kahakäteen … pim—pom … pim—pom!

Jussi Huttunen kuuli sen jälkeen monta kertaa kellon soivan tapulissa, johon se sitten nostettiin. Mutta ei se enää koskaan tuntunut hänen kohdalleen soivan, niinkuin oli sinä kuutamoyönä soinut. Soipahan vain niinkuin muutkin kirkonkellot ja muistuttihan se niinkuin ne aina tekevät ja niinkuin niiden tuleekin tehdä, että kerranhan sinunkin, Jussi Huttunen, kuoleman pitää, kerran tilille töistäsi joutuman. Mutta niinhän se soipi kaikille muillekin, eikä hänelle enemmän kuin muillekaan, muistuttaen kaikkia ihmisiä yhteisesti eikä ketään erittäin. Sillä eihän hän ollut sen suurempi syntinen kuin muutkaan, ja mitäpä se siis hänelle enemmän kuin heillekään? Olipa hän tainnut olla vallan niinkuin höperryksissään silloin, kun antoi säikäyttää itsensä kaikkia syntejään anteeksi anomaan. Eikähän se ollut mikä tuomiokello, tavallinen kirkonkello vain. Liekö tuota ollenkaan koko tuomiokelloa, jonka sanovat lähdön edellä soivan jokaisen korvaan. Vaan jos olisikin ja vaikka se olisi ollutkin se kello ja vaikka olisi taloon tullutkin— minkäpähän olisi mahtanut! Olisi siinä kovalle otettu, ennenkuin sen matkaan moinen poika, joka ei turhista säiky.

Eikä se tuomiokello enää toista kertaa soinutkaan Jussin kohdalla. Sillä se soipi vain kerran kunkin ihmisen elämässä.