Читать книгу Lastuja IV-VII - Aho Juhani - Страница 2

Terve tuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava hämäryys!

Olethan sinä ihana, sinä pohjolan kesäinen päivä, sinä ainainen aurinko, jota kaikki linnut laulavat, jota jokainen runo ylistää; loihdithan sinä lehden puuhun, kukan maahan, teetät terää viljalla ja kypsytät ja tuleennutat; olethan sinä kaikin puolin hyvä ja hyödyllinen ystävä.

Mutta sinä olet myöskin ystävä liiaksi lähentelevä, olet tungetteleva toveri, joka aina itsestäsi muistutat ja pakotat minua näkemään kaikki omassa valossasi. Sinä ikäänkuin kehuen kehut kaikkea omaksesi. Järvi, metsä, rannat, niityt, ahot, puut, taivas ja pilvet … kaikkien niiden täytyy esiintyä semmoisina, kuin sinä suvaitset. Etkä sinä kesän pitkään ainoastaan päivällä maailmaa hallitse, öihinkin sinä itsevaltasi ulotat ja saat ihmiset ihastuneina valtaistuimesi eteen polvistumaan. Leivon panet päivällä itseäsi ylistämään, yöllä soittaa satakieli mieliksesi, ja käkeä kukutat sinä sekä öin että päivin.

Mutta minua sinä väsytät ja herätät minussa usein halun sinusta vapautumaan.

Ja sentähden toivotan minä sinut tervetulleeksi, sinä syyspimeä, sinä vaatimaton viihdyttävä Koittaren kaksoissisar, sinä hiljainen Hämärikkö.

Lennät, liihoittelet niin äänettömästi yli maiden ja merien, levität näkymättömät siipesi auringon ikkunain eteen niinkuin äiti, joka laskee uutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan.

Ulkomaailma katoaa silloin näkyvistäni, sen mieltäni hajoittavat harrastukset unohtuvat, sen riennot lakkaavat repimästä, ei ole mitään, joka itseään minulle tyrkyttää ja minua uuvuttaa. On kuin löisi minulle vapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten. Irtaimena lähtee aatos nousemaan omiin avaruuksiinsa, ja tunne löytää uusia teitä, joita ei siltä kukaan tiedä tuketa. Muodot eivät enää voi pakottaa minua heihin mukautumaan, vaan luopi kuvitteluni minulle maailman itseni mukaisen. Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon ja suljen milloin mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni ainoastaan semmoisena, miksi minä sen eteeni loihdin.

Ja minä loihdin metsät täyteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja tanhuat omilla tuttavillani, joita eivät muut näe kuin minä eivätkä tuntisi, jos näkisivätkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki on minun ja ilman minua ei ole mitään. Se on minun tuuleni, joka tuolla ulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni, joka loiskii rannan kivillä, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo soi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani tulkitsisi. Minulle tuikkaa tähti, minulle kuumottaa kuu, minulle sytyttää pohjan perä soihtunsa, sillä minä en näe enkä usko olevan muita niitä näkemässä tai kuulemassa.

Astun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin olisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein, että siellä hän tulee, ystävämme … siinä hän nyt on … ettekö näe?… saattakaa häntä yhä edelleen! Kuljen puulta puulle, ja näre nousee kuuseksi silmissäni, leppä luopihe tammeksi, kataja kohotaikse hongaksi, kaikki ovat yhtä korkeita ja yhtä kauniita. Suo on kuin kukkiva niitty, ja matala mäen harjanne muuttuu taivasta tavoittelevaksi vaaraksi—ja siksi he kaikki minua ystävänään tervehtävät.

Haparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman ikkunani tuli vielä tuikkaa. Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään. Se on kuin pohjattoman meren pinta, joka ei peloita eikä puistata, vaan luopi vain rauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin kaikupohja, josta kaikki, mitä siihen heitän, kimpoaa kiitollisena, suurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja epämääräisin tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos ja palaavat isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.

Sinä siunattu syksyinen Hämärikkö, sinä ihana talvinen yö, sinä pohjolan pimeys, joka päästät tähdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan tulet palamaan, näytät tietä taivaitten perille, jota ilman ei joulukaan joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa uhritulia sytyttäisi, joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja annat minut taas itselleni takaisin—ilolla otan sinut taas vieraakseni ja kaiholla heitän sinulle hyvästini, kun pitenevä päivä ja kesäinen Koitar sinut karkoittaa.