Читать книгу Lastuja IV-VII - Aho Juhani - Страница 16

Me tunnemme hänet kaikki, variksen, poroporvarin lintujen yhteiskunnassa, olemme kuulleet hänen äänensä, joka raakkuu meitä vastaan joka metsiköstä, nähneet hänen pukunsa, tuon aina yhtä muodikkaan mustan takin ja nuo aina yhtä likaisen harmaat liivit ja housut.

Se on hän, joka hallitsee lintujen nykyistä maailmaa, joka antaa sille värityksensä ja painaa siihen leimansa. Sillä yleinen mielipide lintujen tasavallassa on variksen. Se on hän, joka luopi sen ja saattaa sen kuuluville kaikkina aikoina ja kaikilla paikoilla erämaan uudistorpasta aina merikaupungin ulkosatamaan.

Jo varhain keväällä, kun muut linnut vasta ovat matkalla, saapuu varis ja antaa äänensä kuulua yli hiljaisten hankien, tepastellessaan tyytyväisenä teitä pitkin, joiden aarteet hän on rientänyt haltuunsa ottamaan. Pitkin kesää me kuulemme hänen huutonsa kauniimpina aamuina ja ihanimpina iltoina, ja siihen hukkuu käen kukunta ja satakielen laulu ja leivonkin viserrys. Ja kun on syksy tullut ja muut linnut menneet, viipyy varislauma vielä vainioillamme ja sulostuttaa elämäämme sävelillään.

Emme voi ajatella mitään vuodenaikaa, emme henno muistella mitään elettyä tunnelmaa, johon ei olisi liittynyt jotakin muistoa hänestä. Istuimme ikkunamme ääressä, haaveillen kesäillan ihanuutta, jo lentää kahnutteli hän ohitsemme järveltä metsään—soutelimme rantoja pitkin varhaisena aamuna, jo tepasteli hän niityllä einehtimässä—käyskelimme yön hämärässä yksinäistä metsäpolkua, jo kahahti koivu, ja rääkkyvä parvi heräsi meitä torumaan häiritystä unesta. Kaikkialla näimme hänet ja kaikkialla kuulimme.

Mutta vaikka hän onkin poroporvari tavoiltaan ja taipumuksiltaan, vaikka tuleekin toimeen oloissa missä hyvänsä ja löytää kaikkialla hauskuutensa, on hän kuitenkin suuri herkkusuu ja osaa panna arvoa elämän hienouksille ja sivistyksen tarjoomille nautinnoille. Kun tarvitaan, tyytyy hän hakemaan eineensä takapihoilta, mutta osaa tilaisuuden tarjoutuessa kattaa pöytänsä myöskin tuoreilla munilla ja lämpimillä laululintujen poikasilla. Hän rämpii kyllä lietteisiä järvenrantoja ja metsästelee sammakoita mutaisilla suohaudoilla, mutta on yhtä usein tavattavana urheilemassa meren etäisimmillä kalakareilla. Pesän hän kyllä paremman puutteessa rakentaa räkäpetäjäänkin rämeen laitaan, mutta olla vain vanha tammi järven niemessä tai ikihonka harjulla, josta on kaunein näköala yli koko seudun—saat olla varma, että sieltä hänen kesähuvilansa löydät, jonka paikan hän oli anastanut jo aikoja ennen muitten lintujen tuloa.

Siellä istuu heitä laumoittain illan suussa tarinoimassa päivän tapahtumista ja pitämässä puhetta huomisista toiveista ja uusista yrityksistä. Itseensä tyytyväisinä kynivät he höyheniään, sivelevät sierainkarvojaan, puhdistelevat pukuaan ja haastelevat omista asioistaan, niinkuin ei maailmassa muita olisikaan ja niinkuin kaikki olisi vain heitä varten varattu… Heitä varten kyntää kartanon herra auki niittynsä ja kesantonurmikkonsa, heitä varten kylvää talonpoika rukiinsa, heitä ruokkiakseen lähtee kalastaja saaristossa silakan pyyntiin ja heidän tarpeitaan ajatellen virittää lintumies takamailla ansansa metsäpoluille.

–Kaa! Kaa! Siitä heille kiitos ja kunnia!—ja se on ainoa tunnustus, minkä varikset armollisesti ja alentuvasti antavat kaikille niille, jotka päivän pitkän heidän hyväkseen ahertavat ja työtä tekevät.

Mutta siinä heidän istuessaan ja levolle laittautuessaan kuuluu yht'äkkiä huuto metsästä, ja huuhkaja lentää esiin, asettuen pökkelön päähän lähimmälle aholle odottamaan jänisten ja metsähiirien liikkeelle lähtöä… Rääkkyvä huuto, kirkuva diskantti kohoo sadoista kurkuista, havumetsä räiskää kuin olisi tuleen syttynyt, ja hurjana kiukusta karkaa varislauma vihatun kimppuun, häpäisemään häntä, tuota outoa, yksinäistä ja salaperäistä ja heistä itsestään niin eroavaa—sillä eivät vihaa varikset mitään niinkuin sitä, joka on toisenlaista kuin he itse. Ne huutavat lukkoon hänen korvansa, ne näykkivät häntä takaa, tuikkaavat häntä selkään, heittävät likaa hänen silmilleen—vainottu vaihtaa paikkaa ja etsii suojaa kelohongan latvasta, mutta nyt tulee niitä sadoittain, sotajoukoittain, kaikilta ilman suunnilta, järvien saarista, pelloilta, vainioilta, metsistä, yhtä ainoata ahdistamaan—ja häpeissään pakenee metsän suuri mystikko louhuiseen vuoreensa. Mutta varikset toruvat vielä kauan, ennenkuin rauhoittuvat, kiroilevat, syljeksivät ja puhuvat pahaa tuosta, joka uskaltaa heidän aloilleen ilmaantua. Ja vielä unessaankin näkevät he edessään kummituksen suurine, kiiluvine silmineen, pyöreine päineen, pystyine korvineen ja koukkunokkineen, herahtavat horroksistaan ja parahtavat kuin pahaa painajaista.

Vaan tuskin on aamu alkanut valjeta ja varislauma valmisteleikse lähtemään liikkeelle, kun kuuluu poutahaukka huutavan ylhäällä ilmassa. Haukka, ilmojen aatelismies, yksinäinen rohkea ritari, on variksille yhtä vastenmielinen kuin huuhkaja, hämärien salojen haltia. Mutta se on vaarallinen vihamies, ei päästä selkänsä taa, kohoo yhä ylemmä, viekottelee sieltä ilman aavoille ulapoille ja iskee kuin nuoli niskaan.

Ei ole kellään nyt halua lähteä häntä ahdistelemaan, vaikka se sieltä irkuu ja ilkkuu, kirkuu ja pilkkaa. Se häntä viitsiköön, mutta tulkoonpas tänne! Mutta ei sovi varisten näyttää häntä pelkäävänsä. Tietäköön haukka, että on täällä miehiä, jos tarvitaan! Ja vanha varis parkaisee aamutuimaansa tuikean sävelen, ja muut ymmärtävät merkin ja säestävät. Silloin muutamat valitut, varisten heimon vanhimmat, tahtovat edeskäydä hyvällä esimerkillä, kohoovat korkeimpaan kuuseen, ottavat siitä vauhtia ja kiipeävät vähän matkaa ylös ilmojen rappusia, ikäänkuin haukkaa takaa ajaakseen. Haukka ei viitsi varisten kanssa riitaa rakentaa, kohoo kerran siipiään liikauttaen yhtä paljon kuin varikset viidelläkymmenellä vetäisyllä ja katoo pian variksen silmän siintämättömiin. Vaan eivät varisten valitut hetkeäkään epäile, että heitä se pakeni. Vakuutettuina siitä levittävät he siipensä, uskovat jo itsekin olevansa haukkoja, ilmojen aatelisia, ja alkavat loivissa kierroksissa vaakkua alas ystäväinsä luo, jotka ovat heitä ihastuksen ulinalla seuranneet, mutta unohtavat yht'äkkiä osansa, pyristävät pyrstöjään, räpyttävät siipiään, ovat vähällä kadottaa tasapainonsa ja pelastuvat viimein, koivet epätoivoisesti ojollaan, lähimpään aidanseipääseen.

Haukka kirkaisee taas korkeudessaan … kirkukoon! … me varikset maassa tepastelemme!… Meidän on maat, meidän on mannut, pellot, meidän metsät ja järvien rannat!

Heidän ne ovat, heidän kaikki muut, paitsi asumattomat erämaat, sillä siellä ei varis viihdy. Siellä vaakkuu korkealla ilmassa kokko, lintujen kuningas, ainoa, jota varis pelkää niin, ettei uskalla edes ääntä päästää hänet nähtyään. Eikä viihdy hän meren aukeilla ulapoillakaan,—niiden yli ei ole variksen siipi koskaan kantanut.

* * * * *

Suomi on variksen kotomaa—niinkuin kaikki muutkin maat. Mutta Suomen varis pistäytyy kuitenkin pahimman talvisydämen aikana etelässä, ulkomailla, ainakin varakkaimmat sen tekevät. Pietari on hänen Pariisinsa, Narva hänen Nizzansa. Mutta nyt ovat he sieltä jo kaikki palanneet, ja sesonki on Suomessa alkanut.

Hiihtelin tässä tuonnottain keväisiä hankia ja kuulin metsiköstä rikatusta ja raakatusta, lyhyitä ääniä ja pitkiä, oli niinkuin olisivat yhdet pitäneet puhetta ja toiset mallailleet laulaakseen. Ei kuulostanut se kuitenkaan tavalliselta illanvietolta, äänissä oli sävel surumielisyyttä, jota varisten tarinoissa harvoin tapaa. Hiivin hiljaa luo ja tulin aukean reunaan, jonka keskellä oli korkeanlainen kivi ja kiven ympärillä puissa ja maassa mustanaan variksia. Kivellä oli kuollut kiuru, leivo lumessa selällään, jalat käppyrässä.

Luulin ensin, että ne olivat varikset, jotka olivat sen tuominneet kuolemaan ja tappaneet, niinkuin tiesin heidän tapansa olevan, ja että ne nyt kävivät käräjätä vainajan irtaimistosta. Mutta pian huomasin erehdykseni, sillä yht'äkkiä lensi varisten varis korkeaan kuuseen, kaikki muut vaikenivat kunnioittavasti ja »Jaakko» piti heille näin kuuluvan puheen:

–Kaa! sanoi hän ensiksi ja kakistelihe—sillä varistenkin kurkku on aina epäkunnossa juuri silloin, kun heidän on ruvettava puhetta pitämään.—Kaa!—Siinä sinä nyt olet, lintu parka, sääli sinua on, että siihen kuolit, ennenkuin kesään pääsit. Mutta oma oli syysi. Enkö varoittanut sinua siellä Vironrannalla viimeksi tavatessamme, että älä tule tänne, ennenkuin kuulet minun kutsuvan. Kevät ei tule, ennenkuin minä laulan sen tulemaan. Mutta sinä tulit vain, et totellut, tahdoit olla kevään airut, saada äänesi kuulumaan ennen minua. Olisit ehkä sittenkin pelastunut, jos olisit malttanut mielesi, noudattanut neuvoani ja pysytellyt maaperässä. Mutta sinne sinun pääsemän piti— »yläilmoihin». Kupu tyhjänä, keveissä kesävaatteissasi siellä päivät päästään pyristelit. Kävi niinkuin ennustin: vilustuit, sairastuit ja kuolit. Ei yksi kiuru kesää tee, ei tee kaksikaan kiurua, kiuru yleensä ei tee kesää. Varis se on, joka kesän tekee, varis, joka vakoa astelee. Olisit sinäkin tyytynyt vakoa astelemaan, olisit pysynyt peltolintuna, johon olit oikeastaan luotu, ei sointusi siipi olisi ennen aikojaan katkennut. Olisit yhäkin voinut meitä viserryksilläsi virkistää, niinkuin niin usein ennenkin. Minäkin olen laulaja, mutta minä en ole koskaan pyrkinyt lentämään korkeammalle kuin siivet kantaa. Minä olen aina tyytynyt laulamaan aidan seipäästä, korkeintaan kuusen latvasta. Sentähden olen minä se laulaja, mikä olen. Jos olisit minua totellut, olisit sinäkin nyt se laulaja, mikä minäkin. Mutta nyt ei ole minulla muuta jäljellä kuin viimeisenä raskaana velvollisuutena laskea kaa!– kaa!—kaipauksen seppele sinun ennenaikaiselle haudallesi ja kiittää sinua kaikesta siitä, mitä meille olit, ja vaa!—vaa!—varsinkin siitä, mitä olisit voinut olla.

Jo vaikeni varis, lopetti puheensa, jota liikutuksen nyyhkytykset tuon tuostakin olivat keskeyttäneet, levitti siipensä ja laski, kiven yli lentäen, seppeleensä kuolleen kiurusen haudalle.

Ja muut varikset seisoivat ympärillä ja olivat liikutettuja.