Читать книгу Lastuja IV-VII - Aho Juhani - Страница 13

Tulin kerran kotiin meluisesta, rientävästä maailmasta, jossa elämä sätkättää ja särisee kuin herättäjäkello, ajaen sinut armottomasti ylös makeimmista unistasi.

Ajan kuluessa alkoi minusta tuntua kuin olisi jokin muutos talossa tapahtunut, vaikken voinut sanoa, mitä se oli. Oli tullut sen ilmaan jotakin uutta, joka ei oloaan ilmaissut, mutta joka kuitenkin oli olemassa. En tehnyt siitä sen tarkempaa selkoa itselleni niin kauan, kun talossa valvottiin. Vasta sitten, kun kaikki muut olivat vetäytyneet pois huoneestani ja minä kävin laittautumaan levolle, alkoi korviini kuulua kuin hiljainen tassutus. Oli kuin olisi joku raottanut ovea, joku vanha täti, talon tonttu, joka sukkasillaan tulee sanomaan hyvää yötä ja kuiskaten kysymään, onko täällä kaikki, mitä tarvitaan.

Se oli seisahtunut oven pieleen, ollut siinä koko illan, tuo vanha kaappi, satavuotinen Morakello ja näytti nyt hyväntahtoisesti ja myhäellen minulle silmää iskevän.

No, katsohan sitä! Mitä sinä siinä … kaikkia vanhoja romuja tässä … tuommoinen koppoli kuin kellotapuli!

Lähestyin sitä hyvin epäkunnioittavasti, avasin sen oven, ivasin sen raskaita malmiluoteja ja nuoraketjuja ja nostin sen päähinettä, jonka sisässä oli taulu ja koneisto. Se oli todellakin kuin vanha eukko, pyöreänaamainen ja hyvin naurettavan näköinen, kankea hame yllä ja keskeltä vain vähäistä kaitaisempi kuin muualta. Mutta samassa alkoi minua säälittää sen turvattomuus, oli kuin olisin riistänyt myssyn omalta äidiltäni ja paljastanut hänen harmaat ja harvat hiuksensa vierasten nähden.

Asetin sen varovasti paikoilleen, pyysin melkein anteeksi röyhkeyttäni, ja se antoi—löi hiljaisesti ja kuin kuiskaten hyvää yötä.

En ole elämässäni nukkunut niin rauhallista yötä kuin silloin. Kuuntelin sitä ennen uneen vaipumistani. Se käveli yhä edelleen yhtä varovasti ja löi tuntinsa unettavasti ja tyynnyttävästi kuin jokin etäinen kirkon kello. Yön kuluessa se valvoi ja karkoitti pois kaikki unien pahat henget. Ja kuinka hellävaroen ja hienotuntoisesti se aamulla minut herätti! Oli kuin olisi tullut sisään tuo sama vanha täti kahvitarjotinta kantaen, jättänyt sen pöydälle pääni pohjiin ja poistunut yhtä hiljaa kuin oli tullut. Mikä ero tämän ja herättäjäkellon välillä!

Meistä tuli tämän jälkeen parhaat ystävät.

Kuinka yksinkertaiset ja samalla lujat ovat sen rakenteet! Siinä on tekijänsä käden jälki ja osa hänen hengestään jokaisessa yksityiskohdassa! Käsin tehty on pieninkin ratas ja sormin nakerrettu jokainen hammas. Ei ole siinä ainoatakaan liikaa laitosta eikä turhaa koristetta. Ei ole ruuveja, vaan tarkasti kotkatuita nauloja, ei raksahtelevia vitjoja eikä vietereitä, vaan lujasti punotut nuorat, joiden päässä riippuvat luodit käyttävät sitä ikuisen ja aina yhtä levollisen painovoiman avulla. Se on tuo salaperäinen luonnonilmiö, avaruuksien koneistoa käyttävä voima, joka Moraakin käyttää. Ja se on kai se sukulaisuus, joka luopi siihen sen salaperäisyyden, joka sillä on ja jota sen pitkä, joukealiikkeinen heiluri tasaisilla naksahduksillaan tulkitsee. Ne liikkeet eivät ole hätiköiviä kuin taskukellon eivätkä myöskään teeskennellyn hitaita niinkuin uudenaikaisen regulaattorin, josta ei tiedä, käykö se vai seisoo.

Ei koskaan sillä ole kiire, mutta aina se ennättää. Ja samoin tekee sekin, joka sen mukaan elämänsä järjestää. Se jakaa aikaa kuin äidin kädellä, aina runsaasti, mutta ei koskaan liiaksi, sillä vaikkei se ketään kiirehdi, niin ei se laiminlyö muistuttamattakaan. Sen jälkeen, kun se tuli taloon, en ole koskaan myöhästynyt, rauhaisuudellaan ja tyyneydellään pakottaa se minut säännölliseen elämään. Minun on nyt mahdoton valvoa yli puolen yön, sillä jokainen nappaus on kahdentoista jälkeen kolkutusta omalletunnolleni. Ja yhtä vaikea on minun nukkua liian pitkään aamulla, sillä jos sen teen, näyttää minusta, kuin se minua moittivin, suurin silmin katselisi. Sen kasvot ovatkin niin rehelliset ja sen arapialaiset numerot niin avonaiset, että niistä heti näkee, mitä sillä on mielessä. Tuo vähän kupera, kiilloittamaton taulu ei koskaan heijasta valoa niinkuin niin monet uudenaikaiset kellot, joita katsoessa aina saat kiertää määrättyyn paikkaan kurkkimaan. Vilkaisemalla saa jo Moratädiltä tiedon ajan menosta, ja ulkona kulkijatkin käyvät usein ikkunan ohi siltä aikaa tietämään. Ja se vastaa tarkoitustaan siihenkin nähden, että on kookas, niinkuin pitää ollakin sen, joka mittaa suuruutta semmoista kuin on aika. Tarkkaan se aikansa mittaa. Liekö vielä ikänään jättänyt tai edistänyt. Kuka tietää lukea tunnit, jotka se on soittanut! Kuinka monelle liekään se hänen ensimmäisen hetkensä lyönyt ja kuinka monelle viimeisen soinut! Aika joutuu usein pois tahdistaan, edistyy, taantuu ja saattaa joskus mennä kokonaan saranoiltaan, jonne sitä ihmiskunnan onnen sepät saavat kauan takaisin sijoitella. Mora ei koskaan kiihkoile, ei koskaan hermostu eikä näytä koskaan aikovan polultaan poiketa. Yhtä se vain pyytää: että kerran viikossa häntä kohennat.

Vaan kerran se ehkä senkin veto loppuu, katkeaa joku kara tai rikkoutuu ratas. Heilurin koukku ei saakaan enää kiinni hampaasta, sen vauhti hiljenee ja ääni menee vähitellen painuksiin ja päättyy hiljaiseen kuiskaukseen. Henki on lähtenyt, ajan rattaat ovat lakanneet liikkumasta. Ei mitään kouristuksia, ei mitään kuoleman kamppausta, kauan aikaa liikkuu vielä heiluri, kunnes antautuu sen saman voiman vangiksi, joka oli sen elämä, ja seisoo suorana maan keskipistettä kohti, valmiissa kirstussaan.

Mutta vielä on siihen aikaa paljon. On niin omituista ajatella, että tuo ystäväni tuossa, joka nyt sekunti sekunnilta elää samaa elämää kanssani, on elänyt yhtä läheisissä suhteissa kokonaisen vuosisadan muiden minulle tuntemattomien kanssa ja että se vielä tulee seuraamaan aikaa ja ihmisten rientoja kauas tulevan vuosisadan helmaan. Sata vuotta käytyään voi se käydä vielä toiset sata vuotta, voi soittaa vielä monen sukupolven syntymän ja lyödä heidän viimeiset hetkensä.

Sekö se lienee, joka on herättänyt minussa vanhaa kelloani kohtaan niin suurta kunnioitusta, että välistä vaistomaisesti otan lakin päästäni käydessäni kysymään häneltä ajan kulusta.