Читать книгу Lastuja IV-VII - Aho Juhani - Страница 15

Ilmassa oli kevättä ja kiimaa. Pahimmat talvipakkaset olivat ohi, ja aurinko alkoi jo lämmittää. Päivällä sulatteli jo hiukan hangen pintaa ja yöllä sen jääti niin, ettei näkynyt jälkiä missään. Mutta sitten satoi eräänä yönä vitilumen, ja silloin ilmaantui polkuja pelloille ja vainioille niin, että oli kuin olisivat metsän asukkaat yhtäkkiä kymmenkertaisesti lisääntyneet. Jänikset näyttivät kaiken varovaisuutensa menettäneen ja olivat laukkailleet ylt'ympäri missä vain sattui; oravat olivat laskeutuneet puista maahan häätanssiaisia toimeenpanemaan, teiret, metsot ja muut linnut olivat juoksennelleet laumoittain niitynvarsia pitkin ja siivillään karustelleet puoliympyröitä lumeen. Ei kellään näkynyt olevan vähintäkään pelkoa vihollisista, jotka muulloin joka hetki pälyivät ja piilivät. Eikä ollut vihollisiltakaan aikaa väijymään, sillä kihlahommansa oli heilläkin. Yökaudet kuului kurahtelemista, ulvontaa, kotkotusta, kuherrusta ja rausketta. Sillä metsän väen kuherruskuukausi oli alkanut.

Se oli vanha Mikko Repolainen, joka näitä huomioitaan teki, lähdettyään liikkeelle päiväisiltä makuiltaan mäkimailla ja kulkiessaan kuutamoisena iltana verkalleen tavallisille pyyntimailleen vainioille ja järvien rannoille.

Ei nyt kuitenkaan häntäkään tuntunut tänä yönä haluttavan käydä saalista vaanimaan. Kun on juhla nuorilla, silloin on vanhainkin vaikea työssä olla.

Ja vielähän kihahti veri vanhankin suonissa, vielä oli voimaa jänteissä ja häntä pyrki omin päinsä heilahtelemaan. Vielä oli hän ollut mukana viime keväisissä karkeloissa ja hyvätpä oli pitänytkin ilot nuoren revottaren kera, jonka valloitti pois penikkamaiselta sulhaseltaan. Eihän siitä tosin taloutta tullut, muille maille juoksi neito ja sinne jäi, mutta hauskaa aikaa oli ollut se hankiaisten aika, ja hyvää oli tehnyt mielelle sitä talven pitkään muistella.

Jos sen nyt vielä saisi käsiinsä, tai toisen kenen hyvänsä, sitäkin nuoremman! … ja vieläkin kivertyi valkoinen hännänpää sitä ajatellessa. Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen tapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla kun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki.

Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.

Pääsi toinen ulvahdus, vielä kaihoisampi kuin ensimmäinen, mutta ei tullut vastausta siihenkään. Vasta kun hän kolmannen kerran ilmaisi mielialansa, vastasi yö ja vastasi yhtä aikaa kahtaalta jostakin tuolta vainioiden takaa.

Mutta ei se ollut etsittävän ystävän yhtymämerkki, oli kahden toisen kaihomielisen Mikon kosintahuuto. Ne olivat rakkauden retkillä nekin, samoilla asioilla, mutta eivät näkyneet vielä hekään omaansa yhtyneen. Ei vastaa neito urhojen huutoon, vaikka ne kuulee ja niitä seurailee ja lähitienoilla pysyttelee, antaa vain etsiä ja ikävöidä. Jälkiä myöten se on löydettävä, omin voimin kiinni otettava.

Hän pisti pieneen lyhyeen laukkaan metsäpellon poikki mennessään. Sen keskelle ehdittyään ja ojan yli hypätessään tunsi hän yht'äkkiä jotakin tuttua sieraimissaan, pysähtyi, pyörähti ympäri ja vainusi, häntä komeana kaarena ilmassa, ottaakseen selkoa siitä, mistä tuli tuo suloinen tuoksu, ja loikkasi sitten pitkin askelin, niinkuin ei olisi jaloissa ikinä leiniä ollut, pellon yli sen perimmäiseen nurkkaan.

Siitä se oli kulkenut nuori neitonen, tullut metsästä, hiipinyt ojan pohjaa, pistäytynyt aukealle, pyörähtänyt muutamia kertoja kantapäillään ja puittanut takaisin metsään.

Hypähti sydän vanhan herran rinnassa, kun hän huomasi, että täällä se on kulkenut, täällä hiiviskellyt ja saattaa olla saavutettavissa minkä näreen juuressa tahansa. Noilla toisilla, niillä ei ole aavistustakaan immestä, minulla yksin on jälki tiedossani. Kun muut ilmaan houkuttelujaan huutavat, ja kun neito niitä kuuntelee, tulen minä takaa, hiljaa hiivin, yllätän ja omakseni otan. Vanha on viisas, vaikkei olekaan väkevä, hammas on tylsä, vaan järki terävä, tuntee ketutarten tavat ja ne saavuttaa, vaikkei kestäkään kintut penikkain kanssa kilpaa juosta.

Lähti Mikko jälkeä noutamaan ja niin oli varma siitä, että siinä se on hänen omansa juossut, että alkoi uutta onneaan mielessään kuvailla. Nuoren vaimonsa hän voittaa, pesä hietaiseen harjuun yhdessä kaivetaan,—tietää hän paikankin, jonne ei kukaan muu osaa—siellä penikkain kanssa piehtaroidaan poutaisina päivinä, yhtenäistä iloa pidetään kesäsydän runsaiden ruokain ääressä, vesilintujen poikasia lampiloista ja luhtaniityiltä väijytään.

Keveästi nousi vanhan ketun jalka ja aina astui hän entiseen jälkeen, ettei tietäisi toinen tuleva nartun tästä juosseen. Silloin tällöin pisti hän turpansa maahan, nauttiakseen jäljen tuoksusta tuoreella lumella; ja kuta pitemmälle hän kulki, sitä uudemmalle se oli ja ihanammalle.

Mutta silloin sattui sieraimeen jotakin, joka nosti karvat niskassa pystyyn ja päästätti vaistomaisesti suusta äreän äänen kuin kirouksen. Siinä oli yht'äkkiä toinen ennen häntä jälkeen yhtynyt ja lähtenyt sitä seuraamaan… Sen minä nujerran, vaikka kuinka äkäinen olkoon, aina minä yhden kanssa suoriudun, aina yhden penikan laudalta lyön! Ja nyt lähti hän täyttä laukkaa mäen rinnettä alas.

Mutta mäen alla, juuri järven rantaniitylle päästessä yllätti hänet uusi hämmästys. Siinä oli vielä toinenkin jälki, joka oli aivan äsken kahteen edelliseen yhtynyt ja kaikki kolme olivat täyttä laukkaa laskeneet jäälle päin, naaras nähtävästi vain vähän edellä, koska ei ollut ero iso jälkien tuoksu voiman. Ei ollut enää toivoakaan hänen yksin omistamisestaan.

Ei lähtenyt jäälle jälkeen vanha kettu, rantapajukon reunaa päätyi astelemaan, häntä melkein maata viistäen. Raskaalta tuntui askel, mieli meni hajalleen, tuli mutkia matkaan. Oli kivi rannalla, sen päälle hypähti, töksähytti hännän juuren lumeen ja vaipui, pää kallellaan ja silmät ristiin tuijottaen, alakuloisiin mietteihin.

Mitä miettii vanha mies? Miksi keskeytti matkansa? Miksi ei käy onnensa tietä astumaan, vaikka oli jo saanut sen päästä kiinni?

Valoisat olivat äsken muistot, nyt tunkevat mustat mieleen.

Semmoisia ne ovat, nartut, kyllä minä ne tunnen, kaikki yhdenlaisia, ulkoa heidän temppunsa osaan, tämmöisiä ovat: viekastelijoita, pettureita, miesten viettelijöitä. Jälkiä tehdään metsä täyteen houkutukseksi, ilmoitellaan itsestään, editse juostaan, hyvää hajua tuprutellaan, missä tiedetään miesten asustelevan. Lähdet heitä vainullasi seurailemaan, tartut jälkeen kiinni, juoksentelet edestakaisin, että pääsi pyörälle menee, etkä lopulta enää tiedä, missä olet. Laukkaat kielen ulos kurkustasi ja jo luulet hänet ensi askelella yllättäväsi, niin äjähtää otsasi yhteen—toisen koiraksen kanssa. Kaikkia houkuttelevat, kaikille häntäänsä heiluttavat. Siitä tappelu syntyy, silmät, korvat päästä revitään ja rähistään niin, ettei nähtäisi, ei kuultaisi, vaikka metsämies meitä molempia häntään tarttuisi ja päät mäsäksi kiven kylkeen paiskaisi.

Ja miksi hyväksi? Ja miksi huviksi?

Onneksi sinulle, jos saat selkääsi ja alakynteen joudut, sillä pääset. Vaan jos voitat ja käännähdät ottamaan haltuusi vaivojesi palkkaa, jonka näit pensaan juureen painautuneen ja luulit sinua siinä odottavan—poissa on, tiessään, matkainsa päässä ja karkaa vereksin voimin minkä kerkiää, ei sinua enää välttääksensä, vaan kiusatakseen, kiihoittaakseen, viimeisen hengen keuhkoistasi pusertaakseen. Parasta, kun selkäsi kääntäisit ja heittäisit mokoman hetaleen…

No, saavutat hänet, saat hänet omaksesi—et häntä sinä saa, vaan hän sinut. Orjansa hän sinusta tekee, panee sinut pesäänsä kaivamaan, pakottaa sinut itselleen ja sikiöilleen pitkin kesää ruokaa kantamaan. Parhaat palat suustasi vievät ja repivät ja rähisevät ja näykkivät, jos eivät saa mahaansa niin täyteen, ettei kieli suuhun sovi. Vartioi siinä luolan suuta, kierrä yhä pesän tienoilla kuulostelemassa, onko vihollista väijymässä, ja jos risahduksenkaan kuulet, riennä oman henkesi uhalla ilmoittamaan. Syksyllä heitä sitten, kun ominpäinsä ulos uskaltavat, metsä täynnä vilisee, tappavat, mitä eteen sattuu, haaskaavat riistamaat, kaikkialla jaloissa nahuavat, eikä auta lopulta muu, kuin kaikkoa pois itse koko seudulta ja hae uudet pyydysmaat mistä löydät. Se siitä lyhyestä ilosta, että kerran kaksi halata sait. Se heitä siittäköön!

Mutta tyyni oli yö, ja leudosti paistoi kuu, ja salaperäiset ja houkuttelevat olivat puiden varjot tuolla metsän rinteessä, jossa hyrisi ja hurisi ja kuului kummia ääniä. Vanha kettu istui yhä kivellään, yksin kaikessa tässä ilossa. Kaikilla muilla oli heillä täällä ystävänsä, yhteiset polkunsa ja piilopaikkansa. Yksinäisyys painoi, alakuloisuus tunki turkin alle ja kuonoa kylmensi. Koko pitkän talven oli hän elänyt vihoin muun maailman kanssa, vihamieheksi muuttui pyydysmaiden päältä oman heimon mies, vihamieheksi oman heimon nainen, vihamiehiä olivat keskenään kaikki, jotka jalan neljän kulkevat. Mutta nyt olivat kaiken maailman eläjät ystäviksi tulleet eikä toinen toistaan pelännyt.

Ei ollut metsämiehestäkään pelkoa eikä hänen pyydyksistään. Nyt se olisi ollut oma ystävä saatava, jos mieli. Viime kesän oli hän omastaan eksyttyään saanut koko kesän yksinään juosta. Se oli surullinen suvi, vaikka riista suuhun juoksi. Missä vain kulki, kaikkialla luolat täynnä toisten lapsia. Minne vain tuli, vaikka olisi ukkosta piiloon paennut ja vaikka olisi koppelo tuomisina vieraaksi tullut, vastaan harisivat ja ikeniään irvistivät. Ei ole yksinkään elämisestä. Pitäisikö tulevakin kesä yksinään elostella? Tulisiko niin aina vast'edes käymään? Jos ei nyt saisi, saisiko vastakaan? Eikö ollut kohta käsissä aika, jolloin alkaisivat hampaalliset hampaatonta hakata, jolloin saisi alkaa etsiä kallion koloa nälkään kuollakseen?

Ei vielä!—Ja vanhan miehen hetkellinen tarmon tempaus oikaisi hänen selkänsä ja koukisti taas tiukalle kaarelle hänen häntänsä.—Ei vielä, vaikka sadan suden suusta olisi otettava.

Ja juuri, kunhan aikoi hypätä kiveltä alas lähteäkseen sinne päin, minne luuli ketun nuoren tyttären takaa-ajajineen menneen, toiselle puolelle järven, näki hän, kerran vielä taakseen metsän rantaan katsahtaen, näyn, joka sai selkäpiin suloisesti kirpeloimaan.

Hän näki kettuneidon lähenevän kiveä, tulevan hänen omia jälkiään. Kuinka joustavaa oli sen juoksu kuun valaisemalla hangella, kuinka notkahteli selkä, kuinka sojotti suorana häntä! … se pysähtyy, kuulostaa, lähtee taas tännepäin. Se on haihduttanut kosijansa, joista ei välitä, tulee nyt minua hakemaan, minua vainuaa, minua etsii— tiesinhän sen. Antaa vain tulla lähemmä, minä häntä hämmästytän, valmistan hänelle odottamattoman ilon…

Hän hypähti koppinaan alas kiveltä, kun tulija oli kohdalla. Tämä pelästyi ja harppasi syrjään, naristen ja ikeniään näyttäen. Vanha kettu kavahti eteen, etujalat sujoina, maha maassa ja häntä leimuavana liekkinä. Toinen harisi vielä äkäisemmin, näykkäsi purrakseen, ja kun Mikko mistään huolimatta yllätteli yhä ystävämmäksi, puraisi neito vanhaa miestä suojattomaan paikkaan, niin että valitus pääsi puraistulta. Mieletönnä kivusta täytyi hänen käydä polttoa nuolemalla sammuttamaan … narttu oli samalla kadoksissa … ja kun hän siitä vähän tointui, kuuli hän rauskauksen metsän rannasta, näki kaksi koirasta siellä kohti laukkaamassa ja ennätti parahiksi kaapaista kivelle, kun nämä jo sen ohitse pyyhkäisivät, toinen toiselta puolen.

Nämä olivat kadottaneet jälen ja iskivät sitä etsiessään yhteen. Siitä syntyi tulinen tappelu kiven ympärillä. Luitaan myöten laihtuneet kosijat kävivät toistensa kimppuun ulinalla, rähinällä ja repivät toisiaan niin, että karvat pölisi. Narttu, joka oli piiloutunut kiven alle, ilmaantui sieltä taistelua ihailemaan, höyläkehteli siinä ympärillä, niinkuin olisi tahtonut joka puolelta nähdä ja iloita siitä, mitä näki. Kuta kiihkeämmäksi tappelu kävi, kuta enemmän hanki punotti, sitä vilkkaammin häntä heilui, sitä riemuisammin hän tanssi ympärillä.

Vihdoin päättyy kahakka. Toinen on joutunut alle ja toinen sitä häristen kurkusta lumeen painaa. Vasta sitten, kun ei voitettu hievahdakaan, kun makaa kuni kuolluksissa hangella, päästää hänet toinen, kyyditsee menemään ja ottaa omaksensa valloittamansa neidon, joka edessä kiemaillen houkuttelee hänet metsään takaisin.

Vanha kettu on seisonut kivellään sitä näytelmää katsomassa, ja kovin se hänen mieltään kääntää ja sydäntä etoo ja inhottaa. Hyi! tuhkaisee hän sieramistaan. Pthyi! sylkäisee hän, ja hänen karvaista turkkiansa puistattaa. Kuinka se on typerää, rumaa ja äitelätä! Ja hänkin on semmoiseen menoon osaa ottanut, semmoista tapoinaan pitänyt, siitä ilonsa löytänyt ja sitä iloaan takaa ajanut! Onko se elävistä älykkäimmälle soveliasta? Kuinka ei hän sitä ennen ole huomannut? Missä on ollut hänen järkensä, että on semmoista hulluutta harjoittanut? Missä siveyden tuntonsa, ettei sen saastaisuus ole hänelle ennen selvinnyt?

Hän pudistaa turkkiaan, niinkuin tahtoisi nahan ruumiistaan pudistaa. Inho itseensä ja inho koko tähän elämään tympäisee häntä. Tympäisee koko tämä seutu, jossa sellaista elämää pidetään. Se on vasta alulla, tämä on vasta kiimakauden ensimmäinen yö, ja sitä tulee jatkumaan siihen saakka, kunnes kuu lakkaa paistamasta. Kuta enemmän kuu suurenee, sitä hurjemmaksi mellastus käy. Ei täällä tule saamaan päivän lepoa, ei yön rauhaa. Mistä minä tiedän, milloin joku hurja nartun hurtta taas kimppuuni käy, milloin kaiken maailman nulikat niskaani karkaa! Pois lähden! päätti hän oikeutetun vihan ja loukatun mielen kiukulla. Pois lähden koko paikkakunnalta, juoksen suoraan jotakin ilmaa kohti, sama se mitä, ojennan yhteen suuntaan, en kierrä, en kaarra enkä jäljelleni katsahda … päätynenpä sitten minne päätynenkin. Heti paikalla lähden!

Ja minkä hän oli pikaisesti päättänyt, sen pani hän pikaisesti toimeen. Loikkasi pitkän laukan kiveltä ja jatkoi samaan suuntaan, siinä sen kauemmin virkailematta. Juoksi ensin sen, mitä oli tähteenä tästä yöstä, juoksi koko seuraavan päivän ja yön, saapuen yhä oudommille ja tuntemattomammille maille, kuta kauemmaksi tuli. Oli hän joskus ennenkin ystävätä etsiessään näin yhteen menoon juossut, mutta ei koskaan näin yhteen suoraan, kupeelleen katsomatta, jäljilleen peräytymättä. Ja kun oli omasta päätöksestään näin jonkin aikaa kulkenut, kulki hän lopulta, niinkuin olisi häntä joku vetänyt ja toinen työntänyt jotakin varmaa matkan määrää kohti. Houkutuksia oli tiellä, ja kiusauksia hän kohtasi, mutta ei hän niistä huolinut. Monet nartun jäljet olivat poikkiteloin ja pitkinpäinkin tiellä, mutta ei hän niiden tähden suunnastaan poikennut.

Jo oli outo, ennen tuntematon tuores ilma vähän aikaa vastaan tuoksahdellut, niinkuin sulan veden henki, kun hän eräänä iltana yht'äkkiä näki kallioiselta kukkulalta edessään aavan, lumisen ulapan, jommoista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hyvin kaukana oli matala maa kuin metsän ranta, mutta kahden puolen sitä ei näkynyt muuta kuin lunta ja taivasta.

Pani Mikko merkille maan suunnan, ja kun aurinko laski ja kuu alkoi valaista, lähti hän outoa maata kohti juosta vikittämään jättäen kuin viivottimella vedetyn jäljen peräänsä lumiselle kentälle.

Sinne vei jälki eikä ole sen nähty sieltä takaisin tuovan. Sillä luvattuun maahansa katseli vanha Repolainen kiviseltä kukkulalta meren rannalla ja pääsikin sinne. Eikä ole maata sen vertaista maailmassa kuin kaukainen saari meressä. Ihana on siellä asua, ja rieska ja hunaja siellä vuotaa. Kallioinen saari kasvaa manteren puolella sakeata metsää ja marjan varsikkoa, missä pesivät teeret ja metsäkanat. Kivikkoa ja kalliota on meren puoli, missä hautovat lokit ja tiirat ja haahkat ja telkät ja koskelot. Ja jäniksiä on ja on rasvaisia käärmeitä, ja tuon tuostakin heittää aalto rannalle kalan raadon, usein ketun itsensä kokoisen. Kalaa on, ja on lihaa ja munia yltä kyllin, eikä ole ketään muita näitä eväitä jakamassa.

Voi, kuinka täällä on hyvä olla ja elellä raittiin ilman hengessä, jossa ei ole koskaan liian lämmin eikä koskaan liian kylmä!

Siellä hän nyt vanhuutensa päiviä viettää, eikä ole hätää hampaan tylsymisestä, kun ei ole, ketä vastaan niitä tarvitsisi hioa. Lihoo vain ja antaa turkkinsa tuuhistua.

Usein istuu hän kesäisinä päivinä, kun aurinko lämpimästi paistaa ja lounaistuuli viileyttä liehtoo, korkeimman kallion huipulla ja katselee meren väikettä ja ohi purjehtivien laivain valkealle paistavia purjeita. Lämmin on sileä kaiho, täysi on vatsa ja mieli tyven ja tyytyväinen. Tulee hän silloin tämän maailman menoa mietiskellessään kysyneeksi itseltään, mistä hyvästä kaikki tämä maallisen onnen ja tavaran siunaus hänelle, kaikkien hylkimälle, yht'äkkiä tuli osaksi? Millä oli hän sen ansainnut, minkä palkaksi se hänelle annettiin? Kun muut raukuen kurjia rantoja juoksevat, hiiriä ja sammakoita pahimman nälkänsä sammutteeksi syöden, kun koirat vainuaa ja myrkky ja jalkarauta vaanivat, hän hienointa ravintoa pureksii ja kesät talvet rauhassa astelee ja kenenkään ahdistelematta—miksi on hänen niin ylen hyvä ollakseen?

Usein kysyy hän sitä itseltään, ja kun ei ole muita, jotka vastaisivat, vastaa hän itse:

–Siksi se on annettu minulle kaikki tämä, etten nartuista välittänyt, että tein heistä tiukan eron, että pysyin erillään viettelijäin parista ja muun metsänväen himoista ja haluista ja sukuni kevätkisoista. Siitä hyvästä se minut tänne johdatti, sentähden se minut tänne toi, etten oikealta tieltä poikennut. Sentähden on täällä loppumaton riistan vilja, sentähden on kesä niin pitkä ja viileä ja talvi niin lyhyt ja lauha, ja sentähden eivät muut tänne tietä löydä, etteivät tee niinkuin minä tein.

Ja suu vetäytyy viekkaaseen hymyyn, ja hän kellähtää kyljelleen lämpimälle kalliolle ja oikaisee koipensa herttaiseen lepoon ja iskee tuttavallisesti silmää auringolle, joka on hänen ainoa toverinsa ja ystävänsä, eikä hän toista tarvitse, ja joka suopi niin hyvää tämmöisille vanhoille veitikoillekin eikä lue heille viaksi heidän vanhoja syntejään, kun he kerran itsensä totisesti parantaa tahtovat.

Kerran vuodessa, kun on ilmassa kevättä ja kiimaa ja kaukainen manner salamyhkäisenä häämöttää, yhdyttää hän itsensä sinne päin katselemasta ja kysymästä itseltään, olisiko vieläkin parempi ollakseen, jos sieltä nuori ketun tytär ketteränä kaarena tänne päin juosta vikettelisi? Ja vähän aikaa mietittyään vastaa hän itselleen, että jos hän semmoisen näkisi, pois hän sen ajaisi, tieltä käännyttäisi ja takaisin kyyditseisi. Erakkona hän täällä elää tahtoo. Vakavana vanhanapoikana kuolinpäiväänsä kellehtiä.