Читать книгу Lastuja IV-VII - Aho Juhani - Страница 14

Hän astuu keväisenä yönä Alppilan tietä kaupunkiin päin. Hän kulkee kiivaasti kuin jotakin paetakseen. Puheet, maljat ja tanssin soitto soivat hänen korvissaan ja kiusaavat häntä, ja lattialla parveilevien ihmisten kasvot, vartalot ja liikkeet ovat yhä hänen silmissään, häntä seuraten. Hän tahtoo päästä sitä kuulemasta ja näkemästä, ja kiirein askelin koettaa hän rientää, jättääkseen kaiken sen jälkeensä, ainiaaksi jälkeensä.

Hän on komea ja pitkä nainen, vartalo suora ja solakka ja kasvot sopusuhtaiset ja säännölliset. Ne olisivat kauniitkin, jos eivät olisi niin rehellisen totiset ja vakavat, niin tiedottomat kaikista eduistaan, ja jos eivät nyt niin peittelemättä, niin hillittömästi ilmaisisi sitä surua ja tuskaa, joka hänen rintansa täyttää. Niissä on ilme niinkuin äidin, joka on ainoan lapsensa kadottanut, joka sitä etsii, tietäen ei koskaan enää löytävänsä ja joka melkein kiukkuisesti kysyy kohtalolta, miksi, miksi piti sen niin käydä, miksi piti juuri minulle niin … mitä olen minä tehnyt?

Hän on etsinyt onneaan … ei ole sitä oikeastaan etsinyt, ei ole osannut etsiä, on sitä vain toivonut. Toivonut nuoresta tytöstä alkaen, unohtanut sen usein pienempiä sisariaan ja äitiään hoitaessaan ja heitä opettajatartuloillaan elättäessään, mutta toivonut taas, saanut siitä voimaa ja ollut sen alle menehtyä.

Mutta hän ei ole löytänyt onneaan, tai oikeastaan onni ei ole löytänyt häntä. Hän on niitä, joista tulisi parhaat vaimot ja hellimmät äidit, mutta joita ei kukaan huomaa eikä kukaan älyä pyytää siihen, mihin he parhaiten sopisivat. Ne ovat niitä kylmän näköisiä solkikoivuja, joiden ohi silmä aina katsoo pysähtyäkseen pihlajaan tai tuomeen, jotka kukkivat ja tuoksuvat. Koivu ei keikaile, ei lepattele lehtiään, on hiukan yksitoikkoinen, mutta uskollinen ja totinen.

Taas oli toivo herännyt kauan aikaa unohduksissa oltuaan. Ja nyt se oli ensi kerran tullut niin likelle, että tuntui olevan toteutumassa. Ei hänellä ollut aikaa etsiä ystäviä nuorten iloista, ei varoja tanssiaisiin pukeutua, köyhän lesken tytöllä, eikä kesäisin maalla matkustella ja olla kylpypaikoissa tuttavuuksia tekemässä. Niin pian kuin hän koulustaan pääsi, alkoivat opetustunnit milloin missäkin koulussa. Nyt viimein oli hän saanut vakinaisen paikan. Ja samassa koulussa oli ollut viime kevätlukukauden sijaisopettajana—hän.

Se olisi sopinut niin hyvin, yhdessä olisivat he työskennelleet, panneet palkkansa yhteen—se oli näyttänyt kaikin puolin mahdolliselta. Pitkin kevättä, kun päivä paistoi luokkahuoneen suurista ikkunoista sisään ja hänen syvä bassonsa kuului toiselta luokalta ja kun he opettajain huoneessa tapasivat toisensa ja keskustelivat totisesti ja vakavasti kasvatusopillisista kysymyksistä ja hra Lind häntä joskus kotiinkin saattoi, vaikkei ollut sama matka—oli hän sitä alkanut ajatella, hellytellä sitä ajatustaan kuin kapalolasta, pukenut sen pienoisensa yhä somempiin vaatteihinsa, hymyillyt sille kuin haavenukelle, uskonut unelmaansa yhä enemmän ja viimein kiintynyt siihen kuin omaansa. Hra Lind, joka kuului Matkailijayhdistykseen, sai hänetkin rupeamaan jäseneksi ja käymään kokouksissa. Ja nyt oli hän saanut hänet ottamaan osaa kevätjuhlaankin, joka vietettiin Alppilassa. Hän oli mennyt sinne.

Hän oli mennyt sinne siinä varmassa toivossa, että nyt se tapahtuisi. Jos se yleensä ollenkaan tapahtuisi, niin pitäisi sen nyt tapahtua. Ei hän enää voisi ajatella kesää kuumassa, ikävässä kaupungissa tai yksinäisessä kalastajan majassa saaristossa kahden kesken äidin kanssa. Sisaret olivat jo niin suuret, että tulivat omin voimin toimeen eivätkä hänen hoitoaan tarvinneet, ensi kesäksi olivat he kutsutut mikä minkin toverinsa luo. Niin kauan kuin he tarvitsivat hoitoa ja johtoa, oli jotakin tarkoitusta tällä tämmöisellä elämällä; nyt ei sillä ollut mitään. Hän oli ajatellut tätä uutta käännettä elämässään mahdollisena, ainoastaan kuin palkkiona kaikista uhrauksista ja kaikesta epäitsekkäästä työstään. Jos se tulisi hänelle, onni, tahtoi hän sen vain siinä muodossa ottaa vastaan. Siksi tuntui se niin todelliselta, niin oikeutetulta. Ja siksi oli hän mennyt tähän kevätjuhlaan ilolla ja luottamuksella, melkein varmuudella.

Mutta hänen ei olisi pitänyt sinne mennä!

Eihän ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut, ei ollut mitään kysymystä tehty eikä vastausta annettu, ei ollut edes viitattukaan siihen. Mutta Hannan mielestä oli se kuitenkin kuin sovittu, ja nyt se sopimus tänään vahvistettaisiin.

Hän tuli yksin Alppilaan, jonne jo suurin osa muita osanottajia oli ennen häntä kokoontunut. Hra Lind oli hänkin juuri tullut, nähtävästi eräiden neitosten seurassa, joilta juuri auttoi päällysvaatteita yltä. Tuttavallisesti, mutta kylmästi ja ilman mitään salaisen sopimuksen ilmettä silmissään tervehti hän Hannaa ja meni sitten toisten kanssa saliin. Ja siitä alkoivat pettymykset. Hannasta oli, niinkuin ei häntä olisi ollutkaan olemassa. Istuttiin ryhmittäin tuttavapiirien mukaan eri osissa salia ennen keskustelun alkamista ja sen aikana. Hanna joutui lähelle hra Lindin seuraa, mutta kun seura oli hänelle tuntematon, ei hän siihen itsestään liittynyt eikä hra Lindkään esittänyt häntä tuttavilleen, vaikka oli ollut tyhjä tuoli heidän pöydässään.

Yht'äkkiä, niinkuin kylmän aamutuulen kosketuksesta, hajosi silloin hänen unelmainsa toivo, jonka ympärille hän oli haaveittensa hunnun kietonut. Ja kylmässä, räikeässä valossa näki hän kaiken, mitä sinä iltana tapahtui.

Keskustelu alkoi, sen aiheena olivat sopivimmat matkailijasuunnat, ja esillä oli myöskin kysymys mukavimmista matkailijapuvuista. Kaikkien puheista kävi ilmi, että he innolla valmistautuivat lähtemään kukin taholleen. Herra Lind kuului aikovan kanoottiretkelle sisämaahan.

Vuosikokouksessa oli valittava myöskin seuran johtokunta, johon ei kukaan tahtonut suostua rupeamaan, varsinkin kun jonkun sen jäsenen olisi pitänyt oleskella kaupungissa kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita varten. Siitä väiteltäessä tuli hra Lind yht'äkkiä Hannan luo ja kysyi hänen viereensä istuutuen, missä hän aikoi kesänsä viettää.

Ilo pulpahti hänen rinnassaan, pettymys oli kuin pois puhallettu, hänestä tuntui vastatessaan, niinkuin ei hän enää ollenkaan olisi uskonut, mitä sanoi:

–Kai minä vietän sen täällä Helsingissä, niinkuin ennenkin.

–No, sehän sopii! huuhdahti hra Lind iloissaan. Minä juuri aioin…

Mikä sopi? Mitä hän aikoi?

Hra Lind pyysi puheenvuoroa, ja kun hän sanoi juuri kuulleensa, että neiti Hanna Holm tulisi jäämään kesäksi kaupunkiin, ehdotti hän häntä valittavaksi johtokuntaan.

Hämmästyksessään, masennuksessaan ei Hanna saanut sanaa suustaan, se pidettiin suostumuksena, hänet valittiin huutoäänestyksellä, ja hra Lind nousi hänen vierestään liittyen omaan seuraansa, josta kääntyivät häntä katsomaan hänen nimensä kuultuaan.

Hänen täytyi jäädä illalliselle, jota jo keskustelun aikana oli alettu kattaa. Se ei ollut Lind, joka häntä pyysi jäämään, se oli seuran puheenjohtaja, joka nähtävästi katsoi velvollisuudekseen olla hänelle kohtelias sen palveluksen vuoksi, jota hän oli osoittanut yhdistykselle. Hra Lind istui neitostensa kanssa toisessa päässä pöytää jotenkin isoäänistä iloa pitäen. Kerran nosti hän sieltä lasinsa tervehdykseksi vierusneitonsa mukana, joka sen ensiksi teki.

Hanna istui iloisessa, yhä vilkastuvassa seurassa, kuuli ääniä ja puheita ja maljan esityksiä—yksi niistä omistettiin hänellekin, johtokunnan uudelle jäsenelle. Mitä varten hän oli täällä, mistä hän oli tullut, kuka hän oli, ketä ne olivat nuo? Kuka se oli tuo mies, josta hän oli jotakin kuvitellut, jotenkin yhdistänyt johonkin elämässään … menneisyydessäänkö, tulevaisuudessaanko? Eihän sillä ollut etäisintä aikomustakaan ollut, ei epämääräisintä ajatustakaan siihen suuntaan. »Semmoiset kuin minä emme ole lähitienoillakaan hänen ihannettaan. Se on ihan tavallinen herra, ei eroo yhtään niistä, jotka rakastavat nuoria ja sieviä ja iloisia ja keikailevia neitosia».

Hän nousi pöydästä, katkera, loukatun ylpeyden ja oman arvon tunne rinnassaan, mutta ei kuitenkaan voinut poistua, vaikka oli aterian aikana sen monta kertaa päättänyt. Pöydät korjattiin pian pois ja tanssi alkoi. Ehkä minäkin tanssisin? ajatteli hän itseään ivaten. Hra Lind tuli häntä pyytämään valssiin ja hän meni, yhä kuin itseään ivaten. Hän tunsi olevansa liian pitkä ja raskas viedä ja otti liian pitkiä askelia. Sanaakaan sanomatta jätti Lind hänet parin kierroksen jälkeen ja poistui.

Miksei hän lähde, miksi hän seisoo yhä tässä, mitä hän odottaa?

Hän odotti, että hra Lind ehkä tulisi häntä saattamaan. Vai odottiko hän sitä, että näkisi, ketä hän saattaa?

Mutta illanvietosta ei näyttänyt tahtovan loppua tulla. Tuli vain loma tanssissa, ja seura hajautui ulos puistoon ja ravintolan ulkoparvekkeille. Hanna päätti lähteä. Vihdoin oli hän selvinnyt siihen, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä.

Rappusilla seisoi hra Lind yhä saman naisseuransa kanssa viillyttelemässä.

–Joko menette? kysyi hän nähtyään Hannan.

–Täytyy mennä, onhan jo aika.

–Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa kesää!

–Samaa teille!

Ja hän lähti menemään, kulki kiivaasti, melkein kuin vihan vimmassa. Häntä oli loukattu, hänelle oli tehty vääryyttä, häntä oli kunnottomasti petetty! Miksi oli sen pitänyt niin käydä? Mitä hän oli tehnyt sitä ansaitakseen? Sekö oli hänen elämänsä uhrauksien palkkio?

Hän kysyi kiukkuisesti, mutta voi vastata vasta sitten, kun pahin kipu oli ohi ja mieli rauhoittunut.

Eihän häntä ollut kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt hänelle vääryyttä, ei pettänyt kukaan muu kuin hän itse. Miksi olisikaan se hänestä välittänyt? Eihän se ollut mitään luvannut, ei mihinkään sitoutunut. Mistä hän siis kiukutteli ja kenelle? Hän purskahti itkuun, ja kyynelet valuivat maahan kuin veripisarat haavoitetun, pakenevan otuksen rinnasta. Hän huomasi istuvansa kallion laella, josta näkyi kaupunki ja sen takaa meri kesäyön valossa. Pää käsiensä varassa itki hän kyynelensä kuiviin ja itki vielä hetken aikaa sen jälkeenkin, kun ne eivät enää vuotaneet. Ei itkenyt enää niin paljon omaa pettymystään, oman onnensa olemattomuutta, omain toiveittensa toteutumattomuutta, viimeiset nyyhkytyksensä omisti hän kaikille niille, jotka ovat kerran elämässään itkeneet niinkuin hän nyt itki. Niitä oli paljon, niitä seisoi kuin solakoita, surullisia koivuja metsänä hänen ympärillään: tuttavia, tovereita, ehkäpä hänen omat sisarensakin, jotka vasta olivat astuneet toiveittensa elämään, mutta joita se ehkä kerran itkettäisi, niinkuin häntä nyt. Ja siitä kuivi kyynel ja kyynelen lähde, ja tuli sääli ja surku itseä ja kaikkia ja koko maailmaa.

Aamun tuulahdus sattui kuumentuneeseen poskeen, viillytteli sitä ja tuntui niin suloiselta ja jäähdyttävältä luomien alla. Aurinko teki nousuaan, ja sen ensimmäinen valo sattui kirkon ristiin kaupungissa ja värähteli siinä kauan kuin luokseen vilkuttaen, kuin huomiota herättääkseen, kuin tahtoen sanoa jotakin tärkeätä, jota juuri tällä hetkellä oli muistettava.

Hän nousi lähteäkseen. Alppilan tieltä vuoren alta kuului iloisia miesten ja naisten ääniä, kuului miehekäs bassokin ja laulua. Hanna lähti laskeutumaan kallioita myöten toiselle tielle, joka vei lahden ympäri kaupunkiin, ja näki tuon tuostakin kirkon ristin kimmeltävän yhä kirkastuvan aamukoin valossa.

Ei hän tahdo moittia ketään, ei olla kenellekään katkera. Hänen täytyy joutua kotiin, ennenkuin äiti herää. Hänen täytyy laittaa sisariensa kapineet järjestykseen heidän lähtöönsä huomiseen junaan. Täytyy koettaa saada äiti sijoitetuksi kesäksi johonkin lähelle saaristoon. Niin, ja sitten on hänen matkailijaseuran sihteeriltä käytävä tiedustelemassa noiden juoksevien asiain hoitoa.